Taakka ja häpeä ovat minulle rakkaita vihollisia. Ne ovat vähän liiankin tuttuja teemoja vuosien varrelta. Taakkaan saattaa kuulemma myös tottua. Kuulin jutun vaeltajista, jotka mukautuvat niin hyvin rinkkansa painoon, etteivät enää pysähtyessään huomaa ottaa kantamusta selästään. Aika kamala kuva siitä, mitä taakankantajille voi tapahtua. Eihän ihmistä sellaiseen ole tarkoitettu, eihän!
Taakankantaja nuoresta asti
jo taipunut selkänsä kumaraan.
Kantanut harteillaan vuosien lastin
ei muut sitä aavistakaan.
Niin hän on kulkenut tähänkin asti
jo tottunut kipuunsa jatkuvaan
Katselee maailmaa lohduttomasti
ei uskalla uneksiakaan.
Eikä häpeä hellitä otettaan
ei menneitä voi ohittaa
Kuka pystyisi häntä nyt auttamaan
kun ei paljasta heikkouttaan.
Taakankantaja viimeiseen asti
on kaikesta selvinnyt omillaan
hymyillyt muillekin rohkaisevasti
vaan yllättäin ei jaksakaan.
Ei enempää, vain tähän asti!
Hän varoen suoristaa harteitaan.
Painanut taakkansa niin valtavasti
ettei voi jatkaa näin kulkuaan.
Ehkä häpeä hellittää otettaan
ei kai valossa voi asustaa.
Vähitellen kun kipeintä raottaa,
kun paljastaa heikkouttaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti