Silmiisi mahtuu elämä

Sinun silmissäsi
läikkyy jokaisen iloni alku
loistaa pimeiden päivieni valo
lepäilee arvaamaton huominen

siellä on myöskin kipu
ne vuodet jotka valitsit käydä
tietääksesi minun kipuni määrän
ollaksesi minun ikäväni seurassa
- sinä tahdoit tuntea sen itse

mutta pelkoa siellä ei ole
ei hätää tai hämmennystä
ei pienintä moitetta
et pyydä selittämään mitään

siksi en lakkaa katsomasta kasvojasi
ne ovat minulle kuin tuli ja meri
silmiisi mahtuu koko elämä

Hyvää huolta

Olet nähnyt minua varten niin paljon vaivaa
herättänyt linnut laulamaan aamun viileyteen
olet pisaroinut ilman helpoksi hengittää
levittänyt tielleni uuden keltaisen maton

olet puhaltanut poskilleni lempeää tuulta
tuonut tuliaisiksi metsien tuoksut
värittänyt tuhansia laskevia aurinkoja
minun yksinäisten silmieni eteen

olet piirtänyt jälkesi sinne
minne ikinä keksinkään katseeni kääntää
ja jokainen maailman löytämätönkin nurkka
kuiskii lakkaamatta sinun sydämesi sanoja

rakastan rakastan rakastan

- mutta niin minä vain kuljen ohi
ja katse maata viistellen kyselen
pidätkö sinä varmasti hyvää huolta minusta?

Odottelevan aika

Silloin tällöin odottelevan aika käy pitkäksi
ensin se matelee vuoteen viereen
venyttelee hartaammin kuin milloinkaan ennen
istahtaa laidalle ja vetää siinä tovin henkeä
se nostaa yksitellen jäykät jalkansa polvista ylös
aluksi vasemman ja perään oikean
laskee ne sitten hellävaroen levolle
(kaiken tämän se tekee kiireettä 
aivan kuin heiveröinen vanhus tai vaivainen)

sitten se kurottuu taakseen
pöyhii litistyneet tyynyt
ojentaa kädet kauas eteensä
taittaa huovan varpaiden alle
ja peiton reunaan tukeutuen
laskeutuu viimein makuulle
 
mutta kuinka pitkäksi aikaa?
pitkäksihän tuo aika käy
eikä näytä ainakaan huokailemalla lyhenevän

Mielikuvittelija

- ajatuksia mielen kuvittamisesta mustalla

Hän oli aina kuvitellut paljon. Tavannut huomaamattaan kehitellä mielessään erilaisia kohtaloita, joihin itse tai joku läheisistä saattaisi elämänsä aikana joutua. Oli elänyt edeltä käsin kolareita, hukkumisia, tulipaloja, lukuisia kamalia sairauksia. Oli piileskellyt asemiestä metsässä, taistellut haita ja hyökyaaltoja vastaan, juossut ulos murenevasta talosta, kiipeillyt pitkin uppoavan laivan seiniä, jäänyt maan alle loukkuun ja nääntynyt siellä melkein hengiltä.

Oli pitänyt koskettavia hautajaispuheita läheisilleen, maalaillut niissä elämän kauneutta surun keskellä ja ihmetellyt, miten kaikki oli tuntunut kuitenkin kuin valmistellulta. Hän oli nieleskellyt jauhoista tiikerikakkua muistotilaisuudessa, kertonut kaiken edes ja takaisin ainakin tuhannesti ja antanut kyyneleidensä tulla.

Välillä hän oli maannut arkussa myös itse, katsellut sieltä mustavalkoisia ihmisiä, niitä, jotka koittivat nyt vimmatusti värittää hänen elämäänsä ja ymmärtää suurempaa kuvaa. Ne kertoivat viimeisistä sanoista, viisaista sanoista tai sitten sellaisia ei löytynyt ollenkaan, kaikki oli vain jäänyt ihan kesken.    

Miettiessään näitä kamaluuksia etukäteen, hän aina tunsi vahvasti. Hän melkein uskoi tekevänsä itselleen palveluksen, laittavansa kuin rahaa pankkiin, varmistavansa, ettei mitään tuollaista pääsisi koskaan tapahtumaan hänelle. Ettei mikään enää pääsisi yllättämään. Hänhän oli varautunut kaikkeen. Oli ottanut rokotuksen elämän ilkeyttä vastaan.

Niin hän ajatteli, mutta oikeasti hän pelkäsi kipua. Ei sitä, miltä tuntuisi pään törmätessä lasiin tai kun tuhannet sirpaleet rikkoisivat ihon, eikä hän pelännyt niskasta kuuluvaa ääntä sen taittuessa liikaa. Ei hän oikeastaan pelännyt edes tulta, ei kovaa tuulta eikä vettäkään. Sellaisten kanssa hän uskoi kyllä selviytyvänsä.

Mutta eniten hän pelkäsi sitä kipua, joka tuntui syvällä rinnassa. Sitä, joka tuli kutsumatta tuollaisten tapahtumien jälkeen, teki kotinsa sydämen seutuville ja viilsi sieltä päivin ja öin. Sitä, joka ei tahtonut lähteä rinnasta millään, teki sisälle mustan, tutkimattoman aukon. Sellaisen luolan, jonka suulla ei tuskin uskaltanut edes käydä kääntymässä, joka piti vain ohittaa ajattelematta. Kipu sai toisten ihmisten ilon tuntumaan kiusalliselta, sillä vastineeksi hän saattoi tarjota vain omaa haaleaa kättään.

Miettiessään näitä kamalia asioita hän aina tunsi sisällään tuon tutun vihlaisun. Kuvittelu toimi kuin ohut rokotusneula. Se työntyi terävästi aortan läpi ruiskuttaen turruttavaa vasta-ainetta hänen salaisiin kammiohinsa. Hetken kipu viivähti kuin ohikulkijan parfyymi hänen luonaan, mutta jo seuraavassa henkäyksessä ilma vaihtui, kipu unohtui ja tilalle laskeutui turvallinen tunteettomuus.

Niin hän eli. Ja ihme jo sinällään, oli elänyt vuosia kuolematta, vaikka kuolema pitikin jatkuvasti hänelle seuraa, koitti kuljettaa väkisin pitkin varjoisten laaksojen mutkikkaita polkuja, ylläpitäen ilotonta keskusteluaan. Se täytti jatkuvasti hänen tyhjät ajatuksensa pahoilla aavistuksilla, katkaisi unelmat alkusenteille ja lopetti vähitellen yrittämästä lainkaan.

Vain harvoin, jos koskaan, hän kuvitteli mitään hyvää.
Hän ei osannut. Eikä hän uskaltanut. Eikä se oikein sopinut hänelle.
Niin hyvin tuo rokotusohjelma toimi, hänen mielensä oli kuvitettu mustalla.