- keskinkertaisia ajatuksia tavallisuudesta-
Hän oli aina ollut keskimittainen. Madellut tasaisesti kaikenlaisten käyrien välissä, ei ollut pyrähdellyt tai notkahdellut matkallaan, ei herättänyt huolta sen enempää kuin huomiotakaan. Ei ollut nopea, muttei kovin hidaskaan. Ei erityisen laiska, muttei järin aikaansaavakaan. Osasi kaikenlaista vähän, muttei juuri mitään loistokkaasti. Saattoi oikeastaan sanoa, että hän oli ikään kuin medium, ei kypsä, muttei poikkeuksellisen raakilekaan.
Ja niin hän eli vuosia ajatellen olevansa liian tavallinen, tylsä ja tavallinen, joukkoon hukkuva rivikansalainen, kaikin tavoin keskiverto ja keskinkertainen. Sellainen, jonka nimen kuuluikin unohtua, jonka kasvot eivät kuormita turhaa kenenkään muistia. Sellainen, jota varten tavallinen elämä, unelmaton elämä luotiin, samoin kuin arki kaikissa sen haaleissa merkityksissään.
Hetkittäin hän sentään uskoi olevansa edes pikkuisen erityinen. Se oli silloin, kun joku ymmärsi kehua häntä, tykätä hänen tekemisistään, huomata, kuinka hänen hiuksensa laskeutuivat kauniisti tai kun joku muisti sanoa, että hänen leipomansa pulla oli maistuvaa. Ja kuinka mielellään hän olisikaan jatkanut keskustelua pidemmälle, kertonut tarkemmin voin ja sokerin suhteesta, puhunut paistoajan merkityksestä kuohkeudelle, jatkanut tarinaa sokerin sirottelusta. Mutta sen sijaan hän päätti nopeasti keskustelun sanoihin: eihän tuo mitään, enhän minä mitään. Ja nuo sanat toimivat häneen kuin taikurin loitsut, samassa erityisyys livahti pois hänen harteiltaan paljastaen tavallisuuden, sen, mitä hän oli yrittänyt kaikin keinoin kätkeä.
Jo varhain hän oli ymmärtänyt, että tavallisuutta saattoi peitellä myös olemalla äärimmäisen kiltti, sellainen, josta ei voinut sanoa pahaa sanaa. Ja vähitellen kiltteydestä kasvoi hänen erityisyytensä, se, mistä häntä kiitettiin. Piti vain jaksaa joustaa, venyä toisten odotuksiin, olla pahoittamatta kenenkään mieltä ja muovailla itsensä jokaiseen tyhjään koloon kuin Barbababa ikään. Piti toimia kuin ihmisen mieli, toisen ihmisen mieli, mutta ei koskaan oma.
Ja kuinka taitavasti hän olikaan oppinut esittämään kiinnostavampaa kuin mitä mielestään olikaan. Hän osasi valita muiden silmiin sopivia vaatteita, sisustaa kotinsa toisten maun mukaan, tykätä itsekin viereisen suussa maistuvasta ruoasta, kuunnella sitä, mitä kuuluikin kuunnella. Näin hän teki itsestään hieman enemmän joukkoon sopivan, numeroa isomman, korjasi olemuksensa kahdeksikosta kiitettävään.
Mutta totta puhuen hän ei juurikaan pitänyt itsestään. Voisi melkein sanoa, että hän halveksi itseään, häpesi liiaksi tavallista olemustaan. Ja vuosien varrella hän oli niin monesti puhunut itselleen rumasti, että olo tuntui yhä enenevässä määrin hylätyltä, ulkopuoliselta. Hänestä oli tulossa tyhjä kuori, tyhjää toimittava keskinkertainen kuori, joka oli tyytynyt osaansa, tavalliseen ja tasaiseen osaansa ja päättänyt vähin äänin kätkeä loputkin persoonansa rippeet odottamaan parempaa aikaa.
-
Mutta kuinka väärässä hän olikaan! Oli nimittäin niellyt samaa halpaa valhetta nuoruudestaan saakka. Se kyllä maistui todelta, valui helposti kurkusta alas kuin juokseva hunaja, mutta jätti näpeille ällöttävän tahmean tunnun, se teki olon jähmeäksi ja sai heittämään vuosia hukkaan. Totta puhuen hän olisi ollut juuri sopiva omanlaisenaan, oikeastaan erityisen ihmeellinen sellaisenaan. Rajallinen tietenkin, mutta paljon enemmänkin kuin riittävä.
Medium hän ei ollut koskaan ollut, paremminkin well done.
Mutta petosta nieleskellen hän eli tavallisia päiviään ja odotti hetkiä, jolloin joku erehtyisi pitämään häntä edes lyhyen tuokion hieman erityisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti