Ei riitä hyvyys

Ei riitä koskaan hyvyys
voittamaan pahuutta

ei vaikka kaikkensa antaisi
koko omaisuutensa jakaisi
vaikka tyytyisi vähään  
eikä keneltäkään riistäisi

vaikka enkelin lailla
helisevällä äänellä
pumpulin pehmeitä puhuisi
eikä ketään sanoilla soimaisi

ei riittäisi maksuksi sekään
ei turvaksi ei takuuksi
ei luvaksi lähteä sotaan 
oman oikeutensa puolesta 

sillä hyvyys yksin
ei riitä koskaan
voittamaan pahuutta

mutta suurin rakkaus -
se kyllä riittää 

 
(1.Kk.13)

Kaikilla meillä on syy

Kysy vaan kuka meistä on terve
kuka on kolhuitta kulkenut
kuka on kivuilta säästynyt
kuka toiveensa täyttänyt

ja kulje tiesi sitä ainutta etsien
sillä et edes yhtä sellaista löydä

kaikilla meillä on joku syy
joku puuttuva raaja
joku vuotava haava
joku ikävä ja kaipuu
tai mustelmille lyöty mieli

kaikilla meillä on hyvä syy sille
että kumarassa kuljemme
että hymymme on vaipunyt
ja suumme sylkee katkeria kirouksia

kaikki me olemme hukassa
parhaimmatkin meistä
sokeana kuljemme seiniä kokeillen
omiin sokkeloihimme eksyneinä

sillä kaikki me olemme vailla
- kaikki olemme valoa vailla


(R.3:23)

Pilvesi on pysähtynyt tähän

Sinun pilvesi on pysähtynyt tähän
se on jäänyt varjoksi ylleni
peittänyt avaran taivaan
ja rajannut jaloilleni ahtaan maan  

yötä myöten sinun tulesi hehkuu
liekkisi villiintyvät luomillani
ja vaikka kuinka anon ja uhkaan
ne eivät silti lakkaa härnäämästä
 
ja liian varhain minä herään hämärään
silmät sinun valoasi ikävöiden
korvissani tuo tyhjyyden kohina
kuin jäätyneen meren loiske

sillä pilvesi ei liiku
se on pysähtynyt tähän.

vaikka minä olisin jo niin valmis!
melkein pakannutkin! 
olen heittänyt risaisen sydämeni pois
ja levittänyt käteni syleilemään uutta

minä lähdin kulkeakseni vapaaksi
tullakseni orjasta itseni omistajaksi
ja juutuin raskaan kätesi alle
sinun vakaan kätesi alle minä jäin

mutta vielä minä tästä nousen-
ja vielä minä menen-
vielä minä näen-
ja vielä tiedän miksi-

mutta vasta sitten
kun pilvesi liikkuu taas


(4.M.9)

Katkeraa vettä

- Tarina elämän erikoisista reiteistä

Hän oli juuri löytänyt vettä. Oli heittäytynyt polvilleen tuon kiiltelevän lätäkön ääreen ja työntänyt kätensä syvälle sen viileyteen. Oli laskenut päänsä lähelle sen tummaa pintaa, nähnyt ahnaan avonaisen suunsa sen kuvastimesta ja tuijottanut hetken omia kasvojaan uskomatta elävänsä lopultakin todeksi liian tutuiksi käyneitä kangastuksiaan.   

Jo kaukaa tämä vesi oli näyttänyt raikkaalta, se oli jo melkein maistunut kielen päällä ja kostuttanut hänen karheaa kurkunpäätään. Oli antanut ajatuksille vauhtia, vienyt unelmoimaan suuria ja näkemään pidemmälle kuin minne silmä saattoi koskaan nähdä. Sen antama toivo oli saanut jalat harppomaan, ottamaan aina vain isompia askelia, rohkeita ja voimakkaita askelia. Eikä vesi ollut tällä kertaa harhaa, se oli aivan yhtä todellista ja oikeasti olemassa kuin tämä karmiva janokin.

Tuo vesi oli nimittäin kaikki, mitä hän oli koskaan elämältä pyytänyt. Mitään muuta hän ei ollut ikinä odottanut tai etsinyt, ei ollut kaivannut mitään niin kuin tuota vettä. Ja hän myös tiesi, ettei tulisi enää mitään muuta samalla tavoin kaipaamaankaan. Mielestään hän ei vaatinut  yhtään liikaa. Ei kai ollut liikaa pyydetty, että janoinen löytäisi vettä.

Mutta selvää kuitenkin oli, että tie oli ollut jo liian pitkä. Se oli aivan liian raskas tavallisille jaloille. Se ei enää vain mitannut normaalia kuntoa ja kestävyyttä vaan raapi pintaa sisäpuolelta, se satutti jokaista solua ja jätti punaiset kynnenjäljet kehon jokaiseen jäseneen. Ja rinnan alue alkoi olla jo niin rikki, että hengittäminen tuntui lähes mahdottomalta.

Mutta mitä kivullakaan oli enää väliä, sillä nyt hän oli löytänyt vettä!

Ja niin hän ammensi suuhunsa ison kourallisen tuota kiiltelevän lätäkön aarretta. Ja veden liukas viileys venytti hänen poskensa äärimmilleen, sai hänen halkeilevat suupielensä unohtamaan kaiken kärsimyksen ja vain vastaanottamaan kauan toivotun helpotuksen.

Mutta yhtä nopeasti kuin hänen ikenensä tunsivat veden viileyden, tunsi hänen kielensä veden kammottavan maun ja yhtä nopeasti hänen huulensa toimivat niiden kahden kanssa yhteistyössä työntäen tuon juomakelvottoman veden ulos suusta. Se maistui karvaalta ja kitkerältä.

Hän oli näet juonut katkeraa vettä.    

Eikä pahinta ollut edes veden maku vaan se järkyttävä totuus, että hänet oli tuotu juomaan tätä katkeraa vettä. Kaikki merkit olivat kuljettaneet häntä tähän suuntaan, jokainen polku, jokainen tie, jokainen risteys, jossa hän oli pyytänyt neuvoa, olivat tuoneet hänen tälle surkealle lätäkölle, jonka vettä hän ei nyt voinutkaan juoda. Hän ei ollut kulkenut väärin, hänet oli ilmiselvästi kuljetettu väärin.

Ja niin hän laskeutui lähteen äärelle selälleen ja oli liian uupunut enää edes itkemään tai kiroamaan kohtaloaan, saatikka sitten pyytämään itselleen apua. Ja hän nojasi päänsä kuivaan oksanpalaan, sulki silmänsä ja nukahti levottomaan uneen, huulillaan yksi ainut voimaton huokaus: Miksi?

-
Vaan ei tiennyt tuo väsynyt kulkija siinä murhetta pois nukkuessaan, että turvallinen pilvi varjosti yhä hänen untaan ja että yön pimeydessä se muuttui lämmittäväksi tuleksi. Eikä hän tiennyt sitäkään, ettei häntä suinkaan oltu hylätty tai kuljetettu harhaan. Katkeraa vettä oli vain aina maistettava matkalla kivenheiton päässä oleville makeille vesilähteille. Se oli ainoa keino oppia tunnistamaan niiden kahden ero.  

(2.M.15)

Jalokiviä

Tänään minä etsin aarteita
etsin kätkettyjä kiviä
ihan oikeita ikuisia ihmeitä

- Kyllä niitä vielä on!
sanon epäilijöille
sillä tottahan minä semmoiset tiedän

ja minä alan kaivaa
ja kaivan käteni uuvuksiin 
jalkani aivan veltoiksi asti

minä lapioin hitaasti
ja yhä vain hitaammin
minä nostan ja pudotan taas alas

- Varmasti niitä jossain on
sanon epäilijöille
vaikken ole enää niinkään varma

jokaisen kiven minä silti käännän
ja jokaisen hiekanjyvän katson
mutta kaikki ne pöllyävät vain

- Ei täällä mitään ole
myönnän viimein itselleni
sillä yksinhän minä siellä olen

ja sitten minä käännyn pois
ja lupaan etten koskaan enää palaa
etten ikinä enää usko unelmiin

- Jalokiviä ei ole, ihmeitä ei ole!
sanon kaikille niihin vielä uskoville

enkä minä silloin ollenkaan huomaa
että selkäni takana
hohtaa jo








 

Voi itku!

- Ajatuksia kyynelistä ja suolaisesta merestä

Olen koittanut jo pitkään kirjoittaa itkusta. Ihan vain siitä, kuinka kamalan tärkeää on itkeä, kuinka itku on merkki ihmisen terveestä sisäisestä maailmasta ja siitä, kuinka ihminen ei voi mielestäni koskaan itkeä liikaa. (Eikä tämä nyt tietysti mikään uusi aihe ole, kaikkihan tiedämme itkun tärkeyden, ja juurihan siitä kirjoitettiin jossain iltapäivälehdessäkin, mutta silti.)

En ole sitä paitsi itse ollenkaan hyvä itkemään. Olen parempi järkeilemään ja puhumaan, minun on paljon helpompi selittää omaa elämääni sanoin kuin tuntea elämä, on helpompi kertoa kivuista kuin tuntea kipua, ja usein itkeminen tuntuukin liian hankalalta tai julkisesti suorastaan nololta. Varsinkin silloin, jos itku ei tahdo millään loppua. Räkä sen kuin valuu ja papereita kuluu eikä kohtaukselle löydy oikein edes mitään ilmiselvää syytä.   

Itkua ei voi kuitenkaan koskaan selittää puhumalla pois. Se ei kuivu sisältä huomaamatta. Kaikki pisarat ovat tallessa, kaikki sisään päästetty suru, loukkaantumiset, häpeä, ikävä, heikkous, jokainen ruumiin ja sielun haava, kaikki se, mitä ei ole saanut tuntea tai mitä ei ole osannut aikanaan käsitellä on hyvässä säilössä. Ja vuosien mittaan noista kätketyistä itkuista on saattanut muodostua ihmisen sisälle kuin valtava suolainen meri, joka vain odottaa padon takana ulos pääsemistä.

Tuota ihmisen sisällä olevaa itkumerta ajatellessani tulee mieleen Israelin rajalla sijaitseva Kuollut meri. Se saa vetensä Jordanvirrasta, mutta ei laske yhteenkään jokeen ja säilyttää siksi äärimmäisen korkean suolapitoisuutensa (33%). Suolaisuuden takia Kuolleessa meressä ei ole mitään elämää, ellei muutamaa bakteeria (ja kelluvia turisteja) oteta lukuun.

Raikas vesi kuolee, jos se ei pääse kiertämään. Puron vettä taas voi juoda, koska se on puhdistunut virratessaan. Ilman kyyneleitä ihmisen sisälle saattaa muodostua oma pieni Kuollut meri, joka vähitellen näivettää kaiken elämän ja kasvun. Itku on tarkoitettu kiertämään ja kuljettamaan mukanaan kipua, katkeruutta, vihaa, pelkoa ja häpeää. Sen on tarkoitus puhdistua matkallaan, muuttua suolaisesta makeaksi ja makeasta suolaiseksi, kuten kaiken maailmassa liikkuvan elävän veden.

Siksi nykyään iloitsen jokaisesta kyyneleestä, jota en pysty pitämään sisälläni. Iloitsen, vaikka itkeminen tuntuu edelleenkin melko nololta. Tiedän kuitenkin, että jokaisella pisaralla, joka haluaa valua kimaltelemaan silmieni eteen, on tärkeä tarina. Jotkut niistä tulevat kaukaa vuosien takaa, toiset ihan vain siitä hetkestä, mutta aina niillä on hyvä syy.  

Oikeassa!

Oikeassahan me olemme kaikki
niin kovin oikeassa
tällä oman totuutemme tiellä

tällä jolla kaikki on selvää
musta on mustaa valkea valkeaa
ja harmaita sävyjä
voidaan sekoittaa aina vain lisää

väärässä emme ole kukaan
mutta väärinymmärrettyjä kyllä
kaltoinkohdeltuja ja sorrettuja
hipaisulla mustelmille ruhjottuja
täysin syyttöminä syytettyjä

mutta onneksi niin oikeassa!
olemme kulkeneet tulemme läpi
ja tulleet tuntemaan totuuden
koko totuuden
koko oman totuutemme

-
mutta löytyykö enää ketään
löytyykö edes yhtä sellaista
joka tietää ettei tiedä
joka vielä etsii ja pyytää neuvoa
eikä lakkaa tekemästä hyvää

ei taida olla ketään ei yhtäkään
sillä kelvottomia ovat kaikki

mutta oikeassa!
niin kovin oikeassa mielestään jokainen 

Alusta loppuun saakka

Sinä sanoit olevasi alku
ja sanoit olevasi myös loppu
ja sanoit pitäväsi tiukasti kiinni
noista elämäni ääristä

ja sinä uskoit näihin käsiin
näihin minun vapiseviin käsiini
tuon kaiken tuntemattoman
noiden kahden väliltä

laita likoon!
tee minkä voit!

niin sinä taisit sanoa
kun ojentelit eteeni
vähän sitä sun tätä
kaikenlaista rikkonaista
ja kokoamista odottavaa
paloja sieltä ja täältä

mitään valmista en mukaani saanut
en sileäksi hiottua tai hohtavaa
en ohjetta tulla ehjäksi äkkiä
tai muuttua minusta muuksi
     
- sinä halusit keskeneräisen
alusta aivan loppuun saakka

Annan kipuni käyttöösi

Annan kipuni sinun käyttöösi
koko tämän kompastelevan kulkuni
kaikki eteen ja taakse otetut askeleeni

jokaisen läpi epäillyn päiväni
ja ne jolloin olen ollut aivan varma
mutta kuitenkin hirveän väärässä

kaiken häpeäni annan
sen minkä olen jo nitistänyt
ja sen mistä en meinaa saada millään kiinni

annan syyllisyyteni
ja syyttömyytenikin

ja sen etten osaa erottaa niitä toisistaan

ja menköön vielä katkeruuskin

vaikka onkin niin kamalan rakas

ja tallessa ihan hyvästä syystä

-
koko tämän  

risaisen itseni
minä kaadan röykkiöksi eteesi

ja jos siitä johonkin on
saat käyttää

 

Sinulle riittää yksi

Sinulle riittää yksi
yksi ihan tavallinen
aivan arkinen
ei mitenkään erikoinen
tai ihmeellinen

yksi tällainen nääntynyt
pahasti eksynyt
tosi tosi väsynyt
sukkansa puhki kulkenut lapsi

et kaipaa laumoja
et suuria saleja et joukkoja
et kehuja et peukkuja

et edes ymmärtäjää itsellesi etsi
sillä sinulle riittää

vain se yksi

Melkein oikein

- Tarina elämän hankalista palasista

Hän oli pyöritellyt elämänsä palasia käsissään jo kauan. Oli käännellyt ja väännellyt noita epäselviä kuvioita, yrittänyt hahmottaa kokonaisuutta, katsonut läheltä ja katsonut kaukaa, luullut toisinaan aivan kuin näkevänsä jotain, kenties suuremman suunnitelman, ehkä jonkinlaisen erityisen maiseman, mutta päätynyt pian entistä isompaan epätoivoon oikeiden palojen ollessa edelleenkin hukassa. 

Paloja tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Ja ne olivat liian samannäköisiä, liian vaikeita käsittää. Niistä oli mahdotonta saada otetta ja oli mahdotonta tietää, mistä suunnasta tätä rikkonaista elämää kannattaisi ylipäänsä alkaa rakentaa.

Mutta silloin hän kuuli kauan odottamansa kliksahduksen. Yksi satunnaisesti sovitetuista paloista oli sittenkin kuulunut toiseen samanoloiseen. Ne muodostivat kokonaisuuden, aloittivat selvästi jonkinlaisen kuvan tai kuvion. Niistä oli tulossa jotain. Ja tätä jotain hän lähti nyt intoa puhkuen tavoittelemaan. Kiireellä hän työnsi ylimääräiset palat sivuun ja alkoi etsiä muita samanvärisiä, samanmuotoisia, samanhenkisiä paloja, niitä, jotka tekisivät tästä kuviosta täydellisen, ihanan ja kauniin katsella.

Eikä aikaakaan kuin kuva alkoikin hahmottua. Siitä oli mitä ilmeisemmin tulossa jonkinlainen koriste, ikään kuin ornamentti, joka tulisi kehystämään kaikkea muuta mielenkiintoista ja jännittävää eteen tulevaa. Tuo ihastuttava alku antoi nimittäin toivoa sille, että kaikella oli elämässä sittenkin tarkoitus. Pala toisensa jälkeen löysi helposti sopivan paikan jonossa ja kuva muodostui vähä vähältä yhä hienommaksi. Olo tuntui leppoisalta ja mukavalta.

Vaan aikansa siinä rakenneltuaan hänen tarvitsemansa palat alkoivat uhkaavasti loppua. Hyvin pian sopivia ei enää löytynyt mistään lisää. Ja vaikka hän kuinka kokeili samansuuntaisia, niitä, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuulua värinsä ja muotonsa takia kuvioon, ja lopulta turhautuneena niitäkin, joilla ei ollut mitään tekemistä kuvion kanssa, hän ei siltikään löytänyt seuraavaa palaa. Jokainen mahdollinen oli jo kokeiltu eikä mikään niistä näyttänyt jatkavan kuvaa.

Ja äkkiä alkoi vanha tuttu raivo kiristää hänen hermoratojaan, se puski voimalla verta hänen lihaksistoonsa ja yritti suorastaan pakottaa hänen kättään pyyhkäisemään joka ikisen viheliäisen palan alas pöydältä. Hänen kätensä oli jo laskeutumassa yläviistosta alas käydäkseen viimeiseen hyökkäykseen omaa elämäänsä, koko ihmiskuntaa ja ennen muuta tämän typerän pelin luojaa kohtaan, kun hänen matalalle viistänyt katseensa sattui yllättäen tarkentumaan selvään virheeseen.

Ornamentin kuvio ei mennyt oikein. Kauempaa katsottuna se näytti kyllä edelleenkin jokseenkin koristeelliselta, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että nuo ohuet kiemuraiset viivat, joiden oli tarkoitus jatkua symmetrisesti läpi koko kuvion, eivät osuneet juuri lainkaan toisiinsa. Niistä ei muodostunut kerrassaan mitään, ei ainakaan mitään kaunista.

Ja mikä ikävintä, nuo hänen itse rakentamansa virheet pysäyttivät nyt täydellisesti kaiken etenemisen. Virhe oli alkanut yhdestä viattomasta palasta, siitä joka tuntui täydellisen sopivalta. Ja tuo yksi virhe oli tehnyt hänestä niin huolimattoman, lyhytnäköisen ja ajattelemattoman, että hän oli ajautunut aivan huomaamattaan yhä kauemmas oikeasta. 

Pala oli nimittäin melkein oikein. Hyvin lähellä, mutta samalla niin kovin kaukana. Siksi kaikki seuraavatkin rakentuivat väärin. Ja väärä täytyy aina purkaa voidakseen aloittaa alusta. 
 
Muuta keinoa ei valitettavasti ole. 








 

Et anna minun tervehtyä hetkessä

Et anna minun tervehtyä hetkessä
taidat rakastaa liikaa tällaista
tekeillä olevaa projektia

tänään löysin yhden puuttuvan palani
liikennevaloissa tihkusateessa

jostain se osui silmiini
ja kuva selveni taas vähän

vaikka olen minä vieläkin hirveän hukassa
enkä tiedä pääsenkö koskaan lähellekään valmista

usein mietin mihin koloon minä itseni sovitan 
tai minne minä oikeastaan lopultakaan kuulun

-
suojatietä ylittäessäni
sinä pysähdyit katsomaan minua
ja hymyilit niin kuin olisit 
nähnyt jotain paljon enemmän

tai ainakin jonkun 
ihmeen paljon kauniimman