Vaikka minä tiukasti puristin sinua nyrkissäni
ja sanoin viimeiseen saakka pitäväni kiinni
olit lipunut sormieni sivusta jo ennen iltaa
Yötaivas oli mustempi kuin aikoihin
ja minä yksin elämäni vellovilla vesillä
sylissäni kaksi tyhjää väsynyttä kättä
Veneeni ajelehtiessa villisti kohti tuhoa
muistutti vain kipu rinnassa siitä että yhä hengitin
olin juuri heittänyt toivoni ja tulevat vuoteni pois
Silloin kuulin sinun sukeltavan pimeyden läpi
kadoten pian pinnan alle tutkimaan pohjaa
samassa vauhtini tyyntyi keveäksi keinunnaksi
Toivo elää! kuiskasin yhtäkkiä ymmärtäen
Vain omista käsistä heitettynä se voi elää!
Toivo oli tarrautunut rautaisilla kourillaan kallioon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti