Pieni tarina jouluyöstä

Oli pimeä yö ja melko kylmäkin. Minä istuin myöhään kynttilän valossa vartioimassa uunissa paistuvaa lihaa. Yhtäkkiä edessäni seisoi valkea hahmo, enkeli kenties. Se pudotti ylleni kolme  käytetettyä ja ohueksi kulutettua sanaa ja pyysi näin joulun pyhinä kirjoittamaan ne elämässäni oikeille kohdilleen. Niin nuo kolme,

                kunnia
                                                   rauha               
                                                                                            rakkaus

leikittelivät kepeästi keittiössäni, vaikka taatusti tiesivät minua paremmin oman poljetun arvonsa. Ennen kuin ehdin edes peljästyä saatikka kysyä miksi, oli enkeli jo mennyt.

Kunnian pidin tietysti itselläni. Olinhan sen ansainnut, nähnyt taas valtavasti vaivaa. Kuinka olinkaan tehnyt töitä otsa hiessä ja tavoitellut parastani. En ollut laskenut tunteja, vaikka niitä oli kyllin monta ja enemmänkin. Olin laittanut itseni sivuun ja uhrautunut. Saatoin hyvillä mielin pitää ainakin osan kunnian kiillosta itselläni.    

Rauhan olin kadottanut kiireeseen. Ja se saikin mennä. Sitä tarvittiin sodissa maailman laidoilla, niissä kodeissa, joissa riideltiin ja lapsilla oli paha olla. Ja loppujen lopuksi rauha taisi olla vain kaunis kuva lehtien lavastetuissa studioissa. Kuka sittenkään oikeasti koki syvää rauhaa nauttiessaan sohvan nurkassa glögiä villasukat jalassa?

Rakkautta minä halusin, vaikken sitä oikein osannutkaan ottaa vastaan. Se tuntui silti lämpimältä ja kutsuvalta. Niin arvokkaalta, että sitä oli käytettävä kitsaasti ja varoen. Annostelin vähäistä rakkauttani lusikalla Minigrip-pusseihin ja jaoin eri päiville, ettei se vain loppuisi ennen arjen tuloa. Oli varottava tuhlaamasta liikaa.

Ja niin minä toimitin enkelin minulle antaman tehtävän. Joulupäivät matelivat verkkaisesti ja minun ilmeeni kiristyi pyhien seuratessa toistaan. Nyrkkiini puristetun kunnian kimallus haaleni ja aloin tuntea jälleen itseni mitättömäksi, rakkautta oli jäljellä enää hippunen arjen alkaessa lumota omalla rauhattomalla rytmillään.

Olinko sittenkään löytänyt tuttuihin sanoihin piilotettua ikiaikaista viestiä vai olivatko kunnia, rauha ja rakkaus etsiytyneet elämässäni aivan vika paikoille?
”Rauha korkeuksissa, maan päällä kunnia ihmisillä, jotka toisiaan rakastavat.” Ei.
”Rakkaus korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, jotka toisiaan kunnioittavat.” Ei näinkään.

”Kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”
Siinä oli enkelin viesti. Siinä minä sain avata nyrkkiin puristetut käteni, päästää kunnian käsistäni korkeuksiin, suostua yhtä ihmiseksi kuin kaikki muutkin ja ottaa ilmaiseksi vastaan sen, mikä vain levittämällä lisääntyy. Ja juuri silloin laskeutui päälleni lepo, ja joulun syvä rauha alkoi vallata minussa tilaa.