- se, jolloin ymmärsin sanoa kiitos-
Iltahan oli ollut varsin kaunis
ja kun sitten iskit veitsen keskelle rintaani
en tohtinut ollenkaan pistää vastaan
sinä puhuit lipevin sanoin
kerroit kaikesta mistä olen jäänyt paitsi
kuinka parhaanikin on ollut roskaa
ja matkani kovin tavanomainen
sen sinä halusit sanoa
ja minä kuuntelin niin kuin aina
myötäillen jottei liikaa koskisi
ja haava sen kun valui
se vuosi kateellisten ajatuksia
laski kaukaa katkeruuden mailta
muistutellen mitättömyydestäni
tarinoiden onnettomista lopuista
aikani minä katselin sitä sotkua
ja sitten ymmärsin sanoa kiitos
sillä tuskin olisin koskaan rohjennut
itse omaa rintaani puhkomaan
saati osunut noille hatarille padoille
joista valhe sai nyt vapaasti virtailla pois
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti