Ulkona satoi taas vettä
ei ollut taivas oppinut vieläkään
salaamaan surujaan
pudotteli likaisiin lätäköihin
ilmoihin haihtuneita haaveita
tappioille kumottuja maljoja
ja erkaantuneiden ikävää
ja ne kaiken nähneet
helmeilivät nyt meidän tiellä
eivät hävenneet mitään
eivätkä sen enempää selitelleet
heijastivat vain kilvan valoa
ja niin siinä mietin
että ehkä minunkin itkuni
ovat vielä tovin kiertolaisena
mutta jossain maailman ajassa
nekin saavat luvan sataa
ja tulla osaksi kauneutta
sillä eihän yksikään pisara
ole milloinkaan joutunut täältä hukkaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti