Kovin paljon huolta

Niin kovin paljon huolta
mahtuu pienen ihmisen elämään
Kuin kantaisi harteillaan valtavaa vuorta
ihan vain varmuudeksi itselleen

Ei huoli sääli vanhaa tai nuorta
saa kaikkea tulevaa epäilemään
Niin vaikea on ymmärtää elämän juonta
joka toisinaan ihmistä säikyttelee

Nyt jättimäistä vuorta, turhaa huolta,
en tahdo enää itselläni pitää!

Mitä ikinä huomenna tuleekaan tuolta,
en suostu valmiiksi hätäilemään
Sillä jos en huomaa valoisaa puolta,
myös elämän seikkailut pois pakenee!

Haikeus kuuluu jouluun

Haikeus kuuluu jouluun

se leijailee huoneeseen huomaamatta

kuusen tuoksussa se tulee

kynttilän valossa, lasten lauluissa

se jossain syvällä sydämessä asuu

ja aina uudestaan jouluna esiin astuu

antaa aavistaa palan ikuisuutta

lämpöä, rauhaa, rakkautta

haikeus kutsuu koditonta kotiin

Varjojen laaksoon

Jos on ikänsä siirtänyt suruja syrjään
Luullut niin selviävänsä
Vuosia väsynyt kaipuunsa määrään
Kätkenyt kyyneleensä

Silloin vihdoin kun voimat hellittää
Pakko on irti päästää
Tutulta reitiltä joutuu eksymään
Kulkemaan pimeään

Tie vie varjojen laaksoon
Jossa ei loppua näy
Tie vie kenties kerran valoon
Mutta vielä se synkempään käy 

Jos on aina vain kulkenut tasaista tietä
Mutkia vältellen
Kuunnellut enemmän muiden mieltä
Omaa itseään epäillen

Silloin vihdoin kun päättää hellittää
Tulevaa ei voi tietää
Tutulta reitiltä joutuu eksymään
kulkemaan pimeään

Tie vie varjojen laaksoon
Jossa ei loppua näy
Tie vie vielä kerran valoon
Sillä hiljaa hän vierellä käy 

Hiljaa hän vierellä käy

Harmaa antaa luvan

Harmaa taivas antaa luvan lepoon
luvan istua lytyssä ja puhua vähän
tuijottaa tyhjää valkoista seinää
miettimättä juuri mitään
jättää turhat tekemättä
ja vain hengittää

sisään
ulos

harmaa antaa luvan
olla värittämättä elämää väkisin 

Juoksen perässäsi elämä

Juoksen perässäsi elämä
sinä laukkaat hurjana horisontissa
niin kuin villiintynyt eläin
aina olet ehtinyt edelle
minä olen vasta täällä
sinä jo seuraavalla viikolla   

vaikka kyllä minä
ihan tosissani yritän
ahdistaa vaan tämä arki
se estää meitä kohtaamasta 

mutta vielä minä tulen
ja nappaan sinut elämä
ja sitten me istumme iltaa
me nauramme yhdessä yömyöhään

minä ja elämä! 

mutta nyt 
nyt en ehdi istua
viikon päästä sitten
sitten kun on aikaa



   

Kun kiltti alkaa kasvaa

Kun kiltti alkaa kasvaa itsekseen
ja ensimmäistä kertaa ilmaa hengittää
kuin pieni lapsi elääkseen    
huutoansa pysäytä ei mikään:

ei, en lattialla makaa!
ei, en rauhaa enää muille takaa!
ei, en suostu taas miellyttämään
enkä muilta lupaa kysymään!

kun kiltti alkaa kasvaa itsekseen
hän ensimmäistä kertaa ääneen uskaltaa
paljastaa oman mielipiteen
muuttamatta siitä sanaakaan

ei, en sydäntäni salaa!
ei, en koskaan enää vanhaan palaa! 
ei, en suostu taas syyllistymään
enkä aina muille myöntymään!

kun kiltti alkaa kasvaa itsekseen
saa ensimmäistä kertaa täysin tuntea 
väistämättä ajaa muutkin muutokseen
hankalampi yli kulkea

ei, hän ei lattialla makaa!
ei, hän ei rauhaa enää muille takaa!
ei, hän ei suotu vain miellyttämään
mutta aito hymy leviää!

Kuninkaan tytär

Ei ollut häävi alku hänellä
kerjäläiseksi kasvoi
rakkauden nälkäänsä täyttäjää toivoi
katsetta kaunista kaipasi usein niin

Pienikin murunen hellyyttä riitti
hetken uskoa antoi
kunnes taas sisällään tyhjyys kalvoi
kipuna kouristi pettymys ihmisiin 

Ei voinut silloin aavistaa
että pian hän saisi ottaa vastaan
tuon kutsun kultaisin kirjaimin
kera kuninkaan sinetin

Ovellaan seisoi uljas lakeija
linnaan mukaansa pyysi
häpeillen neitonen itseään katseli
kunpa ei likaansa huomaisi toivoi niin

Kuninkaan vaunuissa vaiti istui
pian jo perille saapui
valtavaan linnaan tyttönen ohjattiin
kohta hänet puhtaisiin vaatteisiin puettiin

Ei voinut silloin ymmärtää
miksi hän sai kutsun kuninkaan pöytään
tuon kutsun kultaisin kirjaimin
kera kuninkaan sinetin

Sisällä salissa kaikki valmiina
aika kaivattu koitti  
kuningas itse jo seisten odotti
katseessa hellyyttä ikävöinyt lastaan niin

Kädestään tippui kultavaltikka
tytön kun kaappasi syliin
puhkesi isänsä oitis kyyneliin
koskaan ei päästäisi enää niin kadoksiin

Ja vihdoin tyttönen sai ymmärtää
miltä tuntuu kun saa arvonsa löytää
tuon kruunun kultaisen omistaa
kerran periä kuninkaan   

Lokakuun tuuli

Mereltä puhalsi lokakuun tuuli
kylmä ja armoton.
Sama, jonka lämmössä lepäsin juuri
nyt hyinen ja tunteeton.

Vai näkikö sisääni sittenkin?
Tiesi mitä pelkäsin.
Vasten kasvoja kertoikin
Sen, mitä piilottelin.

Yhä niin kovasti rintaan sattuu.
En vieläkään pääse irti.
Jossain syvällä kipuni tuntuu.
Kutsuu kulkemaan läpi.

Mereltä puhalsi lokakuun tuuli
tuttu ja vieraskin.
Sama, joka usein niin myötäinen oli
nyt voittaja, vastainen.

Vai näkikö sisääni sittenkin?
Tiesi, että pakenin.
Vasten kasvoja kertoikin
Sen mitä salailin.

Yhä niin kovasti rintaan sattuu.
En vieläkään pääse irti.
Jossain syvällä kipuni tuntuu.
Kutsuu kulkemaan läpi.

Mereltä puhalsi lokakuun tuuli
voimakas, turvallinen
Ehkä se huutoni surkean kuuli.
Se puhalsi tyynnyttäen. 

Ja näki kai sisääni sittenkin
Tiesi, mitä tarvitsin.
Varoen nosti eteeni sen,
vaietun, salaisen. 

Kesken

https://www.facebook.com/photo.php?v=10150345104886553&l=984193121729228255

Vieläkö vanhana samalta tuntuu
pikkuinen tyttönen sisällä asuu
ja samoilla silmillä maailmaa katsoo
ihmettelee kun se aina vain muuttuu 

Yhäkö silmistä pilkettä löytyy
hymyssä eletty elämä näkyy
ja iltaisin parempaan huomiseen uskoo
vaikkakin välillä kaikkeen väsyy

Vieläkö silloin on valmis myöntämään
että on niin kesken

Keskeneräinen
ja silti kaunis
keskeneräinen 
ja riittävä
ei valmis vieläkään
ei lähelläkään
silti keskeneräinen
ja kaunis

Vieläkö silloinkin kaikkensa antaa
maailman murheita päällänsä kantaa
ja toistenkin teoista itseään syyttää
suruja sisälleen keräilee liikaa

Yhäkö peilissä virheitä näkyy
huokaisten kuvaansa katsella täytyy
vai anteeksi itselle antaa jo pystyy
hyväksyen oma arvokin löytyy

Vieläkö silloin on valmis myöntämään
että on niin kesken

Kamalan kiltti

Syntyi sukuunsa syyttömänä,
vailla pienintä virhettäkään.
Luottaen katsoi syvälle silmiin
jotka työnsivät sylistään.

Oppi olemaan pyytämättä
surun läpikin hymyilemään
Kivunkin kantoi niin vähin äänin,
yksin tottui hän itkemään

Ei saanutkaan olla kenenkään onni.
Oli osansa visusti vaieta vaan.
Piti osata olla hiljaa ja kiltti.
Hiljaa ja kamalan kiltti.

Osasi liikkua näkymättä
Toisten askeleet aavistamaan
Työntämään aina itsensä sivuun 
Oli taitava mukautumaan 

Eli elämää tuntematta
Koki häpeää ainoastaan
Arvonsa ansaitsi ahkeruudella
Oli tunnettu vahvuudestaan

Ei saanutkaan olla kenenkään onni.
Oli osansa visusti vaieta vaan.
Piti osata olla hiljaa ja kiltti.
Hiljaa ja kamalan kiltti.

  

Jos toivoa voisin

Silitän päätäsi pientä       
untasi katselen
niin salaa aika rientää
sinut paremmin peittelen

Sinut lainaksi hetkeksi sain,
kerran luovuttaa pitäisi kai
Päästää irti hyisiin tuuliin
kulkemaan omin askelin

Riittävän rosoisen tien
Jos toivoa voisin
Sen sinulle toisin
Riittävän rosoisen tien
Hieman haavoja, hiukan kipua
Ja paljon rakkautta parantavaa

En silittää tietäsi tahdo
en luvata liikoja
Niin harvoin se on helppo,
en voi kaikelta suojella

Sinut lainaksi hetkeksi sain
Kerran luovuttaa pitäisi kai
Päästän matkaan kesken erän
Löytämään tien eheän

Heikkona hetkenä

Heikkona hetkenä,
tahto ei riitä
sanat ei löydä toista.
Sydän lukossa,
täysin tukossa
eikä se tunne mitään. 

Katsot vain ohitse
ihan niin kuin et oiskaan,
poiskaan en tästä vielä mene.
Satuttaa rakastaa
silti sinua
Enemmän ehkä kuin koskaan.

Jos kietoisit kätesi tämän heikon ympäri,
korjaisit rikkoutuneen.
Et ottaisi liikaa tätä taakkaa itseesi,
antaisit tukea vaan.
Sanomatta sanaakaan
Rakastaisit pois kaiken menneen.

Heikkona hetkenä
usko et sitä,
haluan vain rakastaa.
Odotin kasvua,
kylvin tuhoa.
Nyt ei versoa mitään.

Sanat vain sivaltaa,
mitä muuta ne voiskaan.
Poiskaan en niitä osaa vetää.
Satuttaa rakastaa
silti sinua
enemmän ehkä kuin koskaan.

Jos olisin lähellä hiljaa vaan

pitäisit hellästi ja lujaa

Sanomatta sanaakaan 

Rakastaisit pois kaiken menneen

Ei päivää kauniimpaa

Kuka päiviensä määrää tietää? 
Kuka onnensa voi varmistaa?
Ehkä vuotaa kyyneleitä, ehkä edessä on teitä, 
jotka haastavat, haavoittavat. 

Kuka virheitänsä tahtoo muistaa? 
Kuka eiliseen jää elämään?
Ehkä ilo jääkin piiloon, ehkä juokseekin se pakoon.
Jollei tartu kiinni tähän hetkeen.  

Ei päivää kauniimpaa tarvitse odottaa.
Kun tässä olla saa, uskaltaa rakastaa.
Ei päivää kauniimpaa tarvitse odottaa.
Kun luottaa Jumalaan, Hän kyllä kantaa.

Kuka unelmiinsa vielä uskoo?
Kuka rohkeasti heittäytyy?
Ehkä karttuu kokemusta, ehkä elämä opettaa,
mitä kannattaa tallettaa.

Kuka vuosiensa arvon laskee?
Kuka rikkautta voi mitata?
Kerää onnen pisaroita, pieni hymy joka hoitaa:
Silloin tartut kiinni tähän hetkeen. 

Kompostiämpäristä

Tämä on tällainen hassutteluteksti. Aika ällökin. Mutta joskus kompostiämpärikin voi puhutella...

Syömme kompostiämpäristä
toisten kaluamaa kananjalkaa
ja eltaantunutta emmentaalia
korpun päälle koitamme leikata.

Ihmettelemme, kun ei maistu
kun ei elämä miltään maistu.
Jätteitä me aterioimme
ja nälkämme ei koskaan poistukaan.
 
Syömme kompostiämpäristä
jonkun onkimaa kirjolohta
ja pilaantunutta viikonvanhaa
kananmunaa koitamme kuoria.

Ihmettelemme, kun ei muutu
kun ei elämä millään muutu.
Jätteitä me aterioimme
ja nälkämme ei koskaan poistukaan.

Syömme kompostiämpäristä
jonkun jättämää paahtoleipää
ja pureskeltua purkkiruokaa
tölkin loput koitamme kaapia.

Ihmettelemme, kun ei tunnu
kun ei elämä miltään tunnu.
Jätteitä me aterioimme
ja nälkämme ei koskaan poistukaan.

Syömme kompostiämpäristä
vaikka tarjolla on lämpimäistä,
kuin uunituoreita sämpylöitä.
Jos tahtoo maistaa Luojamme hyvyyttä.

Niin kuin runko

Niin kuin runko
jota viima viluttaa
joka yksin talvessa lepää
Antaa tuulen vartta taivuttaa.
Antaa tulla sellaisenaan.

Niin se jaksaa
vaikka sade ravistaa
vaikka kylmyyden keskellä elää
Luopuu oikeudesta oikeaan
Ottaa vastaan sellaisenaan

Se hiljaa odottaa
että kerran vielä saisi
herätä henkiin uudestaan.
Ehkä kerran vielä saisi
herätä henkiin uudestaan.

Niin se runko
salaa sisällään
Kauniiksi kasvaa tietämättään
Antaa luvan vartta taivuttaa.
Antaa tulla sellaisenaan. 

Ja se jaksaa
vaikka vielä paleltaa
se juurensa syvälle työntää
Luopuu oikeudesta oikeaan
Ottaa vastaan sellaisenaan. 

Mökötän edessäsi

Mökötän edessäsi.
Se on minun ylistykseni nyt.
Kihisen kiukkuani,
rähisen raivoani.
Kohotan käteni. 
Ja puin nyrkkiä.

Huudoksi kasvaa kipuni,
ikivanha vaiettu vihani.
En laula suloista laulua.
Rumasti rähisen.

Se on ainut ylistykseni nyt.

Rimpuile siinä vaan,
minä rakastan, sanot
ja puristat tiukasti rintaasi vasten. 
Se on aito ylistyksesti nyt.

Luojan lahja

Tämän kirjoitin naapurin suloisen Linnean nimijuhliin.    

Laski Luoja luoduilleen lahjaksi lapsen
Pakkasi pakettiin pehmoiset posket
Hellästi hipaisi hieman hiuksia
Silitti somia sormia
Varoen vilkaisi vielä varpaita  

Salaisuuden suurimman säilytti syvällä sydämessään.
Kätki käsiinsä kaikkein kalleimpansa.
Piirsi pintaansa pienoisen polut.

Luotti Luoja lujasti luotuihinsa
Vaativan vastuun viskasi varomatta
Unelmansa uskoi uhkarohkeasti
Keskinkertaisiin, keskeneräisiin käsiin-
Vaan ei velkonut vanhoista virheistä!

Salaisuuden suurimman säilytti syvällä sydämessään
Kätki käsiinsä kaikkein kalleimpansa
Piirsi pintaansa pienoisen polut

Laski Luoja luoduilleen lahjaksi Linnean
Ihaili itsekin ikuista ihmettä
Antoi aivan ajallaan aarteensa
Keskelle kovin kiireistä kevättä
Tiesi tarkasti tulevat tiet, toiveet ja talot

Salaisuudet suurimmat säilytti syvällä sydämessään
Kätki käsiinsä kaikkein kalleimpansa
Piirsi pintaansa pienoisen perheen polut.  

Vaasankadulla

Kuljen joka päivä Vaasankatua pitkin töihin. Sillä kadulla olen siis kokenut aika paljon tunteita. Myös paljon rakkautta! Onneksi rakkautta löytyy arjen keskeltä. Hienointa on joskus huomata rakastavansa kaupan jonossa tai keskellä ruuhkaa. 

Rakastan sinua Vaasankadulla
rakastan liian aikaisin aamulla
ruuhkassa katseemme kun kohtaa
Rakastan sinua vielä,
vielä paljon enemmän
kuin ennen tällä tiellä tiedäthän.

Ja joo, mä nään,
kuinka meitä viedään,
kuinka kuljetetaan läpi elämän.  
Ja niin, mä nään
kun eteenpäin me mennään
susta koko ajan lisää ymmärrän.

Rakastan sinua lähikaupassa
rakastan liian pitkässä jonossa
kiireessä ohimennen huomaan
Rakastan sinua vielä,
vielä paljon enemmän
tällä yhteisellä tiellä tiedäthän.

Rakastan sinua harmaassa tukassa
rakastan naurun jälkiä poskissa
rauhassa kävelemme hiljaa.
Rakastan sinua siellä,
vielä paljon enemmän
kuin tänään tällä tiellä tiedäthän.

Kyllä rakas!

Sinä vuonna talvi pyyhki meidän yli.
Se vain repi ja riuhtoi tykkänään.
Kutsumatta sisään tuli
eikä säälinyt meitä kumpaakaan yhtään.

Keväällä aivan liian paljon satoi
ja minä vain itkin yhtenään.
Ootin kesää ja öisin valvoin
jospa kuiskaisit hiljaa ratkaisun tähän.

Sinä vuonna eivät helteet hellineetkään,
mutta sade sai kaiken kukkimaan.
Kysymättä alkoi itää,                
uusi hentoinen toive halusi kasvaa.                   

Syksyllä tahdoin antaa sille tilaa.
Ja sinulle vähän enemmän.
Odottamatta tulitkin vastaan,
kun kuiskasit hiljaa ratkaisun tähän:

Kyllä rakas,
kyllä me tästäkin selvitään.
Ei meitä voi mikään erottaa,
kun toisiamme tuetaan.

Kyllä rakas,
kyllä me yhdessä pysytään.
Se toisillemme luvataan,
luvataan vain rakastaa.

Taakankantaja

Taakka ja häpeä ovat minulle rakkaita vihollisia. Ne ovat vähän liiankin tuttuja teemoja vuosien varrelta. Taakkaan saattaa kuulemma myös tottua. Kuulin jutun vaeltajista, jotka mukautuvat niin hyvin rinkkansa painoon, etteivät enää pysähtyessään huomaa ottaa kantamusta selästään. Aika kamala kuva siitä, mitä taakankantajille voi tapahtua. Eihän ihmistä sellaiseen ole tarkoitettu, eihän!

Taakankantaja nuoresta asti
jo taipunut selkänsä kumaraan.
Kantanut harteillaan vuosien lastin
ei muut sitä aavistakaan. 

Niin hän on kulkenut tähänkin asti
jo tottunut kipuunsa jatkuvaan
Katselee maailmaa lohduttomasti
ei uskalla uneksiakaan.

Eikä häpeä hellitä otettaan
ei menneitä voi ohittaa
Kuka pystyisi häntä nyt auttamaan
kun ei paljasta heikkouttaan.

Taakankantaja viimeiseen asti
on kaikesta selvinnyt omillaan
hymyillyt muillekin rohkaisevasti
vaan yllättäin ei jaksakaan.

Ei enempää, vain tähän asti!
Hän varoen suoristaa harteitaan.
Painanut taakkansa niin valtavasti
ettei voi jatkaa näin kulkuaan.

Ehkä häpeä hellittää otettaan
ei kai valossa voi asustaa. 
Vähitellen kun kipeintä raottaa,  
kun paljastaa heikkouttaan.