Ansioton

- kiitollisia ajatuksia uimahallissa
 
Hän ei ollut tuntenut tällaista kiitollisuutta aikoihin: Kiitollisuutta mustille pilville niiden kaatamasta sateesta, kiitollisuutta auringolle sen välkehtivästä valosta, kiitollisuutta tuulelle, joka kuljetti mereltä tuoksuvaa happea hänen keuhkoihinsa, kiitollisuutta puiden tummuvalle vihreydelle, jota vielä riitti kesän jäljiltä. Kiitollisuutta lehtien tavalle havista, olla sitten hetken ääneti ja tuulen tullessa aloittaa taas. Se kaikki tuntui kuin lahjalta. Aivan kuin häntä varten käärityltä paketilta, jota nyt ojennettiin vastaanotettavaksi.

Mutta mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tuon kaiken kauneuden? Niin hän ajatteli, sillä hän oli tottunut ansaitsemaan kaiken hyvän. Näkemään vaivaa. Olemaan ahkera. Tulemaan paikalle ajoissa ja suoriutumaan tehtävistä mallikkaasti. Olemaan ennen kaikkea luotettava. Hän tiesi, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Sen hän oli usein sanonut itsekin äänen: Mitään ei saa ilmaiseksi, on nähtävä vaivaa. Hän oli ansainnut voisilmäpullan työpäivän jälkeen, ansainnut lasin viiniä viikonloppuna, ansainnut pitkät yöunet lomilla, ansainnut hemmottelua, silloin kun kukaan ei ymmärtänyt. Ja jos jotain pahaa tapahtui, hän kysyi taas: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Silloin hän ei oikein keksinyt vastausta, piti elämää vain vihollisenaan, joka kohteli rumasti. 

Ansaitakseen hyvää enemmän kuin pahaa, hän oli usein koittanut olla kaikesta tavallisesta kiitollinen. Oli vetänyt keuhkot täyteen happea, nostanut kulmakarvat hiusrajaa kohden, puhissut sitten ilmaa huulien välistä ulos ja aloittanut lauseen sanoin: pitäisi kyllä muistaa useammin olla kiitollinen. Ja sitten hän oli listannut  sormiaan nostellen niitä asioita, joista ihmiset yleensä puhuvat vasta onnettomuuksien jälkeen ja jatkanut sitä aikansa jo melkein itsekin innostuen, kunnes oli törmännyt äkisti sanaan mutta. Ja tuo mutta toi uurteet takaisin kasvoille, vei kaiken voiman niiltä edeltäviltäkin sanoilta.  

Nyt juuri hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt olla yhtään mitään. Kukaan ei pakottanut tai vaatinut, ei kysellyt ansioita, ei pyytänyt ajattelemaan myönteisiä. Tarkemmin sanottuna hän vain ui. Levitti kätensä vettä vasten ja työnsi sitä jaloillaan sivuille, tuijotteli uimahallin kaakelilattiaa. Kosketti päätyä, siirsi keltaista helmeä ja potkaisi lisää vauhtia. Ja vesi tuntui niin suloiselta, auringon säteet lämmittivät ikkunan edessä sen pintaa ja tekivät viivoja pohjaan. Sukelluksen jälkeen ilma oli  elintärkeää. Ja siellä jossain kohtaa veden alla hän kysyi taas itseltään: mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Eikä hän voinut vastata kysymykseen kertomalla tehdyistä töistä, ei hän ollut näet ahkeroinut. Eikä hän voinut edes sanoa kasvaneensa kovin suuresti ihmisenä, sillä sisin oli yhä niin keskeneräinen, tuskin vielä murrosiän kivuista selvinnyt. Ja niin hän vastasi: en mitään. En ole tehnyt tämän onneni eteen mitään. Olen ansioton. 

Ja juuri siinä kohtaa alkoi kiitollisuus hymyilyttää hänen sisällään. Hän näki, ettei tuo karkulainen viihtynytkään ansaitsijan seurassa, sellaisen joka koitti jatkuvasti päästä tasoihin suorituksillaan, yritti maksaa elämänsä velkaa omin töin. Aivan yhtä hulluahan se olisikin, kuin jos laskisi hintaa tuulelle tai valolle tai koittaisi hyvillä teoilla maksaa kaiken taivaalta satavan veden.

Mitään ei saa ilmaiseksi, hän oli usein sanonut. Nyt hän halusi jatkaa lausetta: mutta kaikkein arvokkain ei ole ollenkaan ostettavissa. Se ei ole edes kaupan, mutta luovutetaan kyllä auliisti tyhjiin ja ansiottomiin käsiin.