Ulkona satoi taas vettä

Ulkona satoi taas vettä
ei ollut taivas oppinut vieläkään
salaamaan surujaan  
pudotteli likaisiin lätäköihin
ilmoihin haihtuneita haaveita
tappioille kumottuja maljoja
ja erkaantuneiden ikävää

ja ne kaiken nähneet
helmeilivät nyt meidän tiellä
eivät hävenneet mitään
eivätkä sen enempää selitelleet
heijastivat vain kilvan valoa

ja niin siinä mietin
että ehkä minunkin itkuni
ovat vielä tovin kiertolaisena
mutta jossain maailman ajassa
nekin saavat luvan sataa 
ja tulla osaksi kauneutta

sillä eihän yksikään pisara
ole milloinkaan joutunut täältä hukkaan

Minä hyväksyn tämän

Kovin heikoksi pitää ihmisen käydä
ollakseen vähääkään vahva
monesti suostua tyhmäksi
löytääkseen edes toisinaan viisauden luo

on seistävä yksin jalat liejussa
ja tahrattava puhtoinen pinta
on oltava kelvottoman huono
ja vieläpä kaikkein tylyin itselleen
on hävettävä mitä syvimmin
ja tutkittava paljain jaloin pohjaa
on löydettävä pohja

ja sanottava sitten:
minä hyväksyn tämän
minä hyväksyn tämän
minä hyväksyn tämän heikkouden.

sillä vasta voimattomuudesta
alkaa taas matka
ja liike jatkuu seisahtumisen jälkeen

mutta kovin heikoksi pitää ihmisen käydä
ollakseen vähääkään vahva

Mitä tahdot kertoa kipu?

Istuipa kerran kipu kanssani iltaa.
Oli tullut aivan omin luvin sohvalleni
ja seuraili siinä kanssani samaa ajankohtaisohjelmaa.
Kiinnostunuttakin esitti ja nyökkäili toisinaan hyväksyvästi.

- Mitä sinä kipu oikein tahdot kertoa? kysyin viimein,
sillä sen äänetön läsnäolo alkoi käydä sietämättömäksi.
- Riippuu siitä, mitä haluat kuulla, se vastasi oitis.

- Sen tietysti, miten sinusta pääsee eroon, sanoin uskoen,
että vieraani ymmärtäisi kunnioittaa toivettani.
- Eikö sinua sitten ollenkaan kiinnosta tietää, miksi tulin.
Kas minut on lähetetty ohjaamaan sinut ongelmiesi luo,
se jatkoi eikä näyttänyt olevan lähdössä minnekään.

Itse tunsin tarvitsevani eniten lepoa ja rauhaa, 
armollista unohdusta ja kivun pikaista poistumista 
enkä epäillyt sanoa sitä ääneen:  
- Etkö voisi vain mennä. En tohdi kohdata enää yhtään uutta ongelmaa, 
tuskin selviän vanhoistakaan. 

- Voinhan toki, kipu lupasi ja alkoi heti siirtyä kohti ovea.
Ovella se kuitenkin kääntyi ikään kuin olisi unohtanut sanoa jotain äärimmäisen oleellista:
- Tiedäthän, etten voisi ikinä laistaa tehtävästäni ja jättää sinua omillesi. Se olisi väärin sinua kohtaan. Ethän silloin koskaan pääsisi toipumaan. 

Ja niin kipu sinä iltana meni ja toisena se taas tuli.
Mutta koska olimme jo vähän tuttuja, annoin kivulle luvan olla.
Uskalsin käydä sen kanssa neuvonpitoa ja uskalsin kuunnella sen tarinointia. 

Ja tuli sekin aika, jolloin huomasin istuvani yhä useammin vailla seuraa.
Kipu oli tainnut vihdoin sanoa sanottavansa.

Luottamuskuu

Ei, tämä ei ole huhtikuu
vaan ihan oikea luottamuskuu
täällä mahdoton vihdoin tapahtuu

näet näkymätön esiin astuu
piilotettu maasta tunkeutuu
se jo kylmässä valmistautuu
ovensa liepeille asettautuu

katsos lämpöön juurikin havahtuu
levätyin voimin pääsee alkuun
pimeästä varsi ylös kaivautuu
ja valosta vallan riemastuu

usko pois!
ei tämä ole huhtikuu
vaan ihan oikea luottamuskuu
sillä pian mahdoton tapahtuu

Olet minulle kuin ilmaa

Sinä olet minulle kuin ilmaa
mutta ei niin ettet olisi mitään
vaan siten että olet minulle ihan kaikki

ja kaikkialla

jokaisessa hengenvedossa sinä olet
liikuskelet ääneti ajatusteni alla
luet rivejä joita en edes ymmärrä kirjoittaa





jokaisessa hylätyssä kohdassa sinä olet
yksinäisiin nurkkiini olet asettautunut
vain ollaksesi valmis minua varten

jokaisessa hämärtyneessä päivässä olet
jokaisessa lyhyeksi jääneessä yössä
sinä katselet kanssani samoja unia

Ja kun luulen hypänneeni tyhjän päälle
kun näen edessäni vain pelkkää ilmaa
silloin olen juuri astunut sinun maillesi
sinne missä käsivartesi ulottuu kaikkialle

Vieläkö rakastat minua

-rubiinihääparille-

Vieläkö rakastat minua, vieläkö niin kuin silloin
kun yhteistä tietä me lähdimme kulkemaan
haaveillen hulluja illoin 

Vieläkö rakastat minua, vieläkö niin kuin silloin
kun reittimme helppo ei ollutkaan
vaan johtikin kyyneliin

Enkä minäkään ole kuin puoliksi sama
tällä matkalla muuttunut olen
ovat syksyiset sateet ja talvien pakkaset
pintani karhentaneet
 
Etkä sinäkään ole kuin puoliksi sama
tällä matkalla muuttunut olet
ovat valoisat keväät ja kesien helteet
meidät yhdeksi kasvattaneet
 
Vieläkö rakastat minua, vieläkö niin kuin silloin
katselet kanssani kirkkaita aamuja
nukahdat viereeni illoin

Vieläkö rakastat minua, vieläkö niin kuin silloin
huomaatko elämän ihmeitä ihailla
tarttua haasteisiin

Elämän menoa

Jospa sallisinkin elämäni vain olla
seurailisin sivusta sen kompurointia
ei niin että hällä väliä
mutta sopivasti hellittäen
ohjaavat käteni lepäisivät sylissä
otsani saisi siletä jälleen
ja elämä menisi omia menojaan
enkä minä sille edes sormeani nostaisi

kävisiköhän lopulta niinkään hullusti
kulkisikohan tuo sittenkään hukkaan
vai löytäisikö ehkä
vieläkin paremman reitin kotiin