Elä!

Elä! sanoi elämä
elä enää viivyttele 
elä pelkää, elä selittele 
elä jahkaile ja jaarittele
elä elämää välttele, vähättele
 
elä seikkaillen, uskaltaen

mutta älä elä miellyttääksesi
muille näyttääksesi

elä itsesi iloksi
elä toisten toivoksi
elä!

Lopun alkua

Tapaan nähdä lopun alkua kaikkialla
Naurussa pisaroi jo pieni pala itkua
Valossa heijastuu huomisen harmaus
Rikkaus muistuttaa tulevasta kurjuudesta
Ja sinun silmistäsi luen eriävät tiet
 
Aivan kuin kuolema pitäisi kanssani lystiä
Laskettelisi luikuria sormet selän takana
kuiskaillen valhetta erävoitoistaan
Ja epäilemättä minä sitä uskon
Joka ainut kerta vakuutun vahvasti
 
Mutta kun elämä alkaa puhua
Kertoo tarinaa kuivatuista kyynelistä
ja antaa luvan huolettomuuteen
alan välittömästi aavistella pahinta
Taatusti tässä nyt vedätetään ihan olan takaa!

Pieni tarina jouluyöstä

Oli pimeä yö ja melko kylmäkin. Minä istuin myöhään kynttilän valossa vartioimassa uunissa paistuvaa lihaa. Yhtäkkiä edessäni seisoi valkea hahmo, enkeli kenties. Se pudotti ylleni kolme  käytetettyä ja ohueksi kulutettua sanaa ja pyysi näin joulun pyhinä kirjoittamaan ne elämässäni oikeille kohdilleen. Niin nuo kolme,

                kunnia
                                                   rauha               
                                                                                            rakkaus

leikittelivät kepeästi keittiössäni, vaikka taatusti tiesivät minua paremmin oman poljetun arvonsa. Ennen kuin ehdin edes peljästyä saatikka kysyä miksi, oli enkeli jo mennyt.

Kunnian pidin tietysti itselläni. Olinhan sen ansainnut, nähnyt taas valtavasti vaivaa. Kuinka olinkaan tehnyt töitä otsa hiessä ja tavoitellut parastani. En ollut laskenut tunteja, vaikka niitä oli kyllin monta ja enemmänkin. Olin laittanut itseni sivuun ja uhrautunut. Saatoin hyvillä mielin pitää ainakin osan kunnian kiillosta itselläni.    

Rauhan olin kadottanut kiireeseen. Ja se saikin mennä. Sitä tarvittiin sodissa maailman laidoilla, niissä kodeissa, joissa riideltiin ja lapsilla oli paha olla. Ja loppujen lopuksi rauha taisi olla vain kaunis kuva lehtien lavastetuissa studioissa. Kuka sittenkään oikeasti koki syvää rauhaa nauttiessaan sohvan nurkassa glögiä villasukat jalassa?

Rakkautta minä halusin, vaikken sitä oikein osannutkaan ottaa vastaan. Se tuntui silti lämpimältä ja kutsuvalta. Niin arvokkaalta, että sitä oli käytettävä kitsaasti ja varoen. Annostelin vähäistä rakkauttani lusikalla Minigrip-pusseihin ja jaoin eri päiville, ettei se vain loppuisi ennen arjen tuloa. Oli varottava tuhlaamasta liikaa.

Ja niin minä toimitin enkelin minulle antaman tehtävän. Joulupäivät matelivat verkkaisesti ja minun ilmeeni kiristyi pyhien seuratessa toistaan. Nyrkkiini puristetun kunnian kimallus haaleni ja aloin tuntea jälleen itseni mitättömäksi, rakkautta oli jäljellä enää hippunen arjen alkaessa lumota omalla rauhattomalla rytmillään.

Olinko sittenkään löytänyt tuttuihin sanoihin piilotettua ikiaikaista viestiä vai olivatko kunnia, rauha ja rakkaus etsiytyneet elämässäni aivan vika paikoille?
”Rauha korkeuksissa, maan päällä kunnia ihmisillä, jotka toisiaan rakastavat.” Ei.
”Rakkaus korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, jotka toisiaan kunnioittavat.” Ei näinkään.

”Kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”
Siinä oli enkelin viesti. Siinä minä sain avata nyrkkiin puristetut käteni, päästää kunnian käsistäni korkeuksiin, suostua yhtä ihmiseksi kuin kaikki muutkin ja ottaa ilmaiseksi vastaan sen, mikä vain levittämällä lisääntyy. Ja juuri silloin laskeutui päälleni lepo, ja joulun syvä rauha alkoi vallata minussa tilaa. 






 

Por Una Cabeza- lyhyt kuva elämästä

Alkusysäys, Sörnäisten metroasema:
Päähenkilö seisoo rullaportaiden keskivaiheilla.
Pukeutunut mustaan puolipitkään toppatakkiin.
Merkki: Vero Moda, ei erityisen tyylikäs,
portaissa edellä toinen samanlainen.
Lipuu ylöspäin yhdessä ilmeettömien avustajien kanssa.
Roolitus onnistunut ja todentuntuinen, harmaa.
Päähenkilön tuijottava katse on liimautunut
metalliritilään tarrautuneeseen purkkaan.
Lapanen lepää epäilyttävän puhtoisella kaiteella. 
Taustakohinaa, ei musiikkia.

Huippukohta:
Päähenkilö saavuttaa portaiden ylätasanteen.
Hän väistelee taidokkaasti vastaanvyöryviä esteitä,
joiden vartalot kyllä osuvat, mutta silmät eivät koskaan uppoa.
Virolainen jousitrio aloittaa tangon, Por Una Cabeza.
Se on ainoa tango, jonka päähenkilö tunnistaa.
Äkkiä hän muistaa jotain, muistaa kerran rakastaneensa tulisesti.
Lähikuvassa näkyy kohoava suunpieli tai ainakin sen aavistus.
Askeleet hidastuvat, hän melkein pysähtyy, kääntää päätään.

Loppuhäivytys:
Päähenkilö jatkaa toisille rullaportaille.
Hänen on mentävä, vaikka lämmennyt veri veisi kauas Argentiinaan
tai edes Suomen kesäöihin tai edes mihin vain muualle. 
Lyhyet portaat päättyvät ja hän lähes kompastuu,
sillä on katsonut koko matkan taakseen, eiliseen,
imenyt itseensä jokaisen arvokkaan sävelen,
saanut niistä otteen, päässyt melkein irti harmaasta ritilästään.  
Päähenkilö vetää tekoturkisreunaisen hupun silmilleen,
työntää lapaset takin hihoihin ja kaipuunsa vieläkin syvemmälle.
Tango jää soimaan lopputekstien ajaksi,
se on juuri saavuttamassa mahtimontisinta b-osaansa, 
kun liukuovi avautuu.
Vaasankadulla pyryttää ankarasti. Hän hymyilee jo. 

Elämäni viimeinen päivä

Tänään on yhden oman elämäni viimeinen päivä
ja huomenna toisen ensimmäinen kun sinä tulet
minä jätän tänne sen mitä me olimme joskus
sen mitä minusta meidän olisi pitänyt olla
mikä olisi ollut hyvää ja järkevää
puolivalmiiksi pureskeltua
ja etukäteen elettyä

Minä lakkaan
rokottamasta itseäni
pienellä päivittäisellä surulla
elämän epävarmuuksia vastaan
en ota enää yhtään suonensisäistä
kaikenvaralta mitäjossittenkin -piikkiä
sillä huomenna on toisen elämän ensimmäinen päivä

Malja sille kuinka jännittävää onkaan että en tiedä!

Heikoilla jäillä

Kuinka kantamattomilla vesillä ihminen liikkuukaan
ripustaessaan itsensä jonkun minkä lie ulkoisen tuen varaan
Aivan kuin hakisi mummolan navetan takaa heinäseipään
ja alkaisi itse esittää siinä linnunpelätintä keskellä talvea
Sitähän voi nojata koko elämänsä painolla vaikka
kermaviilillä kuorrutettuun mustikkapiirakkaan
tai valkoisella sisustettuun Ikea-kotiin
tai siihen että hiuksia on aina kehuttu
että ne on nähty hyvinä
että minut on nähty silloin hyvänä

Mutta voi sitä päivää kun seiväs alkaakin heilua
kun pelätin törröttää alasti yksinäisellä pellolla
piirakat maistuvat liiaksi jauhoilta
kun ei jaksa jatkuvaa muuttumisleikkiä
eikä kukaan muista enää kehua tai kiittää
Mitä sitä ihminen silloin on?
Ei ainakaan hyvä, tuskin edes näkyvä hämärässä

Vaan eikö sitä jo lapsena varoitettu liikkumasta
kestämättömillä vesillä, heikoilla jäillä?
Kuka hullu käski mennä sinne väkisin elämänsä upottamaan?
Ei kai kukaan mutta kun niin kamalasti houkutti

Kiitos

Vielä kerran kauniina päivänä
kuullessani kohteliaisuuden
minä kuiskaan kiitos
ja sillä siunaaman sekunnilla 
sana sukeltaa sisälleni
kutittelee kantapäissäni 
hymyilyttäen herkästi
ei jää hampaiden taakse hiertämään
kiertämään mieltäni lannistaen 

Tietäisitpä totuuden
En minä ole mitään
Enkä osaa oikein tätäkään

Vaan ihan jo pian
jonain kauniina päivänä 
minä kuiskaan kiitos
ja samalla nielaisen

Aitiopaikka

Tältä paikalta ei elämää katsele kukaan muu kuin minä
ei tältä ikkunalta näe tätä tietä
ei näiden lyhtyjen valossa katsele näiden vuosien läpi 
ei tunne minun sydämeni iskuja
ei raskaita askelia ei edes keveitä

Miksi sitten mietin mitä muut mielivät
Miksi lasken hintaa arvottomalle
Turha on tuijotella toisten silmin omaansa
Koittaa niin kovasti olla ollakseen
Ja hylätä ennen kuin muut ennättävät

Vaan niin on käynyt eräillekin elämän aitiopaikoille
Tyhjinä nuo pölyttyvät monien hymyilevien katseiden takana










 

odota tässä

Tänä aamuna olisin tarvinnut seuraasi
Tai oikeammin neuvojasi että mitä pitäisi tehdä
Sinä et vastannut mitään vaikka kysyin ihan suoraan

Johtuiko se siitä että puhun liikaa
Häiritseekö sinua että jankutan
Ajattelen kyllä välillä aika typerästi
ja turhaudun siihen itsekin

Iltapäivällä seisoin puoli tuntia pankin jonossa
Vaihdoin painoa jalalta toiselle huokaillen kuuluvasti
Ei liikkunut jono sillä yhtään enempää

odota tässä- luki lattiaan liimatussa tarrassa
Vihreää tekstiä kaunolla, ei isoa alkukirjainta

Takana seisoi vanhus, toinen kärsimätön
Ikänsä odottanut eikä vieläkään oppinut 
Narisi hiljaisia ajatuksiani ääneen
Minä tuijotin kohteliaasti lattiaa

odota tässä, odota tässä, odota tässä
Ehdin lukea sanat moneen kertaan
ennen kuin numero vaihtui

Ja viimeisellä se läpäisi vihdoin ymmärrykseni:
Minä odotan tässä kunnes sinä sanot että on aika mennä