Ihmisyyttä

Taas näitä hupenevia päiviä
näitä jotka lipuvat ohi huomaamatta
kuluvat käyttämättäkin loppuun
ja elämän sivu kääntyy
melkein lukematta

näitä nimettömiä päiviä
jotka ovat vain tilaa askelmien välillä
sitä joka liittää menneet tuleviin
punoo eilisen langat tiukasti huomisiin

mitään muuta syytä näillä tuskin on
-
mutta olen minä silti:

ripustanut pyykkiä narulle
maistanut sormellani taikinaa
kastellut väsähtäneitä kukkia
kirjoittanut jotain joutavaa
ja hipaissut ohimennen toisen poskea

olen pujotellut omat säikeeni siihen kuvaan
jota sukupolvet ennen minua aloittivat 
kuluttanut tunteja ajattomien äärellä
ja hengittänyt vahvasti

olen siis ollut 

itseni kokoinen osa ihmisyyttä

Elämäni on kaunis

Osatapa elää vielä joskus siten
että tämä annettu aitiopaikka kelpaisi
ettei ollenkaan katselisi muiden maille
nähdäkseen niiden nähtävyyksiä
tai ahnehtiakseen toisten laveita teitä

ettei tarvitsisi lytätä viereisen iloa
ollakseen hiukan onnekkaampi
että voisi olla niin täynnä sisältään
että hyvä jo läikkyisi yli
valuisi virtana muillekin

nälkä olisi tyydytetty
olisi elämältä kyllänsä saanut
eikä jatkuvasti peittelisi pienuuttaan
kiipeämällä korkeammalle
tai vähentämällä muilta

että huomaisi viulujen virittelevän jo
noissa oman elämänsä ensi-illoissa
niissä joissa ei kukaan muukaan ole
jos jättäytyy aina itsensä ulkopuolelle
 
ja sitten lopultakin uskoisi silmiensä kertoman
- minun elämäni on kaunis

Tule ja muuta meille

Ajattelin pyytää sinut sisälle
ihan huvikseni vain
nyt kun tätä tilaakin alkaa jo olla
paljon turhaa on raivattu pois

katsotaan miten meidän käy
en esitä yhtään herttaisempaa
enkä petaile mitään valmiiksi
mutta lupaan olla pistämättä vastaan
ja sittenhän sen näkee tahdotko jäädä
viihdymmekö yhdessä ollenkaan

varmaan olisit ennenkin tullut
mutta kyllähän sinä tiedät
et olisi mitenkään mahtunut
niin ahdasta täällä on ollut

mutta tule nyt
tule peremmälle
tule ja muuta meille


-
niin minä sille sanoin
ja leväytin oveni auki

ja kas!
sieltähän se ilo asteli sisään

Minun arpani

(ps 16)

Minun arpani on sinun käsissäsi
noiden mutkikkaiden viivojen vierillä
kääntyilee kohtaloni

onneni
vaivani
päivieni mitta
ja perintöosanikin

ja kun sinä viimein lyöt kämmenesi yhteen
kun alat puhallella toivoasi minuun
ja kun ravistelet niin että heikottaa

silloin minä keinutellen lepään
ihan huoletta hengittelen
sillä en paremmasta tiedä

kuin että arpani on sinun käsissäsi 

Etsin sinua

Etsin metsien keskeltä sinua
etsin poluilta poljetuilta
vanhojen kantojen istuimilta
noilta havuilta tuoksuvilta
etsin puiden latvoista sinua
etsin lehtien lomasta
vesien varsilta 
rantojen rajoilta
sileiden kivien seurasta

etsin kaikkialta
maalta ja taivaalta
mistä voi etsiä toista

mutta löysin vain isomman ikävän
sitä mertakin syvemmän
yhtä lailla niin äärettömän

ja aaltojen jaloilla lipui se kohti
eikä tohtinut mennä millään pois
 
ei tuo ikävä lähtenyt pois

ihmislapsi

minä!
olen sinun hymysi syy
tuon tarttuvan naurusi aihe
leveilet avoimesti sillä että
sinä tunnet minut

kerrot ihailevasi tapaani olla
huokailla muka huomaamatta
ja vaihtaa asentoa mytystä toiseen
etsiskellä kadonneita sanoja katonrajoista

viihdyt minun seurassani
vaikken juuri tee mitään
ainakaan kovin suurta tai mittavaa
ja pienetkin onnistun usein hukkaamaan

et sinä linnunlaulustakaan niin piittaa
mutta minun ääneni kääntää pääsi
sinä kuuntelet asiani ajatusteni alta

ja kuinka sinä nautitkaan
kun minä nautin
voi hyvä isä!

vaikken minä ole mitenkään kummoinen
enemmänkin tällainen aivan tavallinen

ihmislapsi

Varsin kaunis ilta

- se, jolloin ymmärsin sanoa kiitos-


Iltahan oli ollut varsin kaunis
ja kun sitten iskit veitsen keskelle rintaani
en tohtinut ollenkaan pistää vastaan

sinä puhuit lipevin sanoin
kerroit kaikesta mistä olen jäänyt paitsi
kuinka parhaanikin on ollut roskaa
ja matkani kovin tavanomainen

sen sinä halusit sanoa
ja minä kuuntelin niin kuin aina
myötäillen jottei liikaa koskisi 

ja haava sen kun valui
se vuosi kateellisten ajatuksia
laski kaukaa katkeruuden mailta
muistutellen mitättömyydestäni
tarinoiden onnettomista lopuista

aikani minä katselin sitä sotkua
ja sitten ymmärsin sanoa kiitos

sillä tuskin olisin koskaan rohjennut
itse omaa rintaani puhkomaan
saati osunut noille hatarille padoille
joista valhe sai nyt vapaasti virtailla pois