Välipäiviä

Taas näitä päiviä
näitä elämän välipäiviä
näitä jotka alkavat aamulla
ja päättyvät jo pian iltaan

jotka vanhenevat hetkessä
harmaantuvat liian varhain
ja unohtuvat kohta tärkeimpien tieltä

- täysien ja tärkeilevien tieltä
ne tahtovat väistyä pois
ellei sitten joku jaksa kuunnella

silloin ne puhuvat verkkaisesti
kysyvät hitaasti ja harkiten
lauseilla jotka eivät löydä loppua
vaan pakottavat keksimään sen itse

mistä syystä sinä...
mitä merkitystä tällä...
miksi tunnet näin...

niin ne vain pistävät ihmisen miettimään
eipä kai noilla juuri muuta väliä ole

elämän välipäivillä

Hengittelen

Sinun selkäsi taakse
minä silloin kätkeydyn
kun myrsky ei sisältäni lakkaa
kun en millään pysty tyyntymään

kun en osaa huonoa hyväksi vääntää
enkä sanoilla edes itseäni selittää

tai kun ajelehdin niin
etten oikein minnekään kuulu
jokainen ranta on vieras
ja jokainen suunta yhtä outo

tänne minä silloin piiloudun
sinun varjoosi kaiken valtias
tässä minä rauhaasi nojaan
ja ihan vain hengittelen

sinun kanssasi hengittelen

Hengittelemään

Olen alkanut luopua
liian suurista sanoista
lopettanut turhan arvailun
ja lakannut tietämästä liikaa

sillä olen väsynyt omaan viisasteluuni
ja palavaan haluuni ymmärtää

paljon olen täyttänyt hiljaisuutta metelillä
ja olen yrittänyt puhua sinutkin pyörryksiin
jotta muuttaisit mielesi minun mielikseni

mutta vain yhden olen huomannut-
sinä et ajattele ollenkaan niin kuin minä
sinun tiesi liikkuvat ulottumattomissa
korkeuksissa ja syvyyksissä
joita en parhaillakaan sanoilla ohjaile

ja niin olen päätynyt hengittelemään
ottamaan ilmaisen lahjan kyselemättä vastaan
ja tarjoamaan sen käytettynä takaisin

se on kyllä aika vähän
mutta samalla kaikki mitä käsitän

Lahjalista:

Ihan aluksi
- miksi?
- minkä ihmeen takia?
- mitä varten?
- mikä muu muka?
- miten ikinä enää?
- milloin?

ja vielä
- mitä nyt?
- entä sitten?
- eikö koskaan?

siinä kaikki-
ja yksikin näistä riittää
sillä kaikkea muuta minulla kyllä jo on

Taaksepäin

Taaksepäin
on paras katsoa silloin
kun eteenpäin ei tahdo nähdä

ei siksi että sinne kannattaisi jäädä
noihin muistohin makoilemaan
tai että vallan hukkaisi suuntaansa
ja alkaisikin peruuttaa

mutta ettei aivan unohtuisi
mistä kaikesta on menty
että tuolta on tultu jo tähän
vuoria on siirretty ja kierretty
ja monelle mutkalle on selvinnyt syy

ehkä sieltä jostain löytyisi myös toivo
 
se että nämäkin päivät
ovat vielä joskus osa eilistä
sitä mitä katsellaan ymmärtäen
kun tiedetään vihdoin miten ja miksi

Toivosta ihminen elää

Ei ihminen elä yksin leivästä
ei elä paljosta työstä ei levosta
ei kodin lämmöstä
ei edes toisen ihmisen ihosta

toivosta ihminen elää
siitä hän hengittää
että vielä näkyy valoa
että on jotain mitä kohti kulkea
ja huominen peittoaa sittenkin eilisen

sillä jos toivo sammuu
silmät eivät totu millään pimeään
korvat eivät kestä jatkuvaa hiljaisuutta
ja lujakin usko alkaa jo pian horjahdella   

siksi tarvitaan toivoa
ja suurinta rakkautta
puhumaan se jälleen eloon

Into the storm

Into the storm you sent me
right into the middle of it
where the wind is chilling
the water beats harshly
and the waves are making me sick

my muscles are sore and shaking
from this endless rowing
the coast has disappeared into the darkness
and my only friend left is this awful fear

but it was you who sent me here
it was you who said go! and I came
from the restful waters into this furious storm
I came because you led me here
for some good reason- I guess

I know you are not wasting my time
you are not throwing my dreams to the night
or swallowing life from within me
you are not teasing me aren't you?

what is it then!
why am I here!

-
is it just that
you wanted to meet me
on my poor little boat
and let me hear you
calmly speaking peace to my storm

Odottaja

- ajatuksia tiestä ja viivyttelevästä elämästä

Hän oli odottanut elämää jo kauan. Oli seissyt ääneti ikkunansa edessä ja seurannut herkeämättä jokaista vaivaistakin liikettä tiellään. Oli toivonut paljon, uskonut lujasti ja ollut toisinaan jo täysin varma siitä, että elämä oli tulossa aivan kulman takana. Hän saattoi melkein nähdä sen saapuvan kohdalleen ja vievän mukanaan. Se tarttuisi hänen ikkunasta ojennettuun käteensä kuin uljas satuolento ja heittäisi kevyesti ratsunsa selkään. Sitten elämä lähtisi hurjaan laukkaan, veisi maailman laidoille ja keskelle suuria seikkailuja. Ja hetkessä kaikki olisi toisin.

Ja niin hän odotti. Eikä hän juuri muuta tehnytkään kuin odotti, sillä odottaminen oli jo itsessään voimaa vievää, se väsytti henkeä ja teki ruumistakin kuin varhain vanhentuneen. Se maalasi taivaan kaikilla harmailla, sammutteli sisältä valoja ja sytytteli niitä aina vain tuonnemmaksi, niihin päiviin, jolloin elämä olisi jo noutanut hänet muualle. Siellä jossain paistoi alati aurinko ja yö hänen sisältään oli lopullisesti lannistettu.

Mutta niin vain elämä viipyi. Tie oli tänään yhtä tyhjä ja hiljainen kuin eilenkin, hiekka ei pöllynnyt ilmassa eikä yksikään kulkija jättänyt sille jälkiään. Levottomana hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, huokaisi raskaasti ja piirsi sormellaan kysymysmerkin ikkunalasiin. Tyhjää tietä katsellessaan ei voinut nimittäin mitenkään välttyä siltä hirvittävältä ajatukselta, että ehkä hänen elämänsä olikin jo livahtanut huomaamatta ohi. Ehkä hän odottikin turhaa.

Ja tuota kiusaavaa ajatusta tarpeeksi kierreltyään, hän päätyi siihen lopputulemaan, että koska elämä ei ollut vieläkään tullut, sen oli täytynyt mennä jo edeltä ja silloin järkevintä, mitä saattoi tehdä, oli lähteä kiireesti oman elämän perään. Ja niin hän sen enempää aikailematta jätti kaiken, oman tutun ja turvallisen ikkunan, rauhallisen maiseman, mukavan lämpimän kodin ja ennen muuta tärkeän tehtävänsä tarkkailijana. Hän astui ulos tyhjälle ja kylmälle tielle. Sille samalle, jolla hänen hukattu elämänsä kulki.

Mutta tie ei ollut lainkaan niin helppo ja selkeä kuin miltä matkan alussa oli näyttänyt. Sen loputtomia mutkia saattoi kuvailla paremminkin keskivertoa hankalimmiksi. Aina tuli eteen uusi käänne, joka kätki kokonaan näkyvyyden tai risteys, jossa oli valittava jälleen. Oli päätettävä itse, oli uskallettava kulkea lukuisia tuntemattomia teitä, varjoisiakin teitä, vaikka kukaan ei varmistanut oikeaa suuntaa eikä mikään antanut takuita elämän kulkeneen edeltä juuri näitä reittejä. Ja voi, kuinka yksinäiseksi ja pieneksi hän tunsikaan itsensä hiljaisen taivaan peitellessä hänet uneen ilta illan jälkeen.  

Ja niin kului päiviä ja kului viikkoja ja vähitellen talvi alkoi riisua metsän viimeisiäkin väriseviä puita paljaiksi. Tie oli märkä, pöly oli muuttunut kuraksi ja kurasta oli muodostunut upottavia lätäköitä. Taivas roikkui matalalla peittäen aina vain enemmän horisonttia. Ja mikä pahinta, hän ei ollut vieläkään saavuttanut elämää, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Toisinaan hän istahti pientareelle muistelemaan vanhaa elämäänsä tarkkailijana. Hän sulki silmänsä, huokaisi taas keuhkojensa täydeltä, viivähti hetken turvallisessa pysähtyneisyydessä ja tunsi kuinka sisällä läikähti lämpimästi. Mutta jo pian mieleen tulvi myös tuttu elämänikävä, se, joka oli kalvanut häntä vuosia ja saanut hänet liikkeelle ja hän muisti, kuinka turhauttavalta odottaminen oli tuntunut.

Ja eräänä tuollaisena hetkenä hän äkkiä ymmärsi, kuinka paljon kaikki olikaan muuttunut. Tie oli edelleenkin sama kuin silloin ennen, vain maisemat sen ympärillä olivat vaihtuneet. Mutta koska maisemat vaihtuivat jatkuvasti, näytti jokainen päivä erilaiselta kuin edellinen. Askeleet saattoivat kulkea iltaan mennessä mihin tahansa, suuriin seikkailuihin tai vain harppaamaan lätäkön yli. Mutta juuri noilta teiltä tuntui alkaneen löytyä oikeaa elämää.

Tai ehkä sittenkin- ehkä tie olikin elämä.

Ehkä elämä olikin jokaisen askeleen alla. Ehkä se olikin tehty tallattavaksi, juostavaksi, kontattavaksi, sellaiseksi, että sille saattoi kaatua ja nousta taas ylös jatkamaan matkaa. Että sen olikin tarkoitus toisinaan satuttaa, mutta tuoda myös paljon iloa ja lohdutusta. Että sitä ei ollut alkuunkaan tarkoitettu suojelukohteeksi, ei pelättäväksi tai sivusta seurattavaksi, ei hiljaa ihailtavaksi.

Ja niin hän nousi jälleen, astui yhden askeleen eikä enää odottanut elämää. Hän kulki sillä.    

Kuinka pitkä on päivä

Olen jo vähän alkanut oppia
elämään vain tänään
ja melkein olen luopunut siitäkin
että omistan aamulla illan
ja että illalla ajattelen
aamusta iltaan asti

että luulen tietäväni voimieni määrän
ja että lasken niiden loppuvan liian varhain
etten usko enää mitenkään venyväni 
viikosta toiseen viikkoon

olen jo vähän oppinut
kuinka pitkä on päivä
ja kuinka pitkä on myös yö
ja että niissä lepää elämä itse
toivoa on aina enemmän
kuin toivottomuutta

sen verran minä juuri jaksan
mutta huomiseen iltaan asti en
sinne saakka eivät voimani vielä kanna

Koska rakastan

Ei sinulla ole mitään syytä
kutsua minua pöytääsi taas tänään
ei ole syytä laittaa pidoista parhaita
kattaa eteeni noita notkuvia vateja
ja tuoda vielä lisää toinen toisensa perään
täyttää lasini aina uudelleen

mitään syytä ei sinulla siihen ole
että lasket rikkautesi ulottuvilleni
että ohjaat omalle paikalleni
ja kohotat maljan minun tielleni

ei sinulla ole mitään syytä
olla minulle niin hyvä
sillä arvottomia ovat kaikki lahjani
likaisilla käsillä olen ne tehnyt
käärinyt sotkuisin sormin
ja sitonut kiinni kitsain sydämin

-
mutta kun minä kysyn syytä
sinä vastaat vain:
koska rakastan

Minä katselen maata

Tässä kohtaa missä me aina tapaamme
näen tänään vain väkisin riisutut puut
näen alastomina hytisevät oksat
ja niiden haalistuneet kesäasut
jotka lojuvat likomärkinä mytyissä
hylättyinä kylmenevässä maassa

ja minä kerron sinulle epätoivosta
siitä kuinka värit pakenevat minustakin
kuinka harmaiksi ovat päiväni käyneet
ovat tehneet hengestäni heikon

tässä me nyt tapaamme
mutta sinä näet vain minut
näet vuodet tätä ennen
ja jokaisen tulevan tämän jälkeen
ja yhtä selvää kaikki on sinulle
kuin nuo puiden paljaat pinnat

siinä on meidän kahden ero:
kun minä katselen maata
sinä katselet elämäni taivalta

Well done

- keskinkertaisia ajatuksia tavallisuudesta-

Hän oli aina ollut keskimittainen. Madellut tasaisesti kaikenlaisten käyrien välissä, ei ollut pyrähdellyt tai notkahdellut matkallaan, ei herättänyt huolta sen enempää kuin huomiotakaan. Ei ollut nopea, muttei kovin hidaskaan. Ei erityisen laiska, muttei järin aikaansaavakaan. Osasi kaikenlaista vähän, muttei juuri mitään loistokkaasti. Saattoi oikeastaan sanoa, että hän oli ikään kuin medium, ei kypsä, muttei poikkeuksellisen raakilekaan.

Ja niin hän eli vuosia ajatellen olevansa liian tavallinen, tylsä ja tavallinen, joukkoon hukkuva rivikansalainen, kaikin tavoin keskiverto ja keskinkertainen. Sellainen, jonka nimen kuuluikin unohtua, jonka kasvot eivät kuormita turhaa kenenkään muistia. Sellainen, jota varten tavallinen elämä, unelmaton elämä luotiin, samoin kuin arki kaikissa sen haaleissa merkityksissään.  

Hetkittäin hän sentään uskoi olevansa edes pikkuisen erityinen. Se oli silloin, kun joku ymmärsi kehua häntä, tykätä hänen tekemisistään, huomata, kuinka hänen hiuksensa laskeutuivat kauniisti tai kun joku muisti sanoa, että hänen leipomansa pulla oli maistuvaa. Ja kuinka mielellään hän olisikaan jatkanut keskustelua pidemmälle, kertonut tarkemmin voin ja sokerin suhteesta, puhunut paistoajan merkityksestä kuohkeudelle, jatkanut tarinaa sokerin sirottelusta. Mutta sen sijaan hän päätti nopeasti keskustelun sanoihin: eihän tuo mitään, enhän minä mitään. Ja nuo sanat toimivat häneen kuin taikurin loitsut, samassa erityisyys livahti pois hänen harteiltaan paljastaen tavallisuuden, sen, mitä hän oli yrittänyt kaikin keinoin kätkeä.

Jo varhain hän oli ymmärtänyt, että tavallisuutta saattoi peitellä myös olemalla äärimmäisen kiltti, sellainen, josta ei voinut sanoa pahaa sanaa. Ja vähitellen kiltteydestä kasvoi hänen erityisyytensä, se, mistä häntä kiitettiin. Piti vain jaksaa joustaa, venyä toisten odotuksiin, olla pahoittamatta kenenkään mieltä ja muovailla itsensä jokaiseen tyhjään koloon kuin Barbababa ikään. Piti toimia kuin ihmisen mieli, toisen ihmisen mieli, mutta ei koskaan oma.

Ja kuinka taitavasti hän olikaan oppinut esittämään kiinnostavampaa kuin mitä mielestään olikaan. Hän osasi valita muiden silmiin sopivia vaatteita, sisustaa kotinsa toisten maun mukaan, tykätä itsekin viereisen suussa maistuvasta ruoasta, kuunnella sitä, mitä kuuluikin kuunnella. Näin hän teki itsestään hieman enemmän joukkoon sopivan, numeroa isomman, korjasi olemuksensa kahdeksikosta kiitettävään.

Mutta totta puhuen hän ei juurikaan pitänyt itsestään. Voisi melkein sanoa, että hän halveksi itseään, häpesi liiaksi tavallista olemustaan. Ja vuosien varrella hän oli niin monesti puhunut itselleen rumasti, että olo tuntui yhä enenevässä määrin hylätyltä, ulkopuoliselta. Hänestä oli tulossa tyhjä kuori, tyhjää toimittava keskinkertainen kuori, joka oli tyytynyt osaansa, tavalliseen ja tasaiseen osaansa ja päättänyt vähin äänin kätkeä loputkin persoonansa rippeet odottamaan parempaa aikaa.

-
Mutta kuinka väärässä hän olikaan! Oli nimittäin niellyt samaa halpaa valhetta nuoruudestaan saakka. Se kyllä maistui todelta, valui helposti kurkusta alas kuin juokseva hunaja, mutta jätti näpeille ällöttävän tahmean tunnun, se teki olon jähmeäksi ja sai heittämään vuosia hukkaan. Totta puhuen hän olisi ollut juuri sopiva omanlaisenaan, oikeastaan erityisen ihmeellinen sellaisenaan. Rajallinen tietenkin, mutta paljon enemmänkin kuin riittävä.

Medium hän ei ollut koskaan ollut, paremminkin well done. 
Mutta petosta nieleskellen hän eli tavallisia päiviään ja odotti  hetkiä, jolloin joku erehtyisi pitämään häntä edes lyhyen tuokion hieman erityisenä.         

Limping

The sun just rose
and I am limping
dragging my weary legs
so slowly I am walking
after the night of fight

with you I've been fighting
you who called yourself Wisdom
the one who sees the unseen

the day is dawning
and I call you the one who hurts
the one who cuts with the sharpest knife

but then you ask my name
surely you know who I am
- they call me nobody
nobody is my name

no longer! you whisper
the prince you are
the blessed fighter
never the same again

the noon is coming
this new crown swings on my head
and the robe is already dusty
the road isn't easy
and I'm still limping
I guess for the rest of my days

just to remember who I am

Sinuako silloin ikävöin

- Anskulle ja Villelle <3

Sinuako silloin ikävöin
kun harmaata taivasta tuijottelin
kun päiviini valoa turhaa kaipasin
läpi likaisen ikkunan maailmaa katselin

Sinuako silloin ikävöin
kun kaduilla suunnatta kuljeskelin
kun yksin ihmisten joukossa astelin 
sinne jonnekin sekaan myös itseni kadotin 
 
Enkä tiennyt mitä etsin
vaikka sinua etsin
noilta tutuilta ja vierailta teiltä
en tiennyt mitä etsin
enkä mistä sen löytäisin
kaukaa vai läheltä

Sinuako silloin ikävöin
kun toisille onnea toivottelin
kun hiljaisen kotini oven avasin
ja varjoissa illan oman onneni hukkasin

Sinuako silloin ikävöin
kun laskuissa auringon huokailin
kun tuhannetta kertaa jälleen pyysin
että vielä minä löytäisin sen mitä etsin

Vaikken tiennyt mitä etsin
minä sinua etsin
minä ikävöin päivin ja öin
kunnes lopulta löysin
sinut viereltäin löysin
ja kätesi kädestäin

silloin päättyi mun ikäväin 

Luottamus on sanoista suloisin

Luottamus on sanoista suloisin
se on pehmeä kuin untuvaisin tyyny
keveä kuin tyhjennetty rinkka
se on lempeä kuin vastarääkäisseen äiti
joka varoen suutelee pienokaisen poskea

se taipuilee kauniisti kaikkiin lauseisiin
tuo helpon ratkaisun jokaiseen solmuun
- minä luotan sinä luotat hän luottaa me luotamme 
kaikki järjestyy sillä mehän luotamme
ja sitten me hymyilemme herttaisesti päälle

mutta totta puhuen 
luottamus on pitkä ja pimeä päivä
se on sokeana kulkevien mutkikas polku
se on kompastelijoiden kivulias reitti
yksinäisten hiljainen tie 
jonka jokaisella askelmalla täytyy päättää uudelleen

oikea-luotan
vasen-luotan
oikea-luotan
vasen-luotan

se on matka niitä varten jotka tahtovat näkemättä mennä
löytääkseen vielä kerran näkymättömän
 
sellaista on luottamus
- mutta sanoista se on kyllä suloisin

Silmiisi mahtuu elämä

Sinun silmissäsi
läikkyy jokaisen iloni alku
loistaa pimeiden päivieni valo
lepäilee arvaamaton huominen

siellä on myöskin kipu
ne vuodet jotka valitsit käydä
tietääksesi minun kipuni määrän
ollaksesi minun ikäväni seurassa
- sinä tahdoit tuntea sen itse

mutta pelkoa siellä ei ole
ei hätää tai hämmennystä
ei pienintä moitetta
et pyydä selittämään mitään

siksi en lakkaa katsomasta kasvojasi
ne ovat minulle kuin tuli ja meri
silmiisi mahtuu koko elämä

Hyvää huolta

Olet nähnyt minua varten niin paljon vaivaa
herättänyt linnut laulamaan aamun viileyteen
olet pisaroinut ilman helpoksi hengittää
levittänyt tielleni uuden keltaisen maton

olet puhaltanut poskilleni lempeää tuulta
tuonut tuliaisiksi metsien tuoksut
värittänyt tuhansia laskevia aurinkoja
minun yksinäisten silmieni eteen

olet piirtänyt jälkesi sinne
minne ikinä keksinkään katseeni kääntää
ja jokainen maailman löytämätönkin nurkka
kuiskii lakkaamatta sinun sydämesi sanoja

rakastan rakastan rakastan

- mutta niin minä vain kuljen ohi
ja katse maata viistellen kyselen
pidätkö sinä varmasti hyvää huolta minusta?

Odottelevan aika

Silloin tällöin odottelevan aika käy pitkäksi
ensin se matelee vuoteen viereen
venyttelee hartaammin kuin milloinkaan ennen
istahtaa laidalle ja vetää siinä tovin henkeä
se nostaa yksitellen jäykät jalkansa polvista ylös
aluksi vasemman ja perään oikean
laskee ne sitten hellävaroen levolle
(kaiken tämän se tekee kiireettä 
aivan kuin heiveröinen vanhus tai vaivainen)

sitten se kurottuu taakseen
pöyhii litistyneet tyynyt
ojentaa kädet kauas eteensä
taittaa huovan varpaiden alle
ja peiton reunaan tukeutuen
laskeutuu viimein makuulle
 
mutta kuinka pitkäksi aikaa?
pitkäksihän tuo aika käy
eikä näytä ainakaan huokailemalla lyhenevän

Mielikuvittelija

- ajatuksia mielen kuvittamisesta mustalla

Hän oli aina kuvitellut paljon. Tavannut huomaamattaan kehitellä mielessään erilaisia kohtaloita, joihin itse tai joku läheisistä saattaisi elämänsä aikana joutua. Oli elänyt edeltä käsin kolareita, hukkumisia, tulipaloja, lukuisia kamalia sairauksia. Oli piileskellyt asemiestä metsässä, taistellut haita ja hyökyaaltoja vastaan, juossut ulos murenevasta talosta, kiipeillyt pitkin uppoavan laivan seiniä, jäänyt maan alle loukkuun ja nääntynyt siellä melkein hengiltä.

Oli pitänyt koskettavia hautajaispuheita läheisilleen, maalaillut niissä elämän kauneutta surun keskellä ja ihmetellyt, miten kaikki oli tuntunut kuitenkin kuin valmistellulta. Hän oli nieleskellyt jauhoista tiikerikakkua muistotilaisuudessa, kertonut kaiken edes ja takaisin ainakin tuhannesti ja antanut kyyneleidensä tulla.

Välillä hän oli maannut arkussa myös itse, katsellut sieltä mustavalkoisia ihmisiä, niitä, jotka koittivat nyt vimmatusti värittää hänen elämäänsä ja ymmärtää suurempaa kuvaa. Ne kertoivat viimeisistä sanoista, viisaista sanoista tai sitten sellaisia ei löytynyt ollenkaan, kaikki oli vain jäänyt ihan kesken.    

Miettiessään näitä kamaluuksia etukäteen, hän aina tunsi vahvasti. Hän melkein uskoi tekevänsä itselleen palveluksen, laittavansa kuin rahaa pankkiin, varmistavansa, ettei mitään tuollaista pääsisi koskaan tapahtumaan hänelle. Ettei mikään enää pääsisi yllättämään. Hänhän oli varautunut kaikkeen. Oli ottanut rokotuksen elämän ilkeyttä vastaan.

Niin hän ajatteli, mutta oikeasti hän pelkäsi kipua. Ei sitä, miltä tuntuisi pään törmätessä lasiin tai kun tuhannet sirpaleet rikkoisivat ihon, eikä hän pelännyt niskasta kuuluvaa ääntä sen taittuessa liikaa. Ei hän oikeastaan pelännyt edes tulta, ei kovaa tuulta eikä vettäkään. Sellaisten kanssa hän uskoi kyllä selviytyvänsä.

Mutta eniten hän pelkäsi sitä kipua, joka tuntui syvällä rinnassa. Sitä, joka tuli kutsumatta tuollaisten tapahtumien jälkeen, teki kotinsa sydämen seutuville ja viilsi sieltä päivin ja öin. Sitä, joka ei tahtonut lähteä rinnasta millään, teki sisälle mustan, tutkimattoman aukon. Sellaisen luolan, jonka suulla ei tuskin uskaltanut edes käydä kääntymässä, joka piti vain ohittaa ajattelematta. Kipu sai toisten ihmisten ilon tuntumaan kiusalliselta, sillä vastineeksi hän saattoi tarjota vain omaa haaleaa kättään.

Miettiessään näitä kamalia asioita hän aina tunsi sisällään tuon tutun vihlaisun. Kuvittelu toimi kuin ohut rokotusneula. Se työntyi terävästi aortan läpi ruiskuttaen turruttavaa vasta-ainetta hänen salaisiin kammiohinsa. Hetken kipu viivähti kuin ohikulkijan parfyymi hänen luonaan, mutta jo seuraavassa henkäyksessä ilma vaihtui, kipu unohtui ja tilalle laskeutui turvallinen tunteettomuus.

Niin hän eli. Ja ihme jo sinällään, oli elänyt vuosia kuolematta, vaikka kuolema pitikin jatkuvasti hänelle seuraa, koitti kuljettaa väkisin pitkin varjoisten laaksojen mutkikkaita polkuja, ylläpitäen ilotonta keskusteluaan. Se täytti jatkuvasti hänen tyhjät ajatuksensa pahoilla aavistuksilla, katkaisi unelmat alkusenteille ja lopetti vähitellen yrittämästä lainkaan.

Vain harvoin, jos koskaan, hän kuvitteli mitään hyvää.
Hän ei osannut. Eikä hän uskaltanut. Eikä se oikein sopinut hänelle.
Niin hyvin tuo rokotusohjelma toimi, hänen mielensä oli kuvitettu mustalla. 

Vanhat laineet

Vene oli ohittanut horisontin jo aikoja sitten.
Pitkään oli pitänyt tyyntä.
Meri oli hiljainen ja liikkumaton,
ei näyttänyt peittelevän mitään.

Minä istuin hiekalla ja ihmettelin aaltojen tietä,
kuinka ne saattoivatkin hiipua noin.

Ja silloin vesi alkoi kohoilla.
Se pullisteli leveää rintaansa kuin hengittäen
ja päästi lopulta aallot yksitellen irti.
Ensin sileälakiset, sitten teräväreunaiset.
Nuo vaahtopäinä rantaan rientävät olivat tehneet pitkän matkan.

Ja siinä minä mietin, että kuka tietää.
Ehkä minunkin jälkeni unohtuvat nyt.
Sanani hupenevat ilmoille, eivät näytä juuri liikuttavan mitään.
Pyyntöni tuskin kuuluvat ilmojen yli
ja kaikki tuntuu vain katoavan pois.

Mutta sitten tulee päivä,
jolloin joku toinen istuu yksin
ja minun veneeni vanhat laineet
loiskuvatkin juuri silloin rantaan.

Kuinka kaunis onkaan tämä maa

Kuinka kaunis onkaan tämä maa
tuo aloilleen seisahtunut taivas
nuo kiireettöminä toisiinsa nojailevat pilvet
hiljaa lepäilevä meri
joka ei hoputtelua kuuntele
ja koivut jotka kuiskivat vain vähän

ja nuo miehenmittaan varttuneet kaislat
nyt niin tyynen varmoina itsestään
pitävät siinä pienemmille suojaa
ja sorsat kokeilevat siipiään
oppivat räpiköiden
korpin ojentaessa oksaltaan

tämä kaikki kaunis!
ja aivan minun sydämeni ulottuvilla

Ansioton

- kiitollisia ajatuksia uimahallissa
 
Hän ei ollut tuntenut tällaista kiitollisuutta aikoihin: Kiitollisuutta mustille pilville niiden kaatamasta sateesta, kiitollisuutta auringolle sen välkehtivästä valosta, kiitollisuutta tuulelle, joka kuljetti mereltä tuoksuvaa happea hänen keuhkoihinsa, kiitollisuutta puiden tummuvalle vihreydelle, jota vielä riitti kesän jäljiltä. Kiitollisuutta lehtien tavalle havista, olla sitten hetken ääneti ja tuulen tullessa aloittaa taas. Se kaikki tuntui kuin lahjalta. Aivan kuin häntä varten käärityltä paketilta, jota nyt ojennettiin vastaanotettavaksi.

Mutta mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tuon kaiken kauneuden? Niin hän ajatteli, sillä hän oli tottunut ansaitsemaan kaiken hyvän. Näkemään vaivaa. Olemaan ahkera. Tulemaan paikalle ajoissa ja suoriutumaan tehtävistä mallikkaasti. Olemaan ennen kaikkea luotettava. Hän tiesi, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Sen hän oli usein sanonut itsekin äänen: Mitään ei saa ilmaiseksi, on nähtävä vaivaa. Hän oli ansainnut voisilmäpullan työpäivän jälkeen, ansainnut lasin viiniä viikonloppuna, ansainnut pitkät yöunet lomilla, ansainnut hemmottelua, silloin kun kukaan ei ymmärtänyt. Ja jos jotain pahaa tapahtui, hän kysyi taas: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Silloin hän ei oikein keksinyt vastausta, piti elämää vain vihollisenaan, joka kohteli rumasti. 

Ansaitakseen hyvää enemmän kuin pahaa, hän oli usein koittanut olla kaikesta tavallisesta kiitollinen. Oli vetänyt keuhkot täyteen happea, nostanut kulmakarvat hiusrajaa kohden, puhissut sitten ilmaa huulien välistä ulos ja aloittanut lauseen sanoin: pitäisi kyllä muistaa useammin olla kiitollinen. Ja sitten hän oli listannut  sormiaan nostellen niitä asioita, joista ihmiset yleensä puhuvat vasta onnettomuuksien jälkeen ja jatkanut sitä aikansa jo melkein itsekin innostuen, kunnes oli törmännyt äkisti sanaan mutta. Ja tuo mutta toi uurteet takaisin kasvoille, vei kaiken voiman niiltä edeltäviltäkin sanoilta.  

Nyt juuri hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt olla yhtään mitään. Kukaan ei pakottanut tai vaatinut, ei kysellyt ansioita, ei pyytänyt ajattelemaan myönteisiä. Tarkemmin sanottuna hän vain ui. Levitti kätensä vettä vasten ja työnsi sitä jaloillaan sivuille, tuijotteli uimahallin kaakelilattiaa. Kosketti päätyä, siirsi keltaista helmeä ja potkaisi lisää vauhtia. Ja vesi tuntui niin suloiselta, auringon säteet lämmittivät ikkunan edessä sen pintaa ja tekivät viivoja pohjaan. Sukelluksen jälkeen ilma oli  elintärkeää. Ja siellä jossain kohtaa veden alla hän kysyi taas itseltään: mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Eikä hän voinut vastata kysymykseen kertomalla tehdyistä töistä, ei hän ollut näet ahkeroinut. Eikä hän voinut edes sanoa kasvaneensa kovin suuresti ihmisenä, sillä sisin oli yhä niin keskeneräinen, tuskin vielä murrosiän kivuista selvinnyt. Ja niin hän vastasi: en mitään. En ole tehnyt tämän onneni eteen mitään. Olen ansioton. 

Ja juuri siinä kohtaa alkoi kiitollisuus hymyilyttää hänen sisällään. Hän näki, ettei tuo karkulainen viihtynytkään ansaitsijan seurassa, sellaisen joka koitti jatkuvasti päästä tasoihin suorituksillaan, yritti maksaa elämänsä velkaa omin töin. Aivan yhtä hulluahan se olisikin, kuin jos laskisi hintaa tuulelle tai valolle tai koittaisi hyvillä teoilla maksaa kaiken taivaalta satavan veden.

Mitään ei saa ilmaiseksi, hän oli usein sanonut. Nyt hän halusi jatkaa lausetta: mutta kaikkein arvokkain ei ole ollenkaan ostettavissa. Se ei ole edes kaupan, mutta luovutetaan kyllä auliisti tyhjiin ja ansiottomiin käsiin. 
























       

   

Hitaita päiviä

Päivät kuluvat hitaasti
eivät näytä pitävän mitään kiirettä
siirtyessään verkkaisesti seuraavaan

ovat yhtä venyvää aamua
joka raukeasti haukotellen
vaihtuu pitkäksi illaksi

aika ei saa kehuja vauhdistaan
ei ole juossut nopeasti ohi
ei hujahtanut huomaamatta

mutta kuuluisiko sen ehkä?

mennä äkisti silmistä pois
vanheta hetkessä viikoista vuosiksi
jotta ihminen voisi jo pian alkaa kaivata eilistä

Reippailija

- kertomus hullunkurisesta kateudesta

Hän oli aina kadehtinut noita aamulla lenkkeileviä. Istunut vatsalihakset lytyssä metron oransseilla penkeillä ja tuijottanut sillan yli uusissa trikoissaan keikkuvia reippailijoita. Kuvitellut heidän ihanaa elämäänsä, joka alkoi pakastemarjoilla höystetyllä voima-smoothiella ja pienellä kupillisella kahvia, jatkui lenkin jälkeen raikkaan kylmällä suihkulla ja palkittiin yhdellä palalla tummaa suklaata.

Hänen mielikuvissaan nuo aamulla lenkkeilevät eivät tehneet koskaan mitään muuta, eivät kiirehtineet töihin, eivät hakeneet lapsia tarhasta, eivät tehneet spagettia jauhelihakastikkeella, eivät tyhjentäneet tiskikonetta. Illalla he ehkä sentään venyttelivät, mutta tekivät senkin nautinnollisesti rauhoittavan musiikin tahdissa, eivät ollenkaan sillä tavoin kankeasti ja ähisten, kuten hän.

Eräänä arkiaamuna hän keksi antaa muille syyn vihdoinkin kadehtia häntä itseään. Puhelimen herätys soi varhain, hän söi kaksi palaa ruisleipää, joi kupillisen tummapaahtoista kahvia ja puki itselleen liian tiukat juoksutrikoot, ne, joita kutsui peilin edessä sukkahousuiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tuntemiaan, joiden yllä kireätkin housut onnistuivat näyttämään miellyttäviltä.

Lenkki alkoi sateelta tuoksuvasta metsästä ja suuntasi määrätietoisesti kohti meren ylittävää siltaa, sitä suppiloa, jonka jälkeen sadat työmatkalaiset pääsevät valumaan hitaana virtana eri puolille kaupunkia. Sillalla nuo kiireiset saisivat nyt ikkunoistaan katsella hänen ruuhka-aikaan sovitettua aamulenkkiään. Lopultakin hänestä oli tullut kateutta herättävä reippailija!

Ja niin hän juoksi. Sydän piiskasi lisää vauhtia eivätkä mustat trikoot pistäneet yhtään vastaan. Hän juoksi sillan päästä päähän ja hymyili eteensä tuijottaville autoilijoille, juoksi sillan takaisin ja yritti tulkita metromatkailijoiden kaukaisia katseita. Voisivatko nuo kyyristyneet selät olla ehkä merkki passiivisesta alistumista, tukahdutetusta kaipuusta olla vapaa, kuten hän, reippailija mietti. 

Hän juoksi sillan yhteensä neljä kertaa, näki sen aikana kuusi metroa eikä huomannut varmuudella kuin yhden autoilijan katsoneen häntä kohti, sekin suojatietä ylittäessä. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin, suuntasi tuoksuvan metsän läpi kotiin ja suihkuun. Hän ei kiirehtinyt töihin, ei hakenut lapsia tarhasta, ei tehnyt ruokaa. Hän istahti lattialle venyttelemään ja ajatteli suklaata. 

Kukaan ei todistettavasti kadehtinut häntä.
Ei kukaan muu kuin hän itse.

Outoja oloja

Liikaa tuntuu tulevan eteen sellaisia
selittämättömän outoja oloja
sellaisia jotka eivät tahdo taipua
parhaimpienkaan sanojen alle
sisällä kuuluu epäselvää puhetta
joka ei käytä mitään tunnettua kieltä
ei yritäkään yhdistellä kirjaimista tavuja
tai löytää oikeaa paikkaa . pisteelle

jokin vain kumoaa ihmisen eteen
kasan syvältä vuoltuja tuntemuksia
veistelee ehkä vuosienkin takaa
niitä kaikkein turhimpia juuria
jotka joutavatkin irrota pois
ja tuo tekee lopulta niin ontoksi
ettei kuori tunnu kestävän
edes viereisen hipaisua

sitten on pääteltävä
ovatko nuo kasatut lastut ehkä joutavaa jätettä
vai kenties juuri sitä kallisarvoisinta
millä vielä sytytellään liekki
noihin elämän sammuttelemiin silmiin

Lähes tyhjä

Entä jos en koskaan tulekaan tämän täydemmäksi
jos olenkin aina vähän vajaa
tuskin puolille kaadettu
lähempänä pohjaa kuin pintaa
huono ottamaan vastaan
ja kitsas antamaan pois

säästeltynäkin
lähes tyhjä

ja vaikka elämä mitä kattaisi eteen
kaikki kuluu hetkessä loppuun
erämaani nielaisee ne oitis
eikä sieluni saa koskaan kyllikseen

niin
sellaista minä vaan tässä mietin
että voisitko sinä ehkä
tällaisenkin astian
kaataa vielä joskus yli

Ihmisyyttä

Taas näitä hupenevia päiviä
näitä jotka lipuvat ohi huomaamatta
kuluvat käyttämättäkin loppuun
ja elämän sivu kääntyy
melkein lukematta

näitä nimettömiä päiviä
jotka ovat vain tilaa askelmien välillä
sitä joka liittää menneet tuleviin
punoo eilisen langat tiukasti huomisiin

mitään muuta syytä näillä tuskin on
-
mutta olen minä silti:

ripustanut pyykkiä narulle
maistanut sormellani taikinaa
kastellut väsähtäneitä kukkia
kirjoittanut jotain joutavaa
ja hipaissut ohimennen toisen poskea

olen pujotellut omat säikeeni siihen kuvaan
jota sukupolvet ennen minua aloittivat 
kuluttanut tunteja ajattomien äärellä
ja hengittänyt vahvasti

olen siis ollut 

itseni kokoinen osa ihmisyyttä

Elämäni on kaunis

Osatapa elää vielä joskus siten
että tämä annettu aitiopaikka kelpaisi
ettei ollenkaan katselisi muiden maille
nähdäkseen niiden nähtävyyksiä
tai ahnehtiakseen toisten laveita teitä

ettei tarvitsisi lytätä viereisen iloa
ollakseen hiukan onnekkaampi
että voisi olla niin täynnä sisältään
että hyvä jo läikkyisi yli
valuisi virtana muillekin

nälkä olisi tyydytetty
olisi elämältä kyllänsä saanut
eikä jatkuvasti peittelisi pienuuttaan
kiipeämällä korkeammalle
tai vähentämällä muilta

että huomaisi viulujen virittelevän jo
noissa oman elämänsä ensi-illoissa
niissä joissa ei kukaan muukaan ole
jos jättäytyy aina itsensä ulkopuolelle
 
ja sitten lopultakin uskoisi silmiensä kertoman
- minun elämäni on kaunis

Tule ja muuta meille

Ajattelin pyytää sinut sisälle
ihan huvikseni vain
nyt kun tätä tilaakin alkaa jo olla
paljon turhaa on raivattu pois

katsotaan miten meidän käy
en esitä yhtään herttaisempaa
enkä petaile mitään valmiiksi
mutta lupaan olla pistämättä vastaan
ja sittenhän sen näkee tahdotko jäädä
viihdymmekö yhdessä ollenkaan

varmaan olisit ennenkin tullut
mutta kyllähän sinä tiedät
et olisi mitenkään mahtunut
niin ahdasta täällä on ollut

mutta tule nyt
tule peremmälle
tule ja muuta meille


-
niin minä sille sanoin
ja leväytin oveni auki

ja kas!
sieltähän se ilo asteli sisään

Minun arpani

(ps 16)

Minun arpani on sinun käsissäsi
noiden mutkikkaiden viivojen vierillä
kääntyilee kohtaloni

onneni
vaivani
päivieni mitta
ja perintöosanikin

ja kun sinä viimein lyöt kämmenesi yhteen
kun alat puhallella toivoasi minuun
ja kun ravistelet niin että heikottaa

silloin minä keinutellen lepään
ihan huoletta hengittelen
sillä en paremmasta tiedä

kuin että arpani on sinun käsissäsi 

Etsin sinua

Etsin metsien keskeltä sinua
etsin poluilta poljetuilta
vanhojen kantojen istuimilta
noilta havuilta tuoksuvilta
etsin puiden latvoista sinua
etsin lehtien lomasta
vesien varsilta 
rantojen rajoilta
sileiden kivien seurasta

etsin kaikkialta
maalta ja taivaalta
mistä voi etsiä toista

mutta löysin vain isomman ikävän
sitä mertakin syvemmän
yhtä lailla niin äärettömän

ja aaltojen jaloilla lipui se kohti
eikä tohtinut mennä millään pois
 
ei tuo ikävä lähtenyt pois

ihmislapsi

minä!
olen sinun hymysi syy
tuon tarttuvan naurusi aihe
leveilet avoimesti sillä että
sinä tunnet minut

kerrot ihailevasi tapaani olla
huokailla muka huomaamatta
ja vaihtaa asentoa mytystä toiseen
etsiskellä kadonneita sanoja katonrajoista

viihdyt minun seurassani
vaikken juuri tee mitään
ainakaan kovin suurta tai mittavaa
ja pienetkin onnistun usein hukkaamaan

et sinä linnunlaulustakaan niin piittaa
mutta minun ääneni kääntää pääsi
sinä kuuntelet asiani ajatusteni alta

ja kuinka sinä nautitkaan
kun minä nautin
voi hyvä isä!

vaikken minä ole mitenkään kummoinen
enemmänkin tällainen aivan tavallinen

ihmislapsi

Varsin kaunis ilta

- se, jolloin ymmärsin sanoa kiitos-


Iltahan oli ollut varsin kaunis
ja kun sitten iskit veitsen keskelle rintaani
en tohtinut ollenkaan pistää vastaan

sinä puhuit lipevin sanoin
kerroit kaikesta mistä olen jäänyt paitsi
kuinka parhaanikin on ollut roskaa
ja matkani kovin tavanomainen

sen sinä halusit sanoa
ja minä kuuntelin niin kuin aina
myötäillen jottei liikaa koskisi 

ja haava sen kun valui
se vuosi kateellisten ajatuksia
laski kaukaa katkeruuden mailta
muistutellen mitättömyydestäni
tarinoiden onnettomista lopuista

aikani minä katselin sitä sotkua
ja sitten ymmärsin sanoa kiitos

sillä tuskin olisin koskaan rohjennut
itse omaa rintaani puhkomaan
saati osunut noille hatarille padoille
joista valhe sai nyt vapaasti virtailla pois

Lepo

Lepo taitaa alkaa siinä kohtaa
missä viimeisinkin ajatuksista lakkaa

kun tyhjä katse seuraa hopeisia laineita
niitä jotka kadottavat jatkuvasti reittinsä
mutta päätyvät silti aina jotenkin rantaan

kun outo olo loiskahtaa aallon selällä kiville
ja livahtaa niin äkkiä pohjia myöten pois
ettei siihen karkulaiseen ehdi mitenkään tarttua

ja kun itse ei liiku ollenkaan
on ollut aamusta asti hyödytön
tunnit tyhjänpäiväisiä tekoja täynnä
ja unohtaa koskaan olleenkaan tärkeä
saati sitten sellaiseksi enää ikinä tulevan

ja kun silloin huomaa hengittävänsä
meren kanssa yhtä aikaa 
sisällä läikähtää jotain

se taitaa olla lepo

Annoin menneen mennä

Välillä ikävöin niin paljon
sitä mitä meillä oli joskus ennen
etten millään jalalla astuisi tänne
tähän tuntemattomaan huomiseen

mieleni viipyilisi menneessä
se jäisi pyyhkimään pölyjä
noilta seisahtuneilta kahvipöydiltä
kuuntelisi ontuvaa puhetta
ojennellen tueksi kauniimpia sanoja
tarjoilisi parempia oivalluksia matkasta

siellä se olisi kuin kotonaan
saisi hetken puristaa eilisen onnea
kunnes ihan liian pian lukisi
tarinan ummehtuneen lopun

Pitkän illan minä taas ikävöin
sitä mitä meillä oli joskus ennen
ja hengitin aivan varoen
ettei aavistus rinnassa kävisi kivuksi

sitten siirsin jalkaa
yhden askeleen verran vain
mutta kuitenkin niin että
annoin menneen mennä

Minun oikea aikani

Minun oikea aikani olisi nyt
sinulle se on kohta tai pian
sanot usein että odota vähän

mutta miksei muka nyt?
kohta en kestä ja
pian saisi olla
jo vähän äkkiä

sanot ettei minun kuulu tietää
näitä aikoja ja hetkiä
 
että sinun kuuluu

Tulen minä sitten

Sinä kävit luonani aamuyöstä
me tunsimme heti
vaikka en muista oletko ollut ennen

ja minä koitin ottaa kuvan siitä
kuinka sinä kuoleman selättänyt
paiskasit rennosti kättäni
ja katsoit ruskeilla silmillä läpi

ja sinä kysyit tuletko
tuletko sitten kun haen
tulen minä sitten vastasin
ja niin sinä jo menit

eikä siinä ollut ollenkaan lopun tuntua
ei sitä mitä en ole kestänyt katsoa
ei pelkoa lainkaan

valossa vasta aloin aavistella
että itse rakkaus
oli tullut hakemaan kuoleman loitommas
että elämällä olisi minussa enemmän tilaa 

Kuinka vihreää voikaan rakastaa

Kuinka vihreää voikaan rakastaa
tuota vastamaalattua maisemaa
niin nuorta ja viatonta vielä 
naarmuton pintakin aivan virheitä vailla

ja nuo itseriittoisen villit varret
jotka esittelevät siinä sulojaan kuin
kätensä suudelmalle ojentanut neito
sallivat tuulen viedä illan viimeiseen valssiin

eivät taida tietää päivän poltteesta mitään
eivät sateesta joka pakottaa lakoamaan alleen
eivät siitä pimeydestä kun valo äkkiä lakkaa
ja kylmyys vie lopulta niiltäkin hengen

mutta leveilkööt nyt siinä sadoilla sävyillään
ilakoitkoon ilonsa kunhan suovat ihmetykseni
ja sallivat hieman silmäillä ihanuuttaan sillä
tuskin nuo huomisesta huolisivat vaikka tietäisivät

Rakkauden työ

Jossain kohtaa rakkauden työn
on muututtava itsekkääksi:

on lakattava kumartelemasta
painavimman tahdon alle
on ponnisteltava lytystä ylös

nähtävä itsensä eteen vaivaa
vastattava omiin kysymyksiin
ja uskottava noiden sanojen voimaan

on hylättävä hetkeksi kaikki meidän
ja katseltava minun maailmaa
on tultava näkyväksi ilman toista

sillä jos vuosia piileskelee
rakkauden varjoissa
löytyy sieltä jostain lopulta enää

harmaantunut ja kalpeaihoinen
- katkeruus itse 

Et taida juuri hyötyä minusta

Et taida juuri hyötyä minusta
tuskin mitään olen saanut aikaan
kuluttanut kyllä olen ihan surutta
tuhlannut näitä ilmaiseksi saatuja vuosia

ja tyytymätönkin olen ollut
kiittämättä pyytänyt aina lisää
ja mieluummin olisin ottanut heti
sillä lyhytnäköinen olen luonnoltani
ja aivan liiaksi itseni lumoissa

mutta jos en silti kovasti haitaksi olisi
etten kyllästymiseen asti vaivaisi 
taakaksi en missään nimessä tahdo tulla
ja tajuan heti poistua tärkeimpien tieltä

että ehkä minä nyt sitten tästä menen

- iloksi?
kenestä sinä mahdatkaan puhua

Vieras ja tuntematon

Helpompi olisi ihmisen matkata taaksepäin
astella vihellellen toisia tulijoita vastaan
hymyillä tietäen mitä tuleman pitää
ja korjailla vähin äänin omat kolhunsa

voisi vaihtaa lennosta virheet viisauksiin
ja napata talteen ilmoille livahtaneet lauseet
ennen kuin ne ehtivät törmätä kaikuna takaisin

mikään ei löisi silloin ällikällä
eikä tarvitsisi jatkuvasti arvuutella
mitä esiripun takana huomenna on

paljon vaikeampaa on liikkua aina eteenpäin
peruuttamatta aamusta hämärään saakka
oli sitten luonnoltaan utelias tai säikky
harjoittelematta on astuttava näyttämölle

sillä muuta suuntaa ei elämällä ole
kuin vieras ja tuntematon

Kuinka vihattava onkaan kuolema

Kuinka vihattava onkaan kuolema
sen ahneus ihmislihaa kohtaan
tuo julma tapa saapua varoittamatta
ja viedä väkisin, ihan liian aikaisin
tehdä hetkessä rakkaasta menneen
ja ikävästä arkipäivää

ja sen tapa säikytellä pitkin matkaa
luoda kaikkiin huomisiin varjo
sitoa sydämet lyömään harkiten
ja toppuutella ilakoimasta liikaa

ja niin ihminen kävelee päivänsä läpi
ja elämä jää jatkuvasti jalkoihin
päihittämättä koskaan kuolemaa

eikä elämä sitä ikinä voita

mutta rakkaus!
se voi kyllä rakentaa sillan
noiden kahden vihollisen väliin 

Luottamus lepäsi

Luottamus lepäsi minussa
uinui jossain syvällä pohjallani
oli laittanut sinne pienen pesänsä
niin kuin talvea paennut eläin

loikoili aloillaan eikä eleillään
ilmaissut hätää tai hämmennystä
kallisti vain päätään ja sanoi:
täällä on hyvä, näin on hyvä

ja minkä minä sitten sille
eihän tuo juuri järkeen käynyt
muttei oikein kovin vaivannutkaan 
ja niin minä annoin sen olla

levätköön sitten mokoma
luottamus

Orja

En ole vieläkään valmis luvattuun maahan
kieleni ei ole tottunut makeaan maitoon
eikä käteni oppineet taistelemaan
sillä orja olen ollut kapaloistani saakka
sidottuna ilman kahleitakin

ja sinä väität
kuljettavasi minua vapauteen
vaikka viet aina takaisin vuorille
johdatat samoille hankalille teille
missä olen jo heittänyt vuosia hukkaan
potkinut pöllyävää maata
ja vihannut ankaraa taivasta

pilvesi on vienyt valon ja tulesi polttaa
etkä päästä minua siltikään pois
rutistava otteesi tekee heikoksi
ja vaikka minä kuinka rimpuilen
sinä vain rakastat lujemmin vastaan

sillä vaivatta ei vangittu tee matkaa
ja orjan on kuoltava syntyäkseen toiseksi
voidakseen hengittää puhdasta ilmaa
ja valloittaakseen itselleen omansa
sen aikoja sitten luvatun kotinsa 
siellä vapaiden ihmisten maassa

Tällä tiellä

- Virpille

Ei tällä tiellä kehuilla kuljeta
ei sillä että joku huomaa sanoa hyvä hyvä!
vain harva on hurraamassa huipulla
ja moni kääntää katseensa silloin
kun kipu jo sammuttelee valoja silmistä

silti oman jalan on liikuttava ja sitten toisen
on lakattava liikaa ymmärtämästä
ja hyväksyttävä vielä enemmän
luovuttamatta on mentävä

sillä ihmeellinen voima ihmisessä asuu
oikeastaan selittämätön
mutta sille täytyy antaa tilaa
ja askeleen verran etumatkaa

Ulkona satoi taas vettä

Ulkona satoi taas vettä
ei ollut taivas oppinut vieläkään
salaamaan surujaan  
pudotteli likaisiin lätäköihin
ilmoihin haihtuneita haaveita
tappioille kumottuja maljoja
ja erkaantuneiden ikävää

ja ne kaiken nähneet
helmeilivät nyt meidän tiellä
eivät hävenneet mitään
eivätkä sen enempää selitelleet
heijastivat vain kilvan valoa

ja niin siinä mietin
että ehkä minunkin itkuni
ovat vielä tovin kiertolaisena
mutta jossain maailman ajassa
nekin saavat luvan sataa 
ja tulla osaksi kauneutta

sillä eihän yksikään pisara
ole milloinkaan joutunut täältä hukkaan

Minä hyväksyn tämän

Kovin heikoksi pitää ihmisen käydä
ollakseen vähääkään vahva
monesti suostua tyhmäksi
löytääkseen edes toisinaan viisauden luo

on seistävä yksin jalat liejussa
ja tahrattava puhtoinen pinta
on oltava kelvottoman huono
ja vieläpä kaikkein tylyin itselleen
on hävettävä mitä syvimmin
ja tutkittava paljain jaloin pohjaa
on löydettävä pohja

ja sanottava sitten:
minä hyväksyn tämän
minä hyväksyn tämän
minä hyväksyn tämän heikkouden.

sillä vasta voimattomuudesta
alkaa taas matka
ja liike jatkuu seisahtumisen jälkeen

mutta kovin heikoksi pitää ihmisen käydä
ollakseen vähääkään vahva

Mitä tahdot kertoa kipu?

Istuipa kerran kipu kanssani iltaa.
Oli tullut aivan omin luvin sohvalleni
ja seuraili siinä kanssani samaa ajankohtaisohjelmaa.
Kiinnostunuttakin esitti ja nyökkäili toisinaan hyväksyvästi.

- Mitä sinä kipu oikein tahdot kertoa? kysyin viimein,
sillä sen äänetön läsnäolo alkoi käydä sietämättömäksi.
- Riippuu siitä, mitä haluat kuulla, se vastasi oitis.

- Sen tietysti, miten sinusta pääsee eroon, sanoin uskoen,
että vieraani ymmärtäisi kunnioittaa toivettani.
- Eikö sinua sitten ollenkaan kiinnosta tietää, miksi tulin.
Kas minut on lähetetty ohjaamaan sinut ongelmiesi luo,
se jatkoi eikä näyttänyt olevan lähdössä minnekään.

Itse tunsin tarvitsevani eniten lepoa ja rauhaa, 
armollista unohdusta ja kivun pikaista poistumista 
enkä epäillyt sanoa sitä ääneen:  
- Etkö voisi vain mennä. En tohdi kohdata enää yhtään uutta ongelmaa, 
tuskin selviän vanhoistakaan. 

- Voinhan toki, kipu lupasi ja alkoi heti siirtyä kohti ovea.
Ovella se kuitenkin kääntyi ikään kuin olisi unohtanut sanoa jotain äärimmäisen oleellista:
- Tiedäthän, etten voisi ikinä laistaa tehtävästäni ja jättää sinua omillesi. Se olisi väärin sinua kohtaan. Ethän silloin koskaan pääsisi toipumaan. 

Ja niin kipu sinä iltana meni ja toisena se taas tuli.
Mutta koska olimme jo vähän tuttuja, annoin kivulle luvan olla.
Uskalsin käydä sen kanssa neuvonpitoa ja uskalsin kuunnella sen tarinointia. 

Ja tuli sekin aika, jolloin huomasin istuvani yhä useammin vailla seuraa.
Kipu oli tainnut vihdoin sanoa sanottavansa.

Luottamuskuu

Ei, tämä ei ole huhtikuu
vaan ihan oikea luottamuskuu
täällä mahdoton vihdoin tapahtuu

näet näkymätön esiin astuu
piilotettu maasta tunkeutuu
se jo kylmässä valmistautuu
ovensa liepeille asettautuu

katsos lämpöön juurikin havahtuu
levätyin voimin pääsee alkuun
pimeästä varsi ylös kaivautuu
ja valosta vallan riemastuu

usko pois!
ei tämä ole huhtikuu
vaan ihan oikea luottamuskuu
sillä pian mahdoton tapahtuu

Olet minulle kuin ilmaa

Sinä olet minulle kuin ilmaa
mutta ei niin ettet olisi mitään
vaan siten että olet minulle ihan kaikki

ja kaikkialla

jokaisessa hengenvedossa sinä olet
liikuskelet ääneti ajatusteni alla
luet rivejä joita en edes ymmärrä kirjoittaa





jokaisessa hylätyssä kohdassa sinä olet
yksinäisiin nurkkiini olet asettautunut
vain ollaksesi valmis minua varten

jokaisessa hämärtyneessä päivässä olet
jokaisessa lyhyeksi jääneessä yössä
sinä katselet kanssani samoja unia

Ja kun luulen hypänneeni tyhjän päälle
kun näen edessäni vain pelkkää ilmaa
silloin olen juuri astunut sinun maillesi
sinne missä käsivartesi ulottuu kaikkialle

Vieläkö rakastat minua

-rubiinihääparille-

Vieläkö rakastat minua, vieläkö niin kuin silloin
kun yhteistä tietä me lähdimme kulkemaan
haaveillen hulluja illoin 

Vieläkö rakastat minua, vieläkö niin kuin silloin
kun reittimme helppo ei ollutkaan
vaan johtikin kyyneliin

Enkä minäkään ole kuin puoliksi sama
tällä matkalla muuttunut olen
ovat syksyiset sateet ja talvien pakkaset
pintani karhentaneet
 
Etkä sinäkään ole kuin puoliksi sama
tällä matkalla muuttunut olet
ovat valoisat keväät ja kesien helteet
meidät yhdeksi kasvattaneet
 
Vieläkö rakastat minua, vieläkö niin kuin silloin
katselet kanssani kirkkaita aamuja
nukahdat viereeni illoin

Vieläkö rakastat minua, vieläkö niin kuin silloin
huomaatko elämän ihmeitä ihailla
tarttua haasteisiin

Elämän menoa

Jospa sallisinkin elämäni vain olla
seurailisin sivusta sen kompurointia
ei niin että hällä väliä
mutta sopivasti hellittäen
ohjaavat käteni lepäisivät sylissä
otsani saisi siletä jälleen
ja elämä menisi omia menojaan
enkä minä sille edes sormeani nostaisi

kävisiköhän lopulta niinkään hullusti
kulkisikohan tuo sittenkään hukkaan
vai löytäisikö ehkä
vieläkin paremman reitin kotiin

Ihmettelen

Näinä erikoisina aikoina
minä ihmettelen yhä enemmän
ja yhä vähemmän tunnen olevani varma
olen tullut huonoksi sanomaan muille
tai tietämään kaiken paremmin
sillä itsekin kokeilen käsiesi ihoa
aina uudelleen ja uudelleen

näyttäisitkö vielä
että tästäkö se meni
kertoisitko ne viimeiset sanat
edes tämän yhden kerran
enkö todellakaan voi tehdä mitään
ihanko varmasti minä riitän näin
vaikken olisi yhtään tämän enempää

niin minä ihmettelen
mutta kai ihmettä sopiikin ihmetellä

Kantaako vesi yhä

En meinaa saada otetta
en huvista en hyödystä
en siitä jostain niiden välillä
en pitkiksi venyvistä päivistä
en loppuun levätyistä öistä
en tutusta en vieraan tunnusta

en melkein edes sinusta
vaikka olet tehnyt kotisi ihoni alle
sinne missä virtailee levoton veri

minä yritän saada otetta
vaikka olen juuri päästämässä irti
koitan samoilla sormilla
ommella yhteen ja repäistä rikki
tyhjä edessäni kiehtoo ja kammottaa

mutta enää en pysty tyyntymään näin
jalkani on jo noussut askelta varten
näkemättä loppua se aikoo ylittää laidan
sillä sen täytyy saada itse tietää
kantaako vesi yhä

Ilokin on ihan yhtä totta

Kyllä tämä ilokin on ihan yhtä totta
ihan yhtä vahvaa ja kestävää
yhtä lailla olemassa kuin alakulo
ja upottavat askeleet

ei ole sen halvempaa tai turhaa
astella jalat ilmassa pölyä puhallellen
kuin kyntää sukupolviensa ankaraa maata
painaa olkansa taakkojen alle
ja mennä levolle uutta kuormaa odottaen

vaan kevytkenkäisiksi
on meillä sellaisia kutsuttu
jotka tuulia tavoittelevat
jotka uskaltavat iltaisin unohtaa
ja aamulla kulkea vain päivän matkan

siksi luulin minäkin varhain
että harhoista parhain on ilo
että todempaa oli kaikki se muu
ja tottahan silloin valhetta uskoin

Jokainen päivä on iso riski

Ei kai ole sellaista ihmistä elänytkään
joka olisi nähnyt tiensä edeltä
olisi tiennyt että näin se vielä menee
että tuolla lailla minä sitten teen
ja noin ja noin minä toimin 

yhtä arvaamatonta se on kaikille ollut
vain harvoja ilmaan piirrettyjä aavistuksia
sillä jokainen päivä on iso riski
ensi kyynelistä siihen viimeiseen saakka
riskiä joka ikinen sekunti

riski tulla rikotuksi
riski joutua hylätyksi
riski eksyä tai pettyä
riski toimia väärin

mutta juuri siinä riskin rinnalla
viihtyy mahdollisuus

mahdollisuus tulla ehjäksi
mahdollisuus tulla rakastetuksi
tulla löydetyksi tai yllätetyksi
mahdollisuus toimia oikein

ja niin nuo kaksi tarjoavat sokealle kättään
näkevät kyllä mutteivät hiisku mitään
eivät lupaa eivätkä ole lupaamatta
sillä jokainen päivä on iso riski
ja sitäkin suurempi mahdollisuus

Onnellinen loppu

Tapaan katsella usein ennakolta elokuvia
sellaisia yksityisiä myöhäisillan ilmaisnäytöksiä
joita heijastetaan teräväpiirrolla silmäluomieni alla

dialogit ovat kovin todentuntuisia
juonenkaari toimii ja koukuttaakin
ja minä itse saan olla niissä aina tähti

mutta tarinalla on usein onneton loppu:
rakkaus loppuu
rahat loppuu
viimeiseksi loppuu ruoka
ja siihen se elokuva sitten tylysti loppuukin

ja niin minä melkein itken itseni tähden
sillä niin vaikuttunut olen
omasta kovasta kohtalostani
(hieman toki iloitsen laihtumisesta)

Mutta kuka outo tuollaisia kertomuksia oikein kirjoittaa
ja kuka hullu on antanut luvan näyttää niitä
minun näyttämölläni, minun ajallani

täst edes on varmaankin seulottava tarkemmin uutuudet
enkä kelpuuta jokaista tulokasta levitykseen
jätän myös keskikohdan tyystin katsomatta

sillä minun tarinallani on onnellinen loppu!
siinä rakkaus riittää
rahat riittää
ja ruokaakin on juuri sopivasti

Huoletonna

Mitä sitä silloin voi tehdä
kun on tehnyt jo sen minkä voi
kun oma maailma ei miettimällä muutu
eikä elämä ensinkään usko hoputtamista 

silloin voi tietysti aina kantaa huolta
kuljettaa sitä mukana kaikkialla
viedä ensin edes ja sitten takaisin
ylös ja kohta taas alas
ajatella raskaasti aamusta yöhön
ja hengittää puhallellen

tai sitten voi kokeilla päästää irti
hellittää otteensa sormi kerrallaan
ja seurata samalla vaikka leikkivää oravaa
se on alkanut riisuutua jo kesää varten
antanut ainoan takkinsa kierrätykseen
ja loikkii nyt huoletonna lumessa

taitaa tietää paremmin
että kyllä lämpöä vielä riittää
että riittää kun tekee sen minkä voi
sillä siitä kaikesta muusta 
on Luoja luvannut pitää huolta

Pysyvä

Usein kummastelen muuttuvaa aikaa
sitä kuinka kaikki vanhenee hetkessä
ja miten monesti eilinen on jo huomenna rumaa

kuinka se mitä ihminen elämänsä odottaa
menettääkin saavutettuna merkityksensä
ja vasta perillä tajuaa rakastaneensa matkaa

mutta sitten on sellaisia pysyviä kuin vaikka meri
sen ikivanhaa rytmiään loiskivat aallot
ja tuo suolainen tuuli juuri minun poskillani

niiden ei tarvitse kyllä yhtään kaunistella
kiirehtiä vuosien juoksussa tai seurata ketään
olivat minua ennen ja jatkavat taatusti jälkeeni

sinäkin olet minulle jotain samaa
yhtä lailla hyvä, yhtä lailla pysyvä

Tervehdin uusia unelmia

Tervehdin uusia unelmia
vuorenkorkuisia
ulapanlevyisiä
avaria ja syviä
niitä näkyviä ja
piileskeleviäkin
 
tulemme tutuiksi
mehän aivan syleilemme jo
eikä minua pelota yhtään että tipun 
kun taivas meren yllä loppuu

Siksi.

Alan jo vähitellen uskoa
että on vain hyvä
etten useinkaan tiedä miksi
on hyvä etten aina ymmärrä
ja sekin on hyvä että harvoin osaan

sillä jos tietäisin
en ollenkaan ihmettelisi
jos ymmärtäisin enemmän
en ikävöisi viisauttasi
ja jos kaiken osaisin
en olisi koskaan avuton
niin kuin nyt edessäsi

alan siis suostua siihen etten tiedä
ja taidan jo vähän pitääkin siitä
riittää että joku tietää
että sinä tiedät!

ja kun seuraavan kerran taas kysyn miksi
vastaa vaikka että: siksi.
niinhän minäkin sanon lapselle
jonka ei vielä tarvitsekaan tietää

Mieleni pukeutuu mustaan

Taidan pelätä ihan kuollakseni elämää
sillä varmasti jos uskaltaisin nyt elää
kuolisin aivan kohta

kuolisin liian nuorena kesken kaiken
ja nämä olisivat viimeiset rivini
vain tämän verran olisin ennättänyt

ja jotten kuolisi itselleni yllättäin 
teen sitä pikkuisen joka päivä
olen varmuudeksi alati varuillani

ajan viimeisiä risteyksiäni
elän sekunteja sitä ennen ja sen jälkeen
kuuntelen seisahtuneita puheluita

vuodatan jo vähän kyyneliäkin  
tai ainakin mieleni pukeutuu mustaan
astelee hitaasti kohtii kylmää kirkonmäkeä

Ja kun minä näin pelkään kuollakseni elämää
elämä ei pääse ikinä minua liikaa lyömään
eikä kyllä sen puoleen hyvällä yllättämäänkään

Alastomat

Jos minä riisuisin ensin
nämä ikivanhat pelkoni pois
ja sinä sitten sallisit
kovuutesi kolahtaa lattialle
ja ne lojuisivat siinä jaloissa  
meille tarpeettomina

ja jos silloin alastomat katseemme kohtaisivat
arasti niin kuin ensimmäistä kertaa
kätemme silittäisivät sitä haavoitettua ihoa
jonka pinta on yhä omista iskuistamme hellä

ja jos sinä vain olisit siinä
ja minä tässä yhtä lailla näkyvissä
eikä mikään enää saisi peitellä meitä
yhdessä kokoaisimme rikotun jälleen

silloin jokainen itketty päivä
muuttuisi merkkipäiväksemme
jokainen viiri meidän viiriksemme
ja kyynelille me kohottaisimme maljan









 

Unesta

Miten merkillistä onkaan uni
niin yksinkertaista ilmaista iloa
kutsuu hellän hyväksyvästi  
ja peittelee pehmeydellään
ei kerro yhden yhtä vaatimusta
edes pientä vihjettä siitä että
- tämä olisi pitänyt kyllä ansaita

hengittäminen riittää onnistumisen merkiksi
ja kaikki oleellinen on tehty tekemättä mitään
ei siinä pysty olemaan enempää tai vähempää
paremmin tai huonommin
kunhan vain on
koko ihmisyytensä painolla
ottaen levon vastaan

unen täytyy olla niin uskon
sukua armolle

Tämä suunnaton ikävä

Sinä aina toisinaan
kätkeydyt kokonaan minulta
katoat noin vain näkyvistä
jonnekin omille teillesi
aivan kuin kiusallasi liukenisit

ja sitten tulee tämä
suunnaton ikävä
ja ajaa etsimään sinua
etsimään lisää valoa
näille varjoisille reiteille

Mutta entä jos se oletkin ollut koko ajan sinä!

joka olet kätkenyt minut kätesi alle
piilottanut kämmenesi suojaan
ja siellä minä törmäilen hämärissä
sinun suurten sormiesi seinämiin

Jos aikoo itsekseen tulla

Kuinka vaatiikaan voimaa
jos ihminen aikoo itsekseen tulla
jos tahtoo sellaiseksi mitä jo jossain on 

silloin pitää sanoa kymmenesti ei
vaikka kielellä kuinka lepäisi kyllä
ja vielä senkin jälkeen
että odota minä mietin tätä yhä
on suoristettava väkivalloin
mitättömyyteen taipuneet olkapäät
kerättävä kokoon vähäinenkin tyyneys
on nostettava levoton katse kohti

ja eräänä päivänä silmät alkavat kestää sen
että joku näkee suoraa niiden lävitse
eikä siellä takana olekaan mitään hävettävää

Minä tarvitsen sinua nyt

Minä tarvitsen sinua nyt
niin kuin nääntyvä tarvitsee vettä
niin kuin kipeä kaipaa lohduttajaa
niin kuin syytetty ymmärtäjää

minä tarvitsen sinua nyt
niin kuin myrsky tarvitsee tyyntä
niin kuin levoton tuuli rauhoittajaa
niin kuin viluinen lämmittäjää
 
Minä tarvitsen sinua
vieläkin enemmän
kuin tätä puhdasta ilmaa
juuri niin paljon
ja vieläkin enemmän
tarvitsen sinua nyt

Minä tarvitsen sinua nyt
niin kuin hukkaan kulkenut tietä
niin kuin yksin jäänyt ystävää
niin kuin hylätty löytäjää

minä tarvitsen sinua nyt
niin kuin tyhjä tarvitsee täyttä
niin kuin väsynyt vierelle rohkaisijaa
niin kuin neuvoton opastajaa

Minä tarvitsen sinua
vieläkin enemmän
kuin tätä puhdasta ilmaa
juuri niin paljon
ja vieläkin enemmän
tarvitsen sinua nyt

Kaunis ja karu

Sitä jotenkin niin hitaasti lämpenee
tälle lyhyelle kyläilylle elämässä
vuosia menee ihan vain tutustuessa
että tällaista tämä siis on
että näin ne vuorottelevat

kaunis ja karu
karu ja kaunis

ja kun vihdoin alkaa nauttia elämän seurasta
oikein todella viihtyä sen parissa
jättää turhat juonittelut taakseen
ja iloitsee jokaisella ruumiinsa osalla
alkaakin vierailun loppu jo lähestyä
 
ja silloin pitäisikin hymyillen hyvästellä
ja astella taas ihan tuntemattomalle ovelle
 
sanovat kyllä että siellä seuraavassa
on enemmän aikaa kotiutua

Rakkaus on rinnan kipua

Älä säikähdä kun rakkaus satuttaa
älä karkuun juokse kun se haavoittaa
silloin juuri rakkaus leikkaa
kaikkein syvintä parantaa
mutta puudutusta
se harvoin tarjoaa

Älä pelästy kun rakkaus paljastaa
älä hätäänny kun syyn se osoittaa
aikoo juuret säryn poistaa
haavan huolella puhdistaa
mutta puudutusta
se harvoin tarjoaa

Sillä rakkaus on paljon muutakin
kuin hellä katse ja syli lämpimin
rakkaus on rinnan kipua
se on hidasta, vaativaa
eikä luvatta
se koskaan tulekaan

Se on voimista voimakkain
se on viisain ja arvokkain
vain rakkaus voi parantaa
jos sen mukaan uskaltaa

mutta harva haluaa
antaa rakkauden satuttaa 

Yhteinen tarinamme

Siinä sinä seisot niin tuttuna
että ihan kuin olisimme olleet aina näin
ja minä puhun tietysti lakkaamatta
kertoen miten mahdottomaksi
kaikki on mennyt että totta vie
olen rämpinyt jo kauan
enkä enää edes oikein osaa jatkaa

Ja kun lopulta ymmärrän vaieta
alat piirtää kädelläsi tyhjää ilmaa
minä jään seuraamaan ilmeettömänä
sitä väritöntä kaarta joka viistää taivasta

Tästä, sinä sanot ja osoitat pistettä viivasi alussa
tästä missä sinun omat mahdollisuutesi päättyvät
meidän yhteinen tarinamme
on juuri alkanut saavuttaa huippua


       

Mitä tahdon

Olen alkanut jo vähän tietää mitä tahdon
tai ainakin tiedän mitä en tahdo
ja ettei ole väärin vaikka tahdon tai en
eikä siihen tarvita kenenkään lupaa

ja tiedän etten aina tiedä mitä sinä tahdot
että ehkä ennen luulin tietäväni
ja luulin tekeväni sitä mitä sinä tahdot
mutta kuinka olisin voinut kun en tiennyt itsekään

mitä tahdon

ja niin sinä kerran kysyit, mitä minä tahdon
ja minä siihen, että sitä mitä sinä tahdot
mutta se ei riittänyt sinulle
et päästänyt minua niin
vaan houkuttelit ensin
etsimään, selvittämään

mitä minä tahdon

Anteeksi minulta

Tahtoisin pyytää anteeksi
anteeksi minulta
sillä rumasti, julmastikin
olen kohdellut minua
jonon viimeiseksi olen jättänyt
kulkenut ohi kuulematta
toistuvasti vaientanut vähätellen
olen pitänyt halpana
liian tavallisena
työntänyt muilta syrjään
ja omistakin silmistäni pois 

Ja niin 
niin kuin itseäni
yhtä lailla
olen lähimmäistäni rakastanut 

Kyl mä

Kyl mä talvesta tykkään
kyl mä lumesta nautin
kyl mä puhtoisista hangista
pehmoisista puista
kyl mä punaisista poskista
kyl mä höyryä nauravista suista

mut kun mutkun
on niin kamalan kylmä!

Sinun tahtosi

Entäs jos sinun tahtosi onkin juuri tässä
tämän keittiön pöydän ääressä
tämän kahvikupin kanssa
tänä tammikuun aamuna
kun ajattelin vain leipoa
Jos se ei olekaan sen kummempaa
kauempana maailman laidoilla
tai jossain isommassa ja hienossa

Ehkä sinun tahtosi tapahtuukin juuri tässä