Iloa etsimässä

Ilo oli mennyt piiloon.

Etsin sitä kaikkialta.
Kävelin kirkkaana päivänä rannalla.
Tuijotin vieraan lapsen nauravia kasvoja.
Annoin itselleni luvan tehdä, mitä mieleni tahtoi,
mutten siitäkään osannut nauttia.  

Iloa en löytänyt.

Niin minä luovutin ja päätin mennä itse piiloon.
Painuin vällyjen alle pimeään, 
vaivuin levottomaan uneen.
Unessakin muistin, kuinka iloton olin. 

Kunnes aikani siinä maattuani,
heräsin hiljaiseen ääneen, joka kuului aivan läheltä.
Se puhui lempeästi niin kuin sellaiselle, joka ei aivan ymmärrä elämää.
Niin kuin peiton alle piiloutuneelle lapselle puhutaan.
- Siellähän sinä oletkin! se sanoi.

Ilo oli löytänyt minut. 

Se oli nähnyt salaisen piiloni. 
Hätäännyin, mutta ilo ei ollut moksiskaan.
Tarjosi vaan varmasti hentoa kättään.
- Tule! se sanoi.
- Kestätkö sinä?
kysyin ja pelkäsin, ettei se jaksaisi minua,
olinhan kamalan raskasta seuraa.

Mutta ilo olikin vahva ja kesytön, suorastaan villi.
Se tempaisi minut yhdellä kädellä hurjaan tanssiin.
Minä loikin kömpelösti sen rinnalla ja yritin aluksi hallita sen hyppelyä.
- Käyttäydy nyt ilo!
- Älä häpäise minua leikilläsi enempää!

Kohta minun oli kuitenkin luovuttava vastarinnasta.
Niin hullunkurista se tanssi oli.
Pyörryttävää, kepeää, pelotonta ja hilpeää. 

Ilo oli valloittanut minut!