Vanhat laineet

Vene oli ohittanut horisontin jo aikoja sitten.
Pitkään oli pitänyt tyyntä.
Meri oli hiljainen ja liikkumaton,
ei näyttänyt peittelevän mitään.

Minä istuin hiekalla ja ihmettelin aaltojen tietä,
kuinka ne saattoivatkin hiipua noin.

Ja silloin vesi alkoi kohoilla.
Se pullisteli leveää rintaansa kuin hengittäen
ja päästi lopulta aallot yksitellen irti.
Ensin sileälakiset, sitten teräväreunaiset.
Nuo vaahtopäinä rantaan rientävät olivat tehneet pitkän matkan.

Ja siinä minä mietin, että kuka tietää.
Ehkä minunkin jälkeni unohtuvat nyt.
Sanani hupenevat ilmoille, eivät näytä juuri liikuttavan mitään.
Pyyntöni tuskin kuuluvat ilmojen yli
ja kaikki tuntuu vain katoavan pois.

Mutta sitten tulee päivä,
jolloin joku toinen istuu yksin
ja minun veneeni vanhat laineet
loiskuvatkin juuri silloin rantaan.

Kuinka kaunis onkaan tämä maa

Kuinka kaunis onkaan tämä maa
tuo aloilleen seisahtunut taivas
nuo kiireettöminä toisiinsa nojailevat pilvet
hiljaa lepäilevä meri
joka ei hoputtelua kuuntele
ja koivut jotka kuiskivat vain vähän

ja nuo miehenmittaan varttuneet kaislat
nyt niin tyynen varmoina itsestään
pitävät siinä pienemmille suojaa
ja sorsat kokeilevat siipiään
oppivat räpiköiden
korpin ojentaessa oksaltaan

tämä kaikki kaunis!
ja aivan minun sydämeni ulottuvilla

Ansioton

- kiitollisia ajatuksia uimahallissa
 
Hän ei ollut tuntenut tällaista kiitollisuutta aikoihin: Kiitollisuutta mustille pilville niiden kaatamasta sateesta, kiitollisuutta auringolle sen välkehtivästä valosta, kiitollisuutta tuulelle, joka kuljetti mereltä tuoksuvaa happea hänen keuhkoihinsa, kiitollisuutta puiden tummuvalle vihreydelle, jota vielä riitti kesän jäljiltä. Kiitollisuutta lehtien tavalle havista, olla sitten hetken ääneti ja tuulen tullessa aloittaa taas. Se kaikki tuntui kuin lahjalta. Aivan kuin häntä varten käärityltä paketilta, jota nyt ojennettiin vastaanotettavaksi.

Mutta mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tuon kaiken kauneuden? Niin hän ajatteli, sillä hän oli tottunut ansaitsemaan kaiken hyvän. Näkemään vaivaa. Olemaan ahkera. Tulemaan paikalle ajoissa ja suoriutumaan tehtävistä mallikkaasti. Olemaan ennen kaikkea luotettava. Hän tiesi, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Sen hän oli usein sanonut itsekin äänen: Mitään ei saa ilmaiseksi, on nähtävä vaivaa. Hän oli ansainnut voisilmäpullan työpäivän jälkeen, ansainnut lasin viiniä viikonloppuna, ansainnut pitkät yöunet lomilla, ansainnut hemmottelua, silloin kun kukaan ei ymmärtänyt. Ja jos jotain pahaa tapahtui, hän kysyi taas: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Silloin hän ei oikein keksinyt vastausta, piti elämää vain vihollisenaan, joka kohteli rumasti. 

Ansaitakseen hyvää enemmän kuin pahaa, hän oli usein koittanut olla kaikesta tavallisesta kiitollinen. Oli vetänyt keuhkot täyteen happea, nostanut kulmakarvat hiusrajaa kohden, puhissut sitten ilmaa huulien välistä ulos ja aloittanut lauseen sanoin: pitäisi kyllä muistaa useammin olla kiitollinen. Ja sitten hän oli listannut  sormiaan nostellen niitä asioita, joista ihmiset yleensä puhuvat vasta onnettomuuksien jälkeen ja jatkanut sitä aikansa jo melkein itsekin innostuen, kunnes oli törmännyt äkisti sanaan mutta. Ja tuo mutta toi uurteet takaisin kasvoille, vei kaiken voiman niiltä edeltäviltäkin sanoilta.  

Nyt juuri hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt olla yhtään mitään. Kukaan ei pakottanut tai vaatinut, ei kysellyt ansioita, ei pyytänyt ajattelemaan myönteisiä. Tarkemmin sanottuna hän vain ui. Levitti kätensä vettä vasten ja työnsi sitä jaloillaan sivuille, tuijotteli uimahallin kaakelilattiaa. Kosketti päätyä, siirsi keltaista helmeä ja potkaisi lisää vauhtia. Ja vesi tuntui niin suloiselta, auringon säteet lämmittivät ikkunan edessä sen pintaa ja tekivät viivoja pohjaan. Sukelluksen jälkeen ilma oli  elintärkeää. Ja siellä jossain kohtaa veden alla hän kysyi taas itseltään: mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Eikä hän voinut vastata kysymykseen kertomalla tehdyistä töistä, ei hän ollut näet ahkeroinut. Eikä hän voinut edes sanoa kasvaneensa kovin suuresti ihmisenä, sillä sisin oli yhä niin keskeneräinen, tuskin vielä murrosiän kivuista selvinnyt. Ja niin hän vastasi: en mitään. En ole tehnyt tämän onneni eteen mitään. Olen ansioton. 

Ja juuri siinä kohtaa alkoi kiitollisuus hymyilyttää hänen sisällään. Hän näki, ettei tuo karkulainen viihtynytkään ansaitsijan seurassa, sellaisen joka koitti jatkuvasti päästä tasoihin suorituksillaan, yritti maksaa elämänsä velkaa omin töin. Aivan yhtä hulluahan se olisikin, kuin jos laskisi hintaa tuulelle tai valolle tai koittaisi hyvillä teoilla maksaa kaiken taivaalta satavan veden.

Mitään ei saa ilmaiseksi, hän oli usein sanonut. Nyt hän halusi jatkaa lausetta: mutta kaikkein arvokkain ei ole ollenkaan ostettavissa. Se ei ole edes kaupan, mutta luovutetaan kyllä auliisti tyhjiin ja ansiottomiin käsiin. 
























       

   

Hitaita päiviä

Päivät kuluvat hitaasti
eivät näytä pitävän mitään kiirettä
siirtyessään verkkaisesti seuraavaan

ovat yhtä venyvää aamua
joka raukeasti haukotellen
vaihtuu pitkäksi illaksi

aika ei saa kehuja vauhdistaan
ei ole juossut nopeasti ohi
ei hujahtanut huomaamatta

mutta kuuluisiko sen ehkä?

mennä äkisti silmistä pois
vanheta hetkessä viikoista vuosiksi
jotta ihminen voisi jo pian alkaa kaivata eilistä

Reippailija

- kertomus hullunkurisesta kateudesta

Hän oli aina kadehtinut noita aamulla lenkkeileviä. Istunut vatsalihakset lytyssä metron oransseilla penkeillä ja tuijottanut sillan yli uusissa trikoissaan keikkuvia reippailijoita. Kuvitellut heidän ihanaa elämäänsä, joka alkoi pakastemarjoilla höystetyllä voima-smoothiella ja pienellä kupillisella kahvia, jatkui lenkin jälkeen raikkaan kylmällä suihkulla ja palkittiin yhdellä palalla tummaa suklaata.

Hänen mielikuvissaan nuo aamulla lenkkeilevät eivät tehneet koskaan mitään muuta, eivät kiirehtineet töihin, eivät hakeneet lapsia tarhasta, eivät tehneet spagettia jauhelihakastikkeella, eivät tyhjentäneet tiskikonetta. Illalla he ehkä sentään venyttelivät, mutta tekivät senkin nautinnollisesti rauhoittavan musiikin tahdissa, eivät ollenkaan sillä tavoin kankeasti ja ähisten, kuten hän.

Eräänä arkiaamuna hän keksi antaa muille syyn vihdoinkin kadehtia häntä itseään. Puhelimen herätys soi varhain, hän söi kaksi palaa ruisleipää, joi kupillisen tummapaahtoista kahvia ja puki itselleen liian tiukat juoksutrikoot, ne, joita kutsui peilin edessä sukkahousuiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tuntemiaan, joiden yllä kireätkin housut onnistuivat näyttämään miellyttäviltä.

Lenkki alkoi sateelta tuoksuvasta metsästä ja suuntasi määrätietoisesti kohti meren ylittävää siltaa, sitä suppiloa, jonka jälkeen sadat työmatkalaiset pääsevät valumaan hitaana virtana eri puolille kaupunkia. Sillalla nuo kiireiset saisivat nyt ikkunoistaan katsella hänen ruuhka-aikaan sovitettua aamulenkkiään. Lopultakin hänestä oli tullut kateutta herättävä reippailija!

Ja niin hän juoksi. Sydän piiskasi lisää vauhtia eivätkä mustat trikoot pistäneet yhtään vastaan. Hän juoksi sillan päästä päähän ja hymyili eteensä tuijottaville autoilijoille, juoksi sillan takaisin ja yritti tulkita metromatkailijoiden kaukaisia katseita. Voisivatko nuo kyyristyneet selät olla ehkä merkki passiivisesta alistumista, tukahdutetusta kaipuusta olla vapaa, kuten hän, reippailija mietti. 

Hän juoksi sillan yhteensä neljä kertaa, näki sen aikana kuusi metroa eikä huomannut varmuudella kuin yhden autoilijan katsoneen häntä kohti, sekin suojatietä ylittäessä. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin, suuntasi tuoksuvan metsän läpi kotiin ja suihkuun. Hän ei kiirehtinyt töihin, ei hakenut lapsia tarhasta, ei tehnyt ruokaa. Hän istahti lattialle venyttelemään ja ajatteli suklaata. 

Kukaan ei todistettavasti kadehtinut häntä.
Ei kukaan muu kuin hän itse.

Outoja oloja

Liikaa tuntuu tulevan eteen sellaisia
selittämättömän outoja oloja
sellaisia jotka eivät tahdo taipua
parhaimpienkaan sanojen alle
sisällä kuuluu epäselvää puhetta
joka ei käytä mitään tunnettua kieltä
ei yritäkään yhdistellä kirjaimista tavuja
tai löytää oikeaa paikkaa . pisteelle

jokin vain kumoaa ihmisen eteen
kasan syvältä vuoltuja tuntemuksia
veistelee ehkä vuosienkin takaa
niitä kaikkein turhimpia juuria
jotka joutavatkin irrota pois
ja tuo tekee lopulta niin ontoksi
ettei kuori tunnu kestävän
edes viereisen hipaisua

sitten on pääteltävä
ovatko nuo kasatut lastut ehkä joutavaa jätettä
vai kenties juuri sitä kallisarvoisinta
millä vielä sytytellään liekki
noihin elämän sammuttelemiin silmiin

Lähes tyhjä

Entä jos en koskaan tulekaan tämän täydemmäksi
jos olenkin aina vähän vajaa
tuskin puolille kaadettu
lähempänä pohjaa kuin pintaa
huono ottamaan vastaan
ja kitsas antamaan pois

säästeltynäkin
lähes tyhjä

ja vaikka elämä mitä kattaisi eteen
kaikki kuluu hetkessä loppuun
erämaani nielaisee ne oitis
eikä sieluni saa koskaan kyllikseen

niin
sellaista minä vaan tässä mietin
että voisitko sinä ehkä
tällaisenkin astian
kaataa vielä joskus yli