Elä!

Elä! sanoi elämä
elä enää viivyttele 
elä pelkää, elä selittele 
elä jahkaile ja jaarittele
elä elämää välttele, vähättele
 
elä seikkaillen, uskaltaen

mutta älä elä miellyttääksesi
muille näyttääksesi

elä itsesi iloksi
elä toisten toivoksi
elä!

Lopun alkua

Tapaan nähdä lopun alkua kaikkialla
Naurussa pisaroi jo pieni pala itkua
Valossa heijastuu huomisen harmaus
Rikkaus muistuttaa tulevasta kurjuudesta
Ja sinun silmistäsi luen eriävät tiet
 
Aivan kuin kuolema pitäisi kanssani lystiä
Laskettelisi luikuria sormet selän takana
kuiskaillen valhetta erävoitoistaan
Ja epäilemättä minä sitä uskon
Joka ainut kerta vakuutun vahvasti
 
Mutta kun elämä alkaa puhua
Kertoo tarinaa kuivatuista kyynelistä
ja antaa luvan huolettomuuteen
alan välittömästi aavistella pahinta
Taatusti tässä nyt vedätetään ihan olan takaa!

Pieni tarina jouluyöstä

Oli pimeä yö ja melko kylmäkin. Minä istuin myöhään kynttilän valossa vartioimassa uunissa paistuvaa lihaa. Yhtäkkiä edessäni seisoi valkea hahmo, enkeli kenties. Se pudotti ylleni kolme  käytetettyä ja ohueksi kulutettua sanaa ja pyysi näin joulun pyhinä kirjoittamaan ne elämässäni oikeille kohdilleen. Niin nuo kolme,

                kunnia
                                                   rauha               
                                                                                            rakkaus

leikittelivät kepeästi keittiössäni, vaikka taatusti tiesivät minua paremmin oman poljetun arvonsa. Ennen kuin ehdin edes peljästyä saatikka kysyä miksi, oli enkeli jo mennyt.

Kunnian pidin tietysti itselläni. Olinhan sen ansainnut, nähnyt taas valtavasti vaivaa. Kuinka olinkaan tehnyt töitä otsa hiessä ja tavoitellut parastani. En ollut laskenut tunteja, vaikka niitä oli kyllin monta ja enemmänkin. Olin laittanut itseni sivuun ja uhrautunut. Saatoin hyvillä mielin pitää ainakin osan kunnian kiillosta itselläni.    

Rauhan olin kadottanut kiireeseen. Ja se saikin mennä. Sitä tarvittiin sodissa maailman laidoilla, niissä kodeissa, joissa riideltiin ja lapsilla oli paha olla. Ja loppujen lopuksi rauha taisi olla vain kaunis kuva lehtien lavastetuissa studioissa. Kuka sittenkään oikeasti koki syvää rauhaa nauttiessaan sohvan nurkassa glögiä villasukat jalassa?

Rakkautta minä halusin, vaikken sitä oikein osannutkaan ottaa vastaan. Se tuntui silti lämpimältä ja kutsuvalta. Niin arvokkaalta, että sitä oli käytettävä kitsaasti ja varoen. Annostelin vähäistä rakkauttani lusikalla Minigrip-pusseihin ja jaoin eri päiville, ettei se vain loppuisi ennen arjen tuloa. Oli varottava tuhlaamasta liikaa.

Ja niin minä toimitin enkelin minulle antaman tehtävän. Joulupäivät matelivat verkkaisesti ja minun ilmeeni kiristyi pyhien seuratessa toistaan. Nyrkkiini puristetun kunnian kimallus haaleni ja aloin tuntea jälleen itseni mitättömäksi, rakkautta oli jäljellä enää hippunen arjen alkaessa lumota omalla rauhattomalla rytmillään.

Olinko sittenkään löytänyt tuttuihin sanoihin piilotettua ikiaikaista viestiä vai olivatko kunnia, rauha ja rakkaus etsiytyneet elämässäni aivan vika paikoille?
”Rauha korkeuksissa, maan päällä kunnia ihmisillä, jotka toisiaan rakastavat.” Ei.
”Rakkaus korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, jotka toisiaan kunnioittavat.” Ei näinkään.

”Kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”
Siinä oli enkelin viesti. Siinä minä sain avata nyrkkiin puristetut käteni, päästää kunnian käsistäni korkeuksiin, suostua yhtä ihmiseksi kuin kaikki muutkin ja ottaa ilmaiseksi vastaan sen, mikä vain levittämällä lisääntyy. Ja juuri silloin laskeutui päälleni lepo, ja joulun syvä rauha alkoi vallata minussa tilaa. 






 

Por Una Cabeza- lyhyt kuva elämästä

Alkusysäys, Sörnäisten metroasema:
Päähenkilö seisoo rullaportaiden keskivaiheilla.
Pukeutunut mustaan puolipitkään toppatakkiin.
Merkki: Vero Moda, ei erityisen tyylikäs,
portaissa edellä toinen samanlainen.
Lipuu ylöspäin yhdessä ilmeettömien avustajien kanssa.
Roolitus onnistunut ja todentuntuinen, harmaa.
Päähenkilön tuijottava katse on liimautunut
metalliritilään tarrautuneeseen purkkaan.
Lapanen lepää epäilyttävän puhtoisella kaiteella. 
Taustakohinaa, ei musiikkia.

Huippukohta:
Päähenkilö saavuttaa portaiden ylätasanteen.
Hän väistelee taidokkaasti vastaanvyöryviä esteitä,
joiden vartalot kyllä osuvat, mutta silmät eivät koskaan uppoa.
Virolainen jousitrio aloittaa tangon, Por Una Cabeza.
Se on ainoa tango, jonka päähenkilö tunnistaa.
Äkkiä hän muistaa jotain, muistaa kerran rakastaneensa tulisesti.
Lähikuvassa näkyy kohoava suunpieli tai ainakin sen aavistus.
Askeleet hidastuvat, hän melkein pysähtyy, kääntää päätään.

Loppuhäivytys:
Päähenkilö jatkaa toisille rullaportaille.
Hänen on mentävä, vaikka lämmennyt veri veisi kauas Argentiinaan
tai edes Suomen kesäöihin tai edes mihin vain muualle. 
Lyhyet portaat päättyvät ja hän lähes kompastuu,
sillä on katsonut koko matkan taakseen, eiliseen,
imenyt itseensä jokaisen arvokkaan sävelen,
saanut niistä otteen, päässyt melkein irti harmaasta ritilästään.  
Päähenkilö vetää tekoturkisreunaisen hupun silmilleen,
työntää lapaset takin hihoihin ja kaipuunsa vieläkin syvemmälle.
Tango jää soimaan lopputekstien ajaksi,
se on juuri saavuttamassa mahtimontisinta b-osaansa, 
kun liukuovi avautuu.
Vaasankadulla pyryttää ankarasti. Hän hymyilee jo. 

Elämäni viimeinen päivä

Tänään on yhden oman elämäni viimeinen päivä
ja huomenna toisen ensimmäinen kun sinä tulet
minä jätän tänne sen mitä me olimme joskus
sen mitä minusta meidän olisi pitänyt olla
mikä olisi ollut hyvää ja järkevää
puolivalmiiksi pureskeltua
ja etukäteen elettyä

Minä lakkaan
rokottamasta itseäni
pienellä päivittäisellä surulla
elämän epävarmuuksia vastaan
en ota enää yhtään suonensisäistä
kaikenvaralta mitäjossittenkin -piikkiä
sillä huomenna on toisen elämän ensimmäinen päivä

Malja sille kuinka jännittävää onkaan että en tiedä!

Heikoilla jäillä

Kuinka kantamattomilla vesillä ihminen liikkuukaan
ripustaessaan itsensä jonkun minkä lie ulkoisen tuen varaan
Aivan kuin hakisi mummolan navetan takaa heinäseipään
ja alkaisi itse esittää siinä linnunpelätintä keskellä talvea
Sitähän voi nojata koko elämänsä painolla vaikka
kermaviilillä kuorrutettuun mustikkapiirakkaan
tai valkoisella sisustettuun Ikea-kotiin
tai siihen että hiuksia on aina kehuttu
että ne on nähty hyvinä
että minut on nähty silloin hyvänä

Mutta voi sitä päivää kun seiväs alkaakin heilua
kun pelätin törröttää alasti yksinäisellä pellolla
piirakat maistuvat liiaksi jauhoilta
kun ei jaksa jatkuvaa muuttumisleikkiä
eikä kukaan muista enää kehua tai kiittää
Mitä sitä ihminen silloin on?
Ei ainakaan hyvä, tuskin edes näkyvä hämärässä

Vaan eikö sitä jo lapsena varoitettu liikkumasta
kestämättömillä vesillä, heikoilla jäillä?
Kuka hullu käski mennä sinne väkisin elämänsä upottamaan?
Ei kai kukaan mutta kun niin kamalasti houkutti

Kiitos

Vielä kerran kauniina päivänä
kuullessani kohteliaisuuden
minä kuiskaan kiitos
ja sillä siunaaman sekunnilla 
sana sukeltaa sisälleni
kutittelee kantapäissäni 
hymyilyttäen herkästi
ei jää hampaiden taakse hiertämään
kiertämään mieltäni lannistaen 

Tietäisitpä totuuden
En minä ole mitään
Enkä osaa oikein tätäkään

Vaan ihan jo pian
jonain kauniina päivänä 
minä kuiskaan kiitos
ja samalla nielaisen

Aitiopaikka

Tältä paikalta ei elämää katsele kukaan muu kuin minä
ei tältä ikkunalta näe tätä tietä
ei näiden lyhtyjen valossa katsele näiden vuosien läpi 
ei tunne minun sydämeni iskuja
ei raskaita askelia ei edes keveitä

Miksi sitten mietin mitä muut mielivät
Miksi lasken hintaa arvottomalle
Turha on tuijotella toisten silmin omaansa
Koittaa niin kovasti olla ollakseen
Ja hylätä ennen kuin muut ennättävät

Vaan niin on käynyt eräillekin elämän aitiopaikoille
Tyhjinä nuo pölyttyvät monien hymyilevien katseiden takana










 

odota tässä

Tänä aamuna olisin tarvinnut seuraasi
Tai oikeammin neuvojasi että mitä pitäisi tehdä
Sinä et vastannut mitään vaikka kysyin ihan suoraan

Johtuiko se siitä että puhun liikaa
Häiritseekö sinua että jankutan
Ajattelen kyllä välillä aika typerästi
ja turhaudun siihen itsekin

Iltapäivällä seisoin puoli tuntia pankin jonossa
Vaihdoin painoa jalalta toiselle huokaillen kuuluvasti
Ei liikkunut jono sillä yhtään enempää

odota tässä- luki lattiaan liimatussa tarrassa
Vihreää tekstiä kaunolla, ei isoa alkukirjainta

Takana seisoi vanhus, toinen kärsimätön
Ikänsä odottanut eikä vieläkään oppinut 
Narisi hiljaisia ajatuksiani ääneen
Minä tuijotin kohteliaasti lattiaa

odota tässä, odota tässä, odota tässä
Ehdin lukea sanat moneen kertaan
ennen kuin numero vaihtui

Ja viimeisellä se läpäisi vihdoin ymmärrykseni:
Minä odotan tässä kunnes sinä sanot että on aika mennä

Alan viihtyä vapaudessani

Minulla on jo aikuisen naisen kasvot
Monta syksyä pehmennyt varsi
Yhä vain rohkeammat jalat
Ja sydämestä saa paremmin kiinni

Mutta sidottua!
Sitä ei minusta enää saa
Siinä määrin alan viihtyä vapaudessani
Ja pidän itsestäni ihan liikaa

Pieniä alkuja

Ei polje pieniä alkuja koskaan suurin rakkaus
Ei pyydä hentoa vartta kasvua kiirehtämään
Sille heiveröinen verso riittää
tietää pinnan alta nousee vielä lisää

Se näkee toivoa siellä missä on toivotonta
missä hiljaisuus on niellyt kaksi avutonta
jotka koittavat toisensa sanoitta musertaa
suostumatta heikommaksi kumpikaan

Ei polje pieniä alkuja koskaan suurin rakkaus
Ei tallo jalkoihinsa kompastelevaa
Sille särjettyjen seura riittää
syytettyjä ei käy enää syyttämään

Se näkee hehkua siellä missä on hiipuneita
missä puhallellaan loppuun palaneita
Nostaa suojaiselle kämmenelle lepäämään
kylmän sydämenkin uuteen eloon herättää

Se kestää kun muut eivät kestä
se sietää myös sietämätöntä
Sitä estää ei voi sitä estää
sille pieni ei koskaan mitätöntä

Marraskuun lapsi

Jäätäviä aamuja rakastan
lätäköitä haljenneita
Tuimia katseita kulmien alta
ja puheita vaimenneita

Lyhyitä päiviä rakastan
ja hitaita minuutteja
Hiljaista sadetta ikkunan takana
haikeutta, märkää maata

Kas marraskuun lapsi olen
ja syntynyt syksyn synkkyyteen
En ole musta en ole valkoinen
harmaaseen kotini teen

Pimeitä iltoja rakastan
metsien tummia puita
Levossa itseni, luontoni kanssa
olen valmiina liikkumatta

Ja kun lämpöiseen syliisi nukahdan
kuulen tuulen laulavan lohduttomasti
-Aa-aaa ah-dis-taa
sekin valittaa valoa vailla

Vaan en päästä kylmää sisälle asti
uinun uneeni lapsosen lailla
minä marraskuun harmailla mailla  
marraskuun harmailla mailla

Hidasta, hidasta!

Hidasta, hidasta, hidasta vähän!
Jarruta, seisahdu edes hetkeksi tähän
Katso vasemmalle, sitten oikealle
vielä vasemmalle
Näetkö ketään, huomaatko mitään?
Aivan lähellä, siinä vierellä
Itse Rakkaus seisoo tiellä
(se on katsos peitetehtävissä siellä) 
itkuisena lapsena
kiukkuisena naisena
liian äkisti kasvaneena poikasena
valittaa aina silitystä vailla
että joku voisi huomata ja vähän ihailla

Vaan sellainen on tämä ihmisen tie
kutsuu kyllä, vaikkei kerro minne vie
Pyytää mukaan lupaamatta mitään
ja käskee vielä vauhtia lisäämään
Pois, pois, pois tästä hetkestä!
Varo ihmeessä pysähtymästä
ettet myöhästy tärkeämmästä

Ja niin ei kiireinen huomaakaan
sitä sala-asuissa liikkuvaa mokomaa
joka yhä vain parasta tarjoaa
Ei näet millään malta hidastaa 
tai sivuille katsahtaa
Tuimasti hän jatkaa kulkuaan-
aikoo vielä suuria saavuttaa!

Olen ohennut iholtani

Olen ohennut iholtani, heikentynyt
pintani on pehmennyt
kylmäkin pääsee jo sisälle asti 
En saa itseäni piiloon
enkä enää edes aina tiedä
yhä vähemmän uskallan  

Ja kun siinä vaatteetta vapisen
lämpösi läpäisee minut
- Vahvempi vieköön, myönnyn
Sinä saat nyt luvan!

Hymyilen syyttä

Tänään hymyilen syyttä -
ilman elämälle asetettuja ehtoja
ilman täyttyneitä toiveita
ilman tarvetta oikoa vinoa
tai päästä nopeammin perille

Ihan vain rauhassa ihailen tätä ihmettä
ja sateen soittoa ikkunan takana

Nämä lyhenevät päivät

Nämä lyhenevät päivät
täyttyvät jälleen hyvästeistä:
kurjet, lehdet, valo, lämpö

- ja sinä.

Ja minä
luovun oikeudestani pitää kiinni,
vangita hellästi mutta väkisin,
pakottaa näkemään samoin. 

Tuulelle nostan sormeni merkiksi.
Se saa nyt syleillä omaansa,
pitäköön hetken huolta itsellään.

Sillä vain se, joka on vapaasti mennyt 
voi palata takaisin.

Heitetty toivo

Vaikka minä tiukasti puristin sinua nyrkissäni
ja sanoin viimeiseen saakka pitäväni kiinni
olit lipunut sormieni sivusta jo ennen iltaa

Yötaivas oli mustempi kuin aikoihin 
ja minä yksin elämäni vellovilla vesillä
sylissäni kaksi tyhjää väsynyttä kättä

Veneeni ajelehtiessa villisti kohti tuhoa
muistutti vain kipu rinnassa siitä että yhä hengitin
olin juuri heittänyt toivoni ja tulevat vuoteni pois

Silloin kuulin sinun sukeltavan pimeyden läpi
kadoten pian pinnan alle tutkimaan pohjaa
samassa vauhtini tyyntyi keveäksi keinunnaksi

Toivo elää! kuiskasin yhtäkkiä ymmärtäen
Vain omista käsistä heitettynä se voi elää!
 
Toivo oli tarrautunut rautaisilla kourillaan kallioon

Suru on valunut varpaisiin asti

Suru on valunut varpaisiin asti
se liian syvällä sisällä on
jalkani liikkuvat kankeasti
olen surusta tunnoton

Suru virtailee ihoni alla
vallaten hahmoni ääret
liikkuu suonissa kaikkialla
täyttäen sormet ja sääret

Hengitän surusta tehtyä happea
puhaltaa koitan pois tätä murhetta
Eikä se liikahdakaan, vaatii vain lisää tilaa

Lisää tilaa ja aikaa!

Sillä kaksin täytyy surunsa kanssa
sovussa asua samassa huoneessa
Aikansa virrata antaa, luvalla valloittaa

--
Vielä jaloissa tuntuu painava taakka
ja matka on täysin arvaamaton 
Jos jaksan kulkea iltaan saakka,
ehkä huomenna helpompi on

Eloton

(Johannalle)

Sinä yönä, jolloin sinä olit hiipinyt hiljaa pois
olit jättänyt kolkon kuoresi lojumaan sängylle
vaihtanut kuluneet vaatteesi valkoisiin
ja kohdannut yksin kaikkein pelätyimmän 
Minä mietin, kuinka uusi Ikean lipastosi sopisi meille

Viime yönä vierailit luonani jälleen
Tulit onnittelemaan jostain mitättömästä
Häkellyin kuinka olitkaan nähnyt vuokseni vaivaa
ripustanut kortteja pyykkinaruille pitkin asuntoa
Olit siinä enemmän elossa kuin minä nykyään

Aamun valossa etäännyimme taas
Lipasto kosketti seinää ja minä sitä
sillä muuta otetta en enää sinusta saanut
Eloton esine viesti hiljaa välillämme
tietäen, näkymätöntä hengittäen 

Villi

Sinä liikut taas noilla
tuntemattomilla teilläsi
Niillä, joille iätön luontosi pakottaa
Suden katse silmissäsi lähdet
valloitat vaaroja, toisia maailmoja
Irroitat otteesi minusta

Ja minä lupaan kysymättä
yhtään ymmärtämättä
Pitää nuotion hehkuvana
ja sylini pehmeänä
kunnes sinä villi jälleen palaat

Laula pieni lintu

Laula mulle
laula pieni lintu
kepeä iltalaulu
Sillä kipeä sydän
sanoja vailla
Ei laillasi löydä
säveltä ainuttakaan

Kerro mulle
kerro pieni lintu
tarina korkealta
Sillä matala mieli
pilviä päällä         
Ei täällä voi nähdä
valosta vilaustakaan

Laula mulle
laula pieni lintu
huoleton iltalaulu
Jonka jokainen sävel
Luojaansa luottaa 
Ei suotta se huokaa
murhetta ainuttakaan

Juhannus

Liplatus

Pulahdus

Kiljahdus

Ihastus

Viuhahdus

Sihahdus

Kumarrus

Vilvoitus

Valkeus

Sirkutus

Inahdus

Huidahdus

Raukeus

Haukotus

Huokaus:

Juhannus!

Lentämisestä

(Kirjoitettu turbulenssin aikana)

Lentäminen pelottaa vähemmän
kun sitä ajattelee tanssina

heittäytyy tuulen syliin
ja antaa sen viedä
kiihkeän partnerin lailla
antaa luvan taivutella hurjastikin
väliin tyynesti ja taas villisti

turha sitä tanssia on koittaa
tasoittavin ajatuksin hallita
pitää kiristävin lihaksin
ohjia omissa käsissään

ei se tietenkään tottele
kuten ei lentävä konekaan
eikä elämäkään juuri

Jos kokeilisin

Jos kokeilisin tänään
antaa sinulle

kaiken hellyyteni,
kaiken aikani,
kaiken tahtoni.

Jos en laskisi kauniita sanoja,
en koittaisi pysyä tasoissa.
Jos odottamatta vastalahjaa
silittäisin ilmaiseksi.

Ehkä en voittaisi itselleni mitään,
mutta olisiko se sittenkään tappioni?

Äänetön rukous

Olen vaiti vain
Aivan hiljaa
Äänetön edessäsi
Sinetöin suuni
En tyhjiä puhu
En sanoilla hetkeä särje
Sydämen syvä kaipaus
Kertoo puhetta paremmin

Ilman en ole mitään
Ja sinä olet minulle kaikki 

Elämä viipyilee täällä

Se paikka on villinään
keto-orvokkeja
Rannalla sileä kallio,
ei liiemmin lokkeja
Kiipeilyyn kutsuva puu
vahvana veden ylle kurottuu

Elämä viipyilee täällä
vaan sinä et vierellä

Mikä saikaan niin varhain
sut luotani pois lähtemään
Tämän yhteisen maailman
taaksesi yllättäin jättämään
En osannut varmaan sanoa
Ei mikään ole samaa ilman sinua

Joka paikassa haikeaa
liikaa on muistoja
Linnutkin laulavat lauluja
hetkistä rakkaista
Ja se kiipeilyyn kutsunut puu
nyt vahvana suruuni kietoutuu

Elämä viipyilee täällä
vaan sinä et vierellä

Rannan puu

Tee musta vahva ja mutkaton
ihan kuin rannan puu
Runkoni kertoisi samaa  
mitä sisällä tapahtuu
Keväällä puhkeisin lauluun
heräisin seikkailuun
Enkä häpeisi näyttää silloin
kun lehdet lakastuu

Tee musta viisas ja sanaton
ihan kuin rannan puu
Kauan on seissyt jo aloillaan
ja vieläkin hiljaa muuttuu
Tuulessa vartensa taipuu
syvemmälle juurtuu
Ja on aivan vaiti silloin
kun kasvaminen sattuu

Tee musta vakaa ja huoleton
ihan kuin rannan puu
Paikkani tietäisin tarkkaan
tässä mun olla kuuluu
Ei vaivaisi jatkuva kaipuu
kun huominen verhoutuu
Taivas tummuu illoin
ja ulappa piiloutuu

Meri on jälleen vapaa

Meri on jälleen vapaa
eikä mikään enää pidättele sitä!
Se saa lyödä aalloilla rannan kiviä vasten
tai matkustaa kauas maailman rajoille.
Se voi halutessaan jäädä tai lähteä.

Mutta ei sillä silti näytä olevan kiire.    
Ei se uhoa voimansa määrällä,
ei vaahtoa suunnitelmiaan.
Sen laineet lepäävät mietiskellen.
Se on tyyni ja tyytyväinen. 

Minäkin löysin itsessäni
aavistuksen samaa vapautta. 

Hankala rooli

Kerro vaan millaiseksi,
niin kyllä minä muutun.
Vaihdan aivan tässä odottaessa
rooliin kuin rooliin.
Juu, olen kokenut taiteilija,
näytellyt aika lailla läpi elämäni.
Löytyy isoa ja pienempää lavaa,
kilttiä ja vihaista tyttöä,
tyhmää ja pätevää
ja kaikkea niiden väliltä.
Ai, että omana itsenä haluaisit?
Se rooli on kyllä vähän hakusessa.
Hieman hankalalta kuulostaa
näin äkkiseltään.
Ehkä minä mietin vielä.

Varjo

Itse valitsin kerran olla sinun varjosi
Laahasin onnellisena perässäsi
Kuvitellen olevani siten vähän enemmän
Olinhan löytänyt elämälleni tärkeän tehtävän

Joskus uskalsin hiipiä hetkeksi edellesi
Koitin kasvaa suureksi rinnallesi         
Mutta palasin pian paikalleni takaisin
Enhän tiennyt itsekään mitä silloin halusin

Kunnes kerran ikäväkseni huomasin
Minusta oli tullutkin toisenlainen varjo
Sellainen joka kaivetaan esiin sateella
Ja piilotetaan nurkkaan paisteella

Olin ruma ja rikkinäinen
Turha ja yksinäinen

Nyt olen vihdoin vapaa siitä hämmennyksestä
Olen enää muisto varjosta entisestä
Minulla on omat vahvat jalat
Ja ne astuvat mihin milloinkin itse tahtovat

Minä EN

Minä EN ole kielteinEN
Olen realistinEN ja tiedän sanomattakin sEN
EttEN ole kovinkaan luottavainEN
Mutta kai muuten melko tavallinEN ihminEN

KuljEN riskiEN reittejä vältellEN
EpävarmuudEN maassa eläEN
KaikEN tarkoin varmistelEN
HuomisEN valmiiksi suunnitelEN

HätäilEN ja ympärillENi pälyilEN
PelätEN välillä vapistEN
ArvelEN, että huomaat sEN
Ja hävetEN paikalta liukenEN

Mutta minä EN ole kielteinEN
EN sentään sellainEN !

ENnEN vaikka itseltäni kiellän sEN.

Voi sinua!

- Voi sinua!
Sinä ja moni muu
Kirjoititte jo kaikki kauniit sanat loppuun
Ne on taivuteltu, suloisesti soviteltu
Kieputeltu valmiiksi liian moneen runoon, lauluun

- Voi minua!
Minä ja moni muu
Sotkemme sanoja sekaisin, väännämme väkisin
Jospa joku joskus jäisi elämään
Ei vain helisemään ihan yksinään

Ja ikkunan takana laulaa lintu.
Se katsoo minua tuimasti ja sanoo:

- Voi sinua!
Soitan minäkin samoja säveliä,
ikuisia iskelmiä, laulan lakkaamatta,
muihin vertaamatta!

- Voi sinua!
Ellet taidoillasi, lahjoillasi,
lauluillasi, omilla sanoillasi,
uutta iloa luomakuntaan luo!

Häviän

Häviän vieläkin liian usein itseltäni
Äkkiä huomaankin huhuilevani jostain sivulta
Oma ääneni toteaa minun lähteneen pois

En ole edelleenkään löytänyt pysyvää kotia kuoreni alta
Enkä ole onnistunut lukitsemaan itseäni sisään
Yhä välillä vaivaannun omassa seurassani

Niin ahdasta,
Niin tylsää, tyhjää puhetta
Outoa hiljaisuutta

Silloin karannut sieluni lähtee vaeltamaan vapauteen
Ja hyvähän sen on sieltä huudella ivaten perääni:
- Mitäs nyt teet? Sinä et ole läsnä!

Mutta vielä joskus, sen lupaan!
Joskus sisälläni on niin kotoisaa
Ettei mikään voi enää houkutella minulta pakoon 

Iloa etsimässä

Ilo oli mennyt piiloon.

Etsin sitä kaikkialta.
Kävelin kirkkaana päivänä rannalla.
Tuijotin vieraan lapsen nauravia kasvoja.
Annoin itselleni luvan tehdä, mitä mieleni tahtoi,
mutten siitäkään osannut nauttia.  

Iloa en löytänyt.

Niin minä luovutin ja päätin mennä itse piiloon.
Painuin vällyjen alle pimeään, 
vaivuin levottomaan uneen.
Unessakin muistin, kuinka iloton olin. 

Kunnes aikani siinä maattuani,
heräsin hiljaiseen ääneen, joka kuului aivan läheltä.
Se puhui lempeästi niin kuin sellaiselle, joka ei aivan ymmärrä elämää.
Niin kuin peiton alle piiloutuneelle lapselle puhutaan.
- Siellähän sinä oletkin! se sanoi.

Ilo oli löytänyt minut. 

Se oli nähnyt salaisen piiloni. 
Hätäännyin, mutta ilo ei ollut moksiskaan.
Tarjosi vaan varmasti hentoa kättään.
- Tule! se sanoi.
- Kestätkö sinä?
kysyin ja pelkäsin, ettei se jaksaisi minua,
olinhan kamalan raskasta seuraa.

Mutta ilo olikin vahva ja kesytön, suorastaan villi.
Se tempaisi minut yhdellä kädellä hurjaan tanssiin.
Minä loikin kömpelösti sen rinnalla ja yritin aluksi hallita sen hyppelyä.
- Käyttäydy nyt ilo!
- Älä häpäise minua leikilläsi enempää!

Kohta minun oli kuitenkin luovuttava vastarinnasta.
Niin hullunkurista se tanssi oli.
Pyörryttävää, kepeää, pelotonta ja hilpeää. 

Ilo oli valloittanut minut!

Lämpöä etsivät kalat

Lämpöä etsivät kalat pyrkivät syvälle
Ne sukeltavat pohjalle pinnan viimaa karkuun
Antavat järven rauhassa jäätyä ylleen
Siellä mudassa ne elävät pitkän kylmän kauden
Liikkuvat pimeässä hitaasti ja yksin

Lämpöä ja suojaa etsiessään
on toisinaan hylättävä pinta
ja löydettävä lepo syvältä

Syyllisyydestä

Syyllisyydestä sinulle kerroin
Se minua taas vainoaa
Ei se vaivaudu kysymään lupaa
Sillä paljon on asiaa

Se kertoo kuinka vähän
olen pystynyt antamaan
Niin heikosti rakastamaan
Herättää keskellä yötä ja jatkaa
Sitä samaa lauluaan:

Yritä, yritä vielä enemmän! Ei riitä, riitä tämä!
Yritä, yritä vielä enemmän! Ei riitä, riitä tämä!

Ja minä helposti opin
sen tarttuvan sävelen
kohta jo hyräillen vastaan:

Yritän, yritän vielä enemmän! En riitä, riitä näin!
Yritän, yritän vielä enemmän! En riitä, riitä näin!

-
Mutta ymmärsinkö oikein,
se et olekaan sinä,
joka kanssani laulua laulaa?  

Unelmoin suuria

Unelmoin suuria
Haaveilen hetkestä
jolloin minulle riittää
tämä pieni tavallinen elämä

Kun en enää haikaile, kaipaile
juokse kiireellä ohitse

Kun odottelu päättyy
ja oleminen
eläminen alkaa olla arkea

Silloin olen lähellä unelmaa
saavuttanut jo suuria

Kun isä on hiljaa

Kun isä on hiljaa, hän rakastaa
Hän vierellä ääneti valvoo
Ei lastansa päästäisi silmistään koskaan
Ei päästäisi koskaan

Kun isä on hiljaa, hän rauhoittaa
Hän lepoa lapselleen lupaa
Ja toivottomalle myös toivoa antaa
Myös toivoa antaa

Kun isä on hiljaa, hän lohduttaa
Hän hellästi puoleensa katsoo
Ei pienintä syytöstä katseessaan koskaan
Ei syytöstä koskaan

Kun isä on hiljaa, hän odottaa
Hän unelmat salaiset uskoo
Kun vaikenee viimeinkin kuuntelemaan
Vain kuuntelee hiljaa

Ja niin isä saa hiljaa rakastaa