Hän oli juuri löytänyt vettä. Oli heittäytynyt polvilleen tuon kiiltelevän lätäkön ääreen ja työntänyt kätensä syvälle sen viileyteen. Oli laskenut päänsä lähelle sen tummaa pintaa, nähnyt ahnaan avonaisen suunsa sen kuvastimesta ja tuijottanut hetken omia kasvojaan uskomatta elävänsä lopultakin todeksi liian tutuiksi käyneitä kangastuksiaan.
Jo kaukaa tämä vesi oli näyttänyt raikkaalta, se oli jo melkein maistunut kielen päällä ja kostuttanut hänen karheaa kurkunpäätään. Oli antanut ajatuksille vauhtia, vienyt unelmoimaan suuria ja näkemään pidemmälle kuin minne silmä saattoi koskaan nähdä. Sen antama toivo oli saanut jalat harppomaan, ottamaan aina vain isompia askelia, rohkeita ja voimakkaita askelia. Eikä vesi ollut tällä kertaa harhaa, se oli aivan yhtä todellista ja oikeasti olemassa kuin tämä karmiva janokin.
Tuo vesi oli nimittäin kaikki, mitä hän oli koskaan elämältä pyytänyt. Mitään muuta hän ei ollut ikinä odottanut tai etsinyt, ei ollut kaivannut mitään niin kuin tuota vettä. Ja hän myös tiesi, ettei tulisi enää mitään muuta samalla tavoin kaipaamaankaan. Mielestään hän ei vaatinut yhtään liikaa. Ei kai ollut liikaa pyydetty, että janoinen löytäisi vettä.
Mutta selvää kuitenkin oli, että tie oli ollut jo liian pitkä. Se oli aivan liian raskas tavallisille jaloille. Se ei enää vain mitannut normaalia kuntoa ja kestävyyttä vaan raapi pintaa sisäpuolelta, se satutti jokaista solua ja jätti punaiset kynnenjäljet kehon jokaiseen jäseneen. Ja rinnan alue alkoi olla jo niin rikki, että hengittäminen tuntui lähes mahdottomalta.
Mutta mitä kivullakaan oli enää väliä, sillä nyt hän oli löytänyt vettä!
Ja niin hän ammensi suuhunsa ison kourallisen tuota kiiltelevän lätäkön aarretta. Ja veden liukas viileys venytti hänen poskensa äärimmilleen, sai hänen halkeilevat suupielensä unohtamaan kaiken kärsimyksen ja vain vastaanottamaan kauan toivotun helpotuksen.
Mutta yhtä nopeasti kuin hänen ikenensä tunsivat veden viileyden, tunsi hänen kielensä veden kammottavan maun ja yhtä nopeasti hänen huulensa toimivat niiden kahden kanssa yhteistyössä työntäen tuon juomakelvottoman veden ulos suusta. Se maistui karvaalta ja kitkerältä.
Hän oli näet juonut katkeraa vettä.
Eikä pahinta ollut edes veden maku vaan se järkyttävä totuus, että hänet oli tuotu juomaan tätä katkeraa vettä. Kaikki merkit olivat kuljettaneet häntä tähän suuntaan, jokainen polku, jokainen tie, jokainen risteys, jossa hän oli pyytänyt neuvoa, olivat tuoneet hänen tälle surkealle lätäkölle, jonka vettä hän ei nyt voinutkaan juoda. Hän ei ollut kulkenut väärin, hänet oli ilmiselvästi kuljetettu väärin.
Ja niin hän laskeutui lähteen äärelle selälleen ja oli liian uupunut enää edes itkemään tai kiroamaan kohtaloaan, saatikka sitten pyytämään itselleen apua. Ja hän nojasi päänsä kuivaan oksanpalaan, sulki silmänsä ja nukahti levottomaan uneen, huulillaan yksi ainut voimaton huokaus: Miksi?
-
Vaan ei tiennyt tuo väsynyt kulkija siinä murhetta pois nukkuessaan, että turvallinen pilvi varjosti yhä hänen untaan ja että yön pimeydessä se muuttui lämmittäväksi tuleksi. Eikä hän tiennyt sitäkään, ettei häntä suinkaan oltu hylätty tai kuljetettu harhaan. Katkeraa vettä oli vain aina maistettava matkalla kivenheiton päässä oleville makeille vesilähteille. Se oli ainoa keino oppia tunnistamaan niiden kahden ero.
(2.M.15)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti