En minä tiedä

Näinä aikoina yhä vain useammin
löydän itseni ajattelemasta että
en minä tiedä

kun ajatukset sinkoilevat
miltein hengenvaarallisesti
suurten kysymysten
ruuhkaisilla valtateillä
seison siellä itsekseni kaiken keskellä
ja sanon mielessäni että
en minä tiedä

ja niin se vain on
etten minä ihan totta tiedä

vaikka olenhan minä lukenut
ja koittanut kuunnella
olen pitänyt silmäni auki
ja pyrkinyt näkemäänkin
olen yrittänyt ymmärtää

ja vaikka minä kuinka mietin
huomaan siltikin päätyväni
aina siihen samaan kysymysten kehään
josta alussa lähdin
ja yhä vain vähemmän
tunnun vuosi vuodelta tietävän

niin että! kyllä minä valtavasti ihailen niitä
joilla on aina vastaus valmiina
ja päivänselvä mielipide
sillä itse en ole ollenkaan varma
 
niin paljon on vielä sellaista
mitä en ihan yksinkertaisesti tiedä

Vain kaksi kolmesta

Vain kaksi kolmesta
voi ihminen hoitaa itse:

voi opetella uutta ja nähdä vaivaa
tehdä parhaansa ja paljon senkin jälkeen
voi ylittää itsensä uudelleen ja uudelleen
venyä melkein mihin tahansa mittaan

voi hymyillä ja olla murehtimatta
pistää sormet ja varpaat ristiin
ja ajatella oikein myönteisiä
toivoa parempia aikoja

mutta siltikin
vain kaksi kolmesta
voi ihminen hoitaa itse

sillä rajalliseksi on hänet rakennettu
laitettu tarkoituksella
liian vaikeiden asioiden haltijaksi
ja äärettömyyden kysymykset sisällään
hänet on laskettu kylmään ja pimeään maahan   

vain kaksi kolmesta -

jotta hän lopultakin
tunnustaisi pienuutensa
myöntäisi osaamattomuutensa
ja sen ettei sittenkään omillaan pärjää
ettei koskaan kokonaan tiedä

ja että tuon yhden kolmesta tähden
hän tahtoisi luottaa kaiken muunkin
itseään isompiin käsiin

Maailmani on hiljainen

Harvoin maailma on
yhtä hiljainen kuin tänään
harvoin minun maailmani
on yhtä hiljainen

sillä murheet siellä metelöivät
huolet hyppivät seinille
kiipeilevät kirjahyllyillä  
ja roikkuvat lamppujen jaloissa
pitävät parkouria
minun elämäni olohuoneissa

sitten ne ottavat kiinni korvista
ja osoittavat likaisen lavuaarin
tarttuvat sievin sormin
lattialle kasattuun garderoobiini
ja käskevät hävetä

kun en vieläkään!
kun en tässä iässäkään!
kun en ollenkaan osaa pitää huolta
enkä löydä elämäni paloille paikkaa

aika harvoin maailmassani
on tällainen tauko
tällainen ihmisen mentävä aukko

mutta siinä minä nyt istun
ja ihmettelen hetken 
tätä kummallista rauhaa

Vain ihmisiä olemme kaikki

Loppujen lopuksi
vain ihmisiä
me olemme kaikki

vähäisimmästä mahtavimpaan
vain eri kokoisia astioita
täynnä tomua ja tuulta

savea joiden rinnassa asuu
ikiaikainen ystävämme ikävä
aukko jota koitamme täyttää
kuka rahalla tai vallalla
tai maineella tai kunnialla
kuka kaiken muuttavalla rakkaudella

ja sen heikkouden kolon
me uskomme kätkevämme muilta
kun itse näkemättä kuljemme
verhoutuneena kuka mihinkin
hyveeseen tai tietoon --
vaikka hienoimmatkaan keinomme
tuskin kivenheittoa kauemmas riittävät

ja mittavia ovat usein myös sanamme
varsinkin ne jotka nousevat ylpeinä vastaan
jotka eivät ajatustemme vauhdissa pysy
vaan putoilevat sinne tänne tien poskiin
jättäen jälkeemme ohdakkeiden viidakon

sellaisia me olemme
vain ihmisiä -- 
siksi on turha
odottaa keneltäkään liikaa
tai laskea toivoaan
yhdenkään ihmisen varaan
joka tänään on totta
mutta ehkä jo huomenna tuhkaa

Armosi on minulle totta

Aseta sinun armosi minuun
naulaa se luideni ytimiin
ja solujeni seiniin
piirrä selvästi ihoni uurteisiin

liitä se lujasti
lihasteni muistiin
jokaisen raajani liikkeeseen
laita syvälle sinne minne
syyllisyyden jäljet ovat kulkeneet
minne laki on lyönyt leimansa
ja tuomiosta on tullut tuttu

paina juuri sinne
kaikkein salatuimpaan
sinun sormiesi työ
sinun sinettisi

jotta minä jo pian
alkaisin elää
joka jäsenelläni
jokaisella ilmeellä ja eleelläni
sitä että

armosi on minulle totta