Taskukokoinen tahto

- kertomus pienenpienestä ja sievästä tahdosta

Olipa kerran tahto. Sellainen litistetty ja kutistettu, pienenpieni tahto. Se oli oikeastaan ihan kätevä ja käyttökelpoinen. Se mahtui aivan mainiosti taskuun tai kämmenelle, sen saattoi ottaa mukaan kassin pohjalle ihan niin kuin minkä tahansa kertakäyttösadetakin ja vaikka unohtaa sinne hyvällä säällä viikoiksi kuittien ja kadonneiden huulipunien sekaan. Ei se koskaan pitänyt itsestään meteliä, keikutteli vain hiljaa askelten tahdissa ja toivoi, ettei olisi liikaa vaivaksi.

Ja totta puhuen, tahto olikin omistajalleen oikeastaan vain pieni ja sievä turhake, sillä ei kai nyt jokaisella yksilöllä omaa tahtoa tarvinnut olla, pärjäsihän sitä ihan hyvin ilmankin. Varsinkin, jos viereltä löytyi joku, jolla oli oikein suurensuuri ja kovaääninen, penkkipunnerrusta harrastanut tahto. Ja juuri sellaisen bodatun tahdon vieressä pienenpienestä tahdosta tuntui erityisen ihanalta ja turvalliselta. Ei tarvinnut nimittäin ollenkaan vaivata päätään, ei tehdä vaikeita valintoja eikä kantaa niiden seurauksia, ei oikeastaan edes juurikaan miettiä kummemmin, kunhan vain muisti seurata tuota toista tahtoa ja koitti sopivasti aavistella, minne se kulloinkin mahtoikaan olla menossa.

Vaikka kyllä tuo taskukokoinen tahto sentään joskus pääsi päivänvaloon. Vaatekaupassa sen saattoi kaivaa esiin kassin uumenista, nostaa hetkeksi toiselle hartialle istumaan ja kysyä kuiskaamalla, mistä väreistä se taas pitikään. Aluksi tahdon ilahtuneet silmät osuivat aina kirkkaisiin väreihin, punaisiin ja keltaisiin paitoihin, mutta jo hyvin pian tahto alkoikin muuttua epävarmaksi. Sitten se pälyili hetken levottomana ympärilleen ja valitsi aina lopulta mustan tai harmaan, koska muutkin olivat tahtoneet niin.

Ruokakaupassa taas tahto saattoi huhuilla lempeästi olkapäältä, mitä suurensuuri tahtoisi syödä tai mikä keskisuurten lempiruoka olikaan ja sitten sanoa, ettei sillä itsellään niin väliä ollut, sille oli oikeastaan ihan sama. Vaikka salaa se kyllä toivoikin, että muut valitsisivat edes joskus jotain, mistä sekin piti.

Ajan saatossa pienenpieni tahto tajusi kuitenkin yhä useammin jäävänsä täysin huomiotta. Asiat, joita se toisten kanssa teki, eivät itse asiassa olleet ollenkaan sen valitsemia. Kukaan ei oikeastaan  kysynyt sen mielipidettä tai näyttänyt arvostavan sen suuria uhrauksia toisten tahtojen vuoksi. Ja kun asiaa tarkemmin ajatteli, tuntui jopa siltä, ettei juuri kukaan edes välittänyt sen olemassaolosta.

Ja niinpä vähitellen tuon pienenpienen tahdon ennen niin suloinen ääni alkoi muuttua kylmäksi ja kovaksi. Ja yhä vain useammin se kaikkien hämmästykseksi hyppäsi täysin ennakoimatta jostain pimennosta omistajansa olalle näyttämään kalvennutta naamaansa ja kertomaan narisevalla äänellä tarinoita sen suurista ponnisteluista. Niiden tuokioiden lopuksi se aina kohautti pienenpieniä olkapäitään ja sanoi kuuluvasti nyyhkäisten, ettei sen tietysti niin väliä. Sitten se kiireen vilkkaa taitteli taas itsensä sievään kasaan ja hyppäsi äkkiä toisten kysyvien silmien alta pois.

Ja niin tuo taskukokoinen tahto eli onnettomana elämänsä loppuun saakka kasvamatta koskaan todelliseen mittaansa. Itse se väitti, ettei sen kasvuun ollut ympäristön lupaa, (ja tottahan olikin, että sen bodatut läheiset olivat paljon vahvempia tahtojia) mutta kenen lupaa se kasvamiseen oikeastaan edes tarvitsi. Ehkä esteenä oli pikemminkin se, että jollain erikoisella tavalla tuo pienenpieni tahto oli tottunut nauttimaan näennäisestä heikkoudestaan ja toisten säälivistä katseista. Niistä se sai sopivin väliajoin elämänsä kivuille pienen annoksen voimaannuttavaa lohdutusta.

--
Mutta mikä lie tarina tämäkin
tuskin edes kovinkaan tosi
sillä ei kai nyt sentään 
näin onnettomia tahtoja
enää missään päin maailmaa elele!