Well done

- keskinkertaisia ajatuksia tavallisuudesta-

Hän oli aina ollut keskimittainen. Madellut tasaisesti kaikenlaisten käyrien välissä, ei ollut pyrähdellyt tai notkahdellut matkallaan, ei herättänyt huolta sen enempää kuin huomiotakaan. Ei ollut nopea, muttei kovin hidaskaan. Ei erityisen laiska, muttei järin aikaansaavakaan. Osasi kaikenlaista vähän, muttei juuri mitään loistokkaasti. Saattoi oikeastaan sanoa, että hän oli ikään kuin medium, ei kypsä, muttei poikkeuksellisen raakilekaan.

Ja niin hän eli vuosia ajatellen olevansa liian tavallinen, tylsä ja tavallinen, joukkoon hukkuva rivikansalainen, kaikin tavoin keskiverto ja keskinkertainen. Sellainen, jonka nimen kuuluikin unohtua, jonka kasvot eivät kuormita turhaa kenenkään muistia. Sellainen, jota varten tavallinen elämä, unelmaton elämä luotiin, samoin kuin arki kaikissa sen haaleissa merkityksissään.  

Hetkittäin hän sentään uskoi olevansa edes pikkuisen erityinen. Se oli silloin, kun joku ymmärsi kehua häntä, tykätä hänen tekemisistään, huomata, kuinka hänen hiuksensa laskeutuivat kauniisti tai kun joku muisti sanoa, että hänen leipomansa pulla oli maistuvaa. Ja kuinka mielellään hän olisikaan jatkanut keskustelua pidemmälle, kertonut tarkemmin voin ja sokerin suhteesta, puhunut paistoajan merkityksestä kuohkeudelle, jatkanut tarinaa sokerin sirottelusta. Mutta sen sijaan hän päätti nopeasti keskustelun sanoihin: eihän tuo mitään, enhän minä mitään. Ja nuo sanat toimivat häneen kuin taikurin loitsut, samassa erityisyys livahti pois hänen harteiltaan paljastaen tavallisuuden, sen, mitä hän oli yrittänyt kaikin keinoin kätkeä.

Jo varhain hän oli ymmärtänyt, että tavallisuutta saattoi peitellä myös olemalla äärimmäisen kiltti, sellainen, josta ei voinut sanoa pahaa sanaa. Ja vähitellen kiltteydestä kasvoi hänen erityisyytensä, se, mistä häntä kiitettiin. Piti vain jaksaa joustaa, venyä toisten odotuksiin, olla pahoittamatta kenenkään mieltä ja muovailla itsensä jokaiseen tyhjään koloon kuin Barbababa ikään. Piti toimia kuin ihmisen mieli, toisen ihmisen mieli, mutta ei koskaan oma.

Ja kuinka taitavasti hän olikaan oppinut esittämään kiinnostavampaa kuin mitä mielestään olikaan. Hän osasi valita muiden silmiin sopivia vaatteita, sisustaa kotinsa toisten maun mukaan, tykätä itsekin viereisen suussa maistuvasta ruoasta, kuunnella sitä, mitä kuuluikin kuunnella. Näin hän teki itsestään hieman enemmän joukkoon sopivan, numeroa isomman, korjasi olemuksensa kahdeksikosta kiitettävään.

Mutta totta puhuen hän ei juurikaan pitänyt itsestään. Voisi melkein sanoa, että hän halveksi itseään, häpesi liiaksi tavallista olemustaan. Ja vuosien varrella hän oli niin monesti puhunut itselleen rumasti, että olo tuntui yhä enenevässä määrin hylätyltä, ulkopuoliselta. Hänestä oli tulossa tyhjä kuori, tyhjää toimittava keskinkertainen kuori, joka oli tyytynyt osaansa, tavalliseen ja tasaiseen osaansa ja päättänyt vähin äänin kätkeä loputkin persoonansa rippeet odottamaan parempaa aikaa.

-
Mutta kuinka väärässä hän olikaan! Oli nimittäin niellyt samaa halpaa valhetta nuoruudestaan saakka. Se kyllä maistui todelta, valui helposti kurkusta alas kuin juokseva hunaja, mutta jätti näpeille ällöttävän tahmean tunnun, se teki olon jähmeäksi ja sai heittämään vuosia hukkaan. Totta puhuen hän olisi ollut juuri sopiva omanlaisenaan, oikeastaan erityisen ihmeellinen sellaisenaan. Rajallinen tietenkin, mutta paljon enemmänkin kuin riittävä.

Medium hän ei ollut koskaan ollut, paremminkin well done. 
Mutta petosta nieleskellen hän eli tavallisia päiviään ja odotti  hetkiä, jolloin joku erehtyisi pitämään häntä edes lyhyen tuokion hieman erityisenä.         

Limping

The sun just rose
and I am limping
dragging my weary legs
so slowly I am walking
after the night of fight

with you I've been fighting
you who called yourself Wisdom
the one who sees the unseen

the day is dawning
and I call you the one who hurts
the one who cuts with the sharpest knife

but then you ask my name
surely you know who I am
- they call me nobody
nobody is my name

no longer! you whisper
the prince you are
the blessed fighter
never the same again

the noon is coming
this new crown swings on my head
and the robe is already dusty
the road isn't easy
and I'm still limping
I guess for the rest of my days

just to remember who I am

Sinuako silloin ikävöin

- Anskulle ja Villelle <3

Sinuako silloin ikävöin
kun harmaata taivasta tuijottelin
kun päiviini valoa turhaa kaipasin
läpi likaisen ikkunan maailmaa katselin

Sinuako silloin ikävöin
kun kaduilla suunnatta kuljeskelin
kun yksin ihmisten joukossa astelin 
sinne jonnekin sekaan myös itseni kadotin 
 
Enkä tiennyt mitä etsin
vaikka sinua etsin
noilta tutuilta ja vierailta teiltä
en tiennyt mitä etsin
enkä mistä sen löytäisin
kaukaa vai läheltä

Sinuako silloin ikävöin
kun toisille onnea toivottelin
kun hiljaisen kotini oven avasin
ja varjoissa illan oman onneni hukkasin

Sinuako silloin ikävöin
kun laskuissa auringon huokailin
kun tuhannetta kertaa jälleen pyysin
että vielä minä löytäisin sen mitä etsin

Vaikken tiennyt mitä etsin
minä sinua etsin
minä ikävöin päivin ja öin
kunnes lopulta löysin
sinut viereltäin löysin
ja kätesi kädestäin

silloin päättyi mun ikäväin 

Luottamus on sanoista suloisin

Luottamus on sanoista suloisin
se on pehmeä kuin untuvaisin tyyny
keveä kuin tyhjennetty rinkka
se on lempeä kuin vastarääkäisseen äiti
joka varoen suutelee pienokaisen poskea

se taipuilee kauniisti kaikkiin lauseisiin
tuo helpon ratkaisun jokaiseen solmuun
- minä luotan sinä luotat hän luottaa me luotamme 
kaikki järjestyy sillä mehän luotamme
ja sitten me hymyilemme herttaisesti päälle

mutta totta puhuen 
luottamus on pitkä ja pimeä päivä
se on sokeana kulkevien mutkikas polku
se on kompastelijoiden kivulias reitti
yksinäisten hiljainen tie 
jonka jokaisella askelmalla täytyy päättää uudelleen

oikea-luotan
vasen-luotan
oikea-luotan
vasen-luotan

se on matka niitä varten jotka tahtovat näkemättä mennä
löytääkseen vielä kerran näkymättömän
 
sellaista on luottamus
- mutta sanoista se on kyllä suloisin