Täytyy tyytyä

Elämää ei voi koskaan korjata
ihan täysin kuntoon
sitä ei voi höylätä ja hioa
naulata ja naputtaa valmiiksi

aina se on vähän rempallaan
pikkuisen vinossa niin kuin
pellon laidan lato
jostain kohtaa vuotaa katto
ja viima viluttaa lautojen lomista

ja ihminen koittaa vimmatusti
tilkitä sitä viimeistä rakoa
vain huomatakseen jotain muuta
mikä ei katsetta kestä

sillä ei elämä suostu täydelliseksi
paitsi ehkä tuulenvireen verran
tai yhden jalamitan matkan
tai laskevan auringon ajaksi

ja siihen täytyy ihmisen tyytyä
jos aikoo yhtään tyytyväinen olla

Aura

Et sinä valmiiksi raivattua peltoa
kenellekään antanut
mutta tarjosit käteen auran

oli se sitten laulu tai liike tai työ tai huvi
mutta jotain kättä pidempää
sinä jokaiselle annoit
jotain jolla luoda omaa uraa

sillä niin sinä sen tarkoitit
että kaikki saisivat jälkensä jättää
painaa kätensä multaan
ja muuttaa jotain toiseksi
tehdä vähästään riittävää

mutta ensin täytyy
ojentaa kädet ja ottaa vastaan
ja sitten liata nuo samat kädet
ja lopulta vielä uskaltaa
itse muovailtu jakaa

muuta ei tarvita!

vaan useimmilla meistä
tuohon auraan tarttumiseen
tuskin ihmisikä tahtoo riittää

Niin kovin tuttu

Moni varoo katsettasi
mutta minulle on tärkeintä
että sinä näet

että sinä tiedät mistä syystä ja mitä varten
että pystyt koska vaan sanomaan miksi
kun katselet salatuintani
yhtä tarkasti kuin pintaa

ja kun minä mietin niitä
itseni kahta eri puolta
sitä toista mikä minusta näkyy
ja sitä mitä koitan vimmatusti kätkeä
on tuo kaikki sinulle yhtä ja samaa
yhtä kallista ja rakasta

siksi en katsettasi pelkää
enkä suostu enää häpeilemään
vaikken omia odotuksiani täyttäisikään
sillä minä olen sinulle
ennen kaikkea

niin kovin tuttu

Ääriä täynnä

Minun ennen niin
tasainen elämäni
on enää ääriä täynnä

se on pelkkää laaksoa
tai jyrkintä huippua
häikäisevää loistetta
tai mylvivää merta
räikeitä värejä
tai aivan pikimustaa

se on juuri sitä
mitä olen aikoinani tilannut
mitä olen oikein
pyytämällä pyytänyt
että nyt muutos tähän!

ja niin en lakkaa
kivuilleni hymyilemästä
en sille että poskeni jo sattuvat
rypistyessään vuoroin naurusta
vuoroin itkusta

sillä harmaus ei totta vie
ole enää täällä!

Jos minä jostain alkaisin

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä heittäisin kivisen rinkkani risukkoon

ja kuraiset saappaani sammalikkoon

ja paljain jaloin minä tanssisin

peltojen laidoilla kesäöisin

Minä olisin pieni tyttö

ja vahva nainen samassa vartalossa

ryppyinen iho sileässä sielussa

työ vain leikkinä käsieni uurteissa

Ja jokaista poimuani

minä silloin rakastaisin

jokaista laaksoa ja kukkulaa

ja tasamaatakin hyvänä pitäisin

Enkä minä piilottelisi mitään

en koittaisi kurvejani kuorrutella

en takamustani peitellä

enkä enää koskaan hukkaisi

itseäni toisten sekaan

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä olisin häpeilemättä minä!

The End

Your name is the End
The Beginning and the End

and here I am
standing in the middle
of my everything
wondering where this all is going
what the rhyme and reason is
the secret behind this season

and those frozen seeds
what about them?
those that I have
with my own shaky hands sown
on that barren and stony soil
will I ever see them blossoming?

here I am
in this thick fogginess
taking steps towards unknown
to meet you somewhere there
where you say you already are
joyfully cheering
and holding the final piece
of my mystery

just because
your name is  

the End

En minä tiedä

Näinä aikoina yhä vain useammin
löydän itseni ajattelemasta että
en minä tiedä

kun ajatukset sinkoilevat
miltein hengenvaarallisesti
suurten kysymysten
ruuhkaisilla valtateillä
seison siellä itsekseni kaiken keskellä
ja sanon mielessäni että
en minä tiedä

ja niin se vain on
etten minä ihan totta tiedä

vaikka olenhan minä lukenut
ja koittanut kuunnella
olen pitänyt silmäni auki
ja pyrkinyt näkemäänkin
olen yrittänyt ymmärtää

ja vaikka minä kuinka mietin
huomaan siltikin päätyväni
aina siihen samaan kysymysten kehään
josta alussa lähdin
ja yhä vain vähemmän
tunnun vuosi vuodelta tietävän

niin että! kyllä minä valtavasti ihailen niitä
joilla on aina vastaus valmiina
ja päivänselvä mielipide
sillä itse en ole ollenkaan varma
 
niin paljon on vielä sellaista
mitä en ihan yksinkertaisesti tiedä

Vain kaksi kolmesta

Vain kaksi kolmesta
voi ihminen hoitaa itse:

voi opetella uutta ja nähdä vaivaa
tehdä parhaansa ja paljon senkin jälkeen
voi ylittää itsensä uudelleen ja uudelleen
venyä melkein mihin tahansa mittaan

voi hymyillä ja olla murehtimatta
pistää sormet ja varpaat ristiin
ja ajatella oikein myönteisiä
toivoa parempia aikoja

mutta siltikin
vain kaksi kolmesta
voi ihminen hoitaa itse

sillä rajalliseksi on hänet rakennettu
laitettu tarkoituksella
liian vaikeiden asioiden haltijaksi
ja äärettömyyden kysymykset sisällään
hänet on laskettu kylmään ja pimeään maahan   

vain kaksi kolmesta -

jotta hän lopultakin
tunnustaisi pienuutensa
myöntäisi osaamattomuutensa
ja sen ettei sittenkään omillaan pärjää
ettei koskaan kokonaan tiedä

ja että tuon yhden kolmesta tähden
hän tahtoisi luottaa kaiken muunkin
itseään isompiin käsiin

Maailmani on hiljainen

Harvoin maailma on
yhtä hiljainen kuin tänään
harvoin minun maailmani
on yhtä hiljainen

sillä murheet siellä metelöivät
huolet hyppivät seinille
kiipeilevät kirjahyllyillä  
ja roikkuvat lamppujen jaloissa
pitävät parkouria
minun elämäni olohuoneissa

sitten ne ottavat kiinni korvista
ja osoittavat likaisen lavuaarin
tarttuvat sievin sormin
lattialle kasattuun garderoobiini
ja käskevät hävetä

kun en vieläkään!
kun en tässä iässäkään!
kun en ollenkaan osaa pitää huolta
enkä löydä elämäni paloille paikkaa

aika harvoin maailmassani
on tällainen tauko
tällainen ihmisen mentävä aukko

mutta siinä minä nyt istun
ja ihmettelen hetken 
tätä kummallista rauhaa

Vain ihmisiä olemme kaikki

Loppujen lopuksi
vain ihmisiä
me olemme kaikki

vähäisimmästä mahtavimpaan
vain eri kokoisia astioita
täynnä tomua ja tuulta

savea joiden rinnassa asuu
ikiaikainen ystävämme ikävä
aukko jota koitamme täyttää
kuka rahalla tai vallalla
tai maineella tai kunnialla
kuka kaiken muuttavalla rakkaudella

ja sen heikkouden kolon
me uskomme kätkevämme muilta
kun itse näkemättä kuljemme
verhoutuneena kuka mihinkin
hyveeseen tai tietoon --
vaikka hienoimmatkaan keinomme
tuskin kivenheittoa kauemmas riittävät

ja mittavia ovat usein myös sanamme
varsinkin ne jotka nousevat ylpeinä vastaan
jotka eivät ajatustemme vauhdissa pysy
vaan putoilevat sinne tänne tien poskiin
jättäen jälkeemme ohdakkeiden viidakon

sellaisia me olemme
vain ihmisiä -- 
siksi on turha
odottaa keneltäkään liikaa
tai laskea toivoaan
yhdenkään ihmisen varaan
joka tänään on totta
mutta ehkä jo huomenna tuhkaa

Armosi on minulle totta

Aseta sinun armosi minuun
naulaa se luideni ytimiin
ja solujeni seiniin
piirrä selvästi ihoni uurteisiin

liitä se lujasti
lihasteni muistiin
jokaisen raajani liikkeeseen
laita syvälle sinne minne
syyllisyyden jäljet ovat kulkeneet
minne laki on lyönyt leimansa
ja tuomiosta on tullut tuttu

paina juuri sinne
kaikkein salatuimpaan
sinun sormiesi työ
sinun sinettisi

jotta minä jo pian
alkaisin elää
joka jäsenelläni
jokaisella ilmeellä ja eleelläni
sitä että

armosi on minulle totta

Sanoja minä rakastan

Sanoja minä rakastan -
suuria ja mahtailevia sanoja
osuvia ja ohimeneviä
rohkeita ja empiviä
lempiviä ja kiukkuisia
kömpelöitä ja nokkelia
vakavia ja hullunkurisia

niitä jotka hymyillen lähtivät
ja hipaisten hellivät
jotka viilsivät vaikkeivät
terävimpiä olleetkaan

ja niitä jotka omille teilleen ehtivät
eivätkä koskaan tyhjinä palanneet
eivät huhuilleetkaan kaikuna vastaan
vaan löysivät kotinsa
vieraiden ihmisten huulilta  

sanoja minä rakastan --
mutta niiden vallan alla
minä aina vain enemmän
häkellyn ja pelkään
sillä onhan omakin ihoni
sivalluksista hellä

ja siksi yhä useammin
koitan sulkea suuni
ja sitoa sormeni ristiin

ollakseni edes hetkisen
sanomattakin kaukaa viisas
ja aivan hiljaa

Vain vähän aikaa sinä olet minun

Vain vähän aikaa sinä olet minun
vain nämä katoavat päivät
nämä muutamat sateiset syksyt
ja valoisat keväät
me kuljemme käsikkäin
ja sinä ja minä olemme me

ja minä ohjaan sinua aamusta iltaan
esittelen elämän ihmeitä
minä osoitan kaikkea oppimaani
sanon mitä saa ja mitä ei kannata
mikä satuttaa ja mikä korjaa
ja minä kehun ja kannustan sinua
löytämään oman tapasi olla

ja sitten minä päästän kokonaan irti
annan sileän kätesi livahtaa kädestäni
ja omani jäädä yksin
minä sallin sinun jalkasi juosta
ja kuljettaa maailman laidoille
ja ehkä vähän niiden reunojenkin yli

ja vaikka en ollenkaan tiedä
kuinka sinun siellä käy
minä huiskutan hymyillen
ja ääni sortuen kuiskaan että
- seikkaile tyttö seikkaile!
ja tule takaisin silloin kun haluat
tule vain silloin kun haluat

sillä enää vähän aikaa sinä olet minun
mutta ihan jo pian

olet kokonaan sinun

Kaksi puolta

Elämässä on aina läsnä
sen kaksi eri puolta

uuden into ja eilisen ikävä
kasvamisen riemu ja jomotus
hilpeä seura ja yksinäisyys
voiman tuntu ja heikkous
luja luottamus ja epätoivo

ja rakkaus niin lähellä vihaa
että melkein paiskaavat kättään
tietämättä että ovat vain
saman ihon kaksi eri puolta
- näkyvä ja se mikä on salassa
kätkössä omilta ja muiden silmiltä

ja niin nuo kaksi
samanaikaisesti
voivat ollakin ihan yhtä totta

Taskukokoinen tahto

- kertomus pienenpienestä ja sievästä tahdosta

Olipa kerran tahto. Sellainen litistetty ja kutistettu, pienenpieni tahto. Se oli oikeastaan ihan kätevä ja käyttökelpoinen. Se mahtui aivan mainiosti taskuun tai kämmenelle, sen saattoi ottaa mukaan kassin pohjalle ihan niin kuin minkä tahansa kertakäyttösadetakin ja vaikka unohtaa sinne hyvällä säällä viikoiksi kuittien ja kadonneiden huulipunien sekaan. Ei se koskaan pitänyt itsestään meteliä, keikutteli vain hiljaa askelten tahdissa ja toivoi, ettei olisi liikaa vaivaksi.

Ja totta puhuen, tahto olikin omistajalleen oikeastaan vain pieni ja sievä turhake, sillä ei kai nyt jokaisella yksilöllä omaa tahtoa tarvinnut olla, pärjäsihän sitä ihan hyvin ilmankin. Varsinkin, jos viereltä löytyi joku, jolla oli oikein suurensuuri ja kovaääninen, penkkipunnerrusta harrastanut tahto. Ja juuri sellaisen bodatun tahdon vieressä pienenpienestä tahdosta tuntui erityisen ihanalta ja turvalliselta. Ei tarvinnut nimittäin ollenkaan vaivata päätään, ei tehdä vaikeita valintoja eikä kantaa niiden seurauksia, ei oikeastaan edes juurikaan miettiä kummemmin, kunhan vain muisti seurata tuota toista tahtoa ja koitti sopivasti aavistella, minne se kulloinkin mahtoikaan olla menossa.

Vaikka kyllä tuo taskukokoinen tahto sentään joskus pääsi päivänvaloon. Vaatekaupassa sen saattoi kaivaa esiin kassin uumenista, nostaa hetkeksi toiselle hartialle istumaan ja kysyä kuiskaamalla, mistä väreistä se taas pitikään. Aluksi tahdon ilahtuneet silmät osuivat aina kirkkaisiin väreihin, punaisiin ja keltaisiin paitoihin, mutta jo hyvin pian tahto alkoikin muuttua epävarmaksi. Sitten se pälyili hetken levottomana ympärilleen ja valitsi aina lopulta mustan tai harmaan, koska muutkin olivat tahtoneet niin.

Ruokakaupassa taas tahto saattoi huhuilla lempeästi olkapäältä, mitä suurensuuri tahtoisi syödä tai mikä keskisuurten lempiruoka olikaan ja sitten sanoa, ettei sillä itsellään niin väliä ollut, sille oli oikeastaan ihan sama. Vaikka salaa se kyllä toivoikin, että muut valitsisivat edes joskus jotain, mistä sekin piti.

Ajan saatossa pienenpieni tahto tajusi kuitenkin yhä useammin jäävänsä täysin huomiotta. Asiat, joita se toisten kanssa teki, eivät itse asiassa olleet ollenkaan sen valitsemia. Kukaan ei oikeastaan  kysynyt sen mielipidettä tai näyttänyt arvostavan sen suuria uhrauksia toisten tahtojen vuoksi. Ja kun asiaa tarkemmin ajatteli, tuntui jopa siltä, ettei juuri kukaan edes välittänyt sen olemassaolosta.

Ja niinpä vähitellen tuon pienenpienen tahdon ennen niin suloinen ääni alkoi muuttua kylmäksi ja kovaksi. Ja yhä vain useammin se kaikkien hämmästykseksi hyppäsi täysin ennakoimatta jostain pimennosta omistajansa olalle näyttämään kalvennutta naamaansa ja kertomaan narisevalla äänellä tarinoita sen suurista ponnisteluista. Niiden tuokioiden lopuksi se aina kohautti pienenpieniä olkapäitään ja sanoi kuuluvasti nyyhkäisten, ettei sen tietysti niin väliä. Sitten se kiireen vilkkaa taitteli taas itsensä sievään kasaan ja hyppäsi äkkiä toisten kysyvien silmien alta pois.

Ja niin tuo taskukokoinen tahto eli onnettomana elämänsä loppuun saakka kasvamatta koskaan todelliseen mittaansa. Itse se väitti, ettei sen kasvuun ollut ympäristön lupaa, (ja tottahan olikin, että sen bodatut läheiset olivat paljon vahvempia tahtojia) mutta kenen lupaa se kasvamiseen oikeastaan edes tarvitsi. Ehkä esteenä oli pikemminkin se, että jollain erikoisella tavalla tuo pienenpieni tahto oli tottunut nauttimaan näennäisestä heikkoudestaan ja toisten säälivistä katseista. Niistä se sai sopivin väliajoin elämänsä kivuille pienen annoksen voimaannuttavaa lohdutusta.

--
Mutta mikä lie tarina tämäkin
tuskin edes kovinkaan tosi
sillä ei kai nyt sentään 
näin onnettomia tahtoja
enää missään päin maailmaa elele!

Minun oma tahtoni

Sinä et ole sallinut minun antaa
omaa tahtoani pois
et vaikka kuinka olen tarjonnut

että ota nyt
päätä sinä minun puolestani
vedä vaikka narussa perässäsi

sillä helpompaa olisi minulle
sanoa että tapahtukoon sinun
tai että hänen
tai kenenkä vaan muun

paitsi minun oma tahtoni!

sillä riskejähän siihen liittyy
ja hirvittävä vastuu
enkä epäonnistuessa
voisi syyttää oikein ketään muuta

- ja niin minä seison
elämäni tienhaarassa
ja sinä olet täysin hiljaa -

et suostu määräämään 
minun elämäni suuntaa
etkä viemään vapauttani valita

mutta aivan kuin nyökkäisit sille
että kerrankin alan uskaltaa
tahtoa ihan itse   

Tietämätön

Olen alkanut ajatella
että ihmisen on sitä parempi
mitä vähemmän hän
turhasta tietää

sillä kun tietää liikaa
alkaa heti pohdiskella
ja kun oikein kovasti pohtii
törmää väistämättä ongelmiin

ja vaikkei ongelmia käsittäisikään
koittaa niitä omin ajatuksin ratkoa 
sillä niin houkuttavaa olisi ymmärtää
ja päästä vähän muitakin neuvomaan 

vaan hyvin pian saakin huomata
solmineensa itsensä lujasti kiinni
noihin samoihin vyyhteihin
mitä alunperin lähti selvittämään

silloin kun ei vielä mitään tiennyt
mutta tuli kysyneeksi
ja meni kuulemaan sellaista
mitä ei olisi muuten kuullut

kun oli vain
onnellisen tietämätön

Kaiken on muututtava

Kaiken on täällä
jatkuvasti muututtava

kasvettava
kuluttava
silettävä
murruttava
vanhettava
tultava ja mentävä
liikuttava kiireellä
edes ja takaisin

vain sinä olet aina sama:
kaiken nähnyt
ja muuttumaton

- Liittyykö se ehkä kokoosi?
siihen että olet niin suuri

sillä eihän suuren tarvitse
vaihtaa asentoaan
kääntää edes omaa päätään
pitääkseen pientään silmällä 

riittää että on ja pysyy

Jotain muuta

Onko väärin pyytää lisää

vaikka on saanut elämältä 

jo melkein kaiken

enemmän lihavia vuosia

kuin moni koko ajallaan

ihmeitä ilman määrää

ja lukemattomia lahjoja 

joista ei ole huomannut kiittää

kun on kuvitellut ansainneensa

ne omilla oikeilla toimillaan 

onko siis väärin 
pyytää vielä lisää

pyytää jotain muuta

kaivata tuntemattomia teitä

näiden valmiiksi tallattujen tilalle

vieraita puita niiden varsille

ja oksille uusia lintuja 

tulemaan äänellään tutuiksi 
ja laulamaan syvälle sydämeeni saakka

jos ei ole väärin pyytää

eikä aivan kohtuutonta

niin minulle sopisi niin

Tällä paikalla

Vain yhtä minä sinulta pyydän -
että voisin tyytyä olemaan tässä

tällä kohtaa tällä tiellä
jonka olet jalkojeni alle laittanut
olet minun varalleni valinnut

että jaksaisin odottaa
näissä ahtaissakin oloissa
liian isojen ajatusteni kanssa
vaikka ne tuntuvat vain unissani
mahtuvan tarpeeksi liikkumaan

ja että lakkaisin hoputtamasta sinua
ohjaamaan minua paremmin
että luottaisin tämänkin
pysähtyneen hetken liikkuvan
huomaamattani jonnekin

sillä kuinka voisinkaan väittää
sinun tiesi olevan minulle
elämääkin enemmän
jos yhden päivän matka
ei minulle kuitenkaan kelpaa

enkä millään malta pysytellä
tänään tällä paikalla
jonka olet minua varten 
jo aikoja sitten valmistanut