Siinä sinä seisot niin tuttuna
että ihan kuin olisimme olleet aina näin
ja minä puhun tietysti lakkaamatta
kertoen miten mahdottomaksi
kaikki on mennyt että totta vie
olen rämpinyt jo kauan
enkä enää edes oikein osaa jatkaa
Ja kun lopulta ymmärrän vaieta
alat piirtää kädelläsi tyhjää ilmaa
minä jään seuraamaan ilmeettömänä
sitä väritöntä kaarta joka viistää taivasta
Tästä, sinä sanot ja osoitat pistettä viivasi alussa
tästä missä sinun omat mahdollisuutesi päättyvät
meidän yhteinen tarinamme
on juuri alkanut saavuttaa huippua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti