Taskukokoinen tahto

- kertomus pienenpienestä ja sievästä tahdosta

Olipa kerran tahto. Sellainen litistetty ja kutistettu, pienenpieni tahto. Se oli oikeastaan ihan kätevä ja käyttökelpoinen. Se mahtui aivan mainiosti taskuun tai kämmenelle, sen saattoi ottaa mukaan kassin pohjalle ihan niin kuin minkä tahansa kertakäyttösadetakin ja vaikka unohtaa sinne hyvällä säällä viikoiksi kuittien ja kadonneiden huulipunien sekaan. Ei se koskaan pitänyt itsestään meteliä, keikutteli vain hiljaa askelten tahdissa ja toivoi, ettei olisi liikaa vaivaksi.

Ja totta puhuen, tahto olikin omistajalleen oikeastaan vain pieni ja sievä turhake, sillä ei kai nyt jokaisella yksilöllä omaa tahtoa tarvinnut olla, pärjäsihän sitä ihan hyvin ilmankin. Varsinkin, jos viereltä löytyi joku, jolla oli oikein suurensuuri ja kovaääninen, penkkipunnerrusta harrastanut tahto. Ja juuri sellaisen bodatun tahdon vieressä pienenpienestä tahdosta tuntui erityisen ihanalta ja turvalliselta. Ei tarvinnut nimittäin ollenkaan vaivata päätään, ei tehdä vaikeita valintoja eikä kantaa niiden seurauksia, ei oikeastaan edes juurikaan miettiä kummemmin, kunhan vain muisti seurata tuota toista tahtoa ja koitti sopivasti aavistella, minne se kulloinkin mahtoikaan olla menossa.

Vaikka kyllä tuo taskukokoinen tahto sentään joskus pääsi päivänvaloon. Vaatekaupassa sen saattoi kaivaa esiin kassin uumenista, nostaa hetkeksi toiselle hartialle istumaan ja kysyä kuiskaamalla, mistä väreistä se taas pitikään. Aluksi tahdon ilahtuneet silmät osuivat aina kirkkaisiin väreihin, punaisiin ja keltaisiin paitoihin, mutta jo hyvin pian tahto alkoikin muuttua epävarmaksi. Sitten se pälyili hetken levottomana ympärilleen ja valitsi aina lopulta mustan tai harmaan, koska muutkin olivat tahtoneet niin.

Ruokakaupassa taas tahto saattoi huhuilla lempeästi olkapäältä, mitä suurensuuri tahtoisi syödä tai mikä keskisuurten lempiruoka olikaan ja sitten sanoa, ettei sillä itsellään niin väliä ollut, sille oli oikeastaan ihan sama. Vaikka salaa se kyllä toivoikin, että muut valitsisivat edes joskus jotain, mistä sekin piti.

Ajan saatossa pienenpieni tahto tajusi kuitenkin yhä useammin jäävänsä täysin huomiotta. Asiat, joita se toisten kanssa teki, eivät itse asiassa olleet ollenkaan sen valitsemia. Kukaan ei oikeastaan  kysynyt sen mielipidettä tai näyttänyt arvostavan sen suuria uhrauksia toisten tahtojen vuoksi. Ja kun asiaa tarkemmin ajatteli, tuntui jopa siltä, ettei juuri kukaan edes välittänyt sen olemassaolosta.

Ja niinpä vähitellen tuon pienenpienen tahdon ennen niin suloinen ääni alkoi muuttua kylmäksi ja kovaksi. Ja yhä vain useammin se kaikkien hämmästykseksi hyppäsi täysin ennakoimatta jostain pimennosta omistajansa olalle näyttämään kalvennutta naamaansa ja kertomaan narisevalla äänellä tarinoita sen suurista ponnisteluista. Niiden tuokioiden lopuksi se aina kohautti pienenpieniä olkapäitään ja sanoi kuuluvasti nyyhkäisten, ettei sen tietysti niin väliä. Sitten se kiireen vilkkaa taitteli taas itsensä sievään kasaan ja hyppäsi äkkiä toisten kysyvien silmien alta pois.

Ja niin tuo taskukokoinen tahto eli onnettomana elämänsä loppuun saakka kasvamatta koskaan todelliseen mittaansa. Itse se väitti, ettei sen kasvuun ollut ympäristön lupaa, (ja tottahan olikin, että sen bodatut läheiset olivat paljon vahvempia tahtojia) mutta kenen lupaa se kasvamiseen oikeastaan edes tarvitsi. Ehkä esteenä oli pikemminkin se, että jollain erikoisella tavalla tuo pienenpieni tahto oli tottunut nauttimaan näennäisestä heikkoudestaan ja toisten säälivistä katseista. Niistä se sai sopivin väliajoin elämänsä kivuille pienen annoksen voimaannuttavaa lohdutusta.

--
Mutta mikä lie tarina tämäkin
tuskin edes kovinkaan tosi
sillä ei kai nyt sentään 
näin onnettomia tahtoja
enää missään päin maailmaa elele!

Voi itku!

- Ajatuksia kyynelistä ja suolaisesta merestä

Olen koittanut jo pitkään kirjoittaa itkusta. Ihan vain siitä, kuinka kamalan tärkeää on itkeä, kuinka itku on merkki ihmisen terveestä sisäisestä maailmasta ja siitä, kuinka ihminen ei voi mielestäni koskaan itkeä liikaa. (Eikä tämä nyt tietysti mikään uusi aihe ole, kaikkihan tiedämme itkun tärkeyden, ja juurihan siitä kirjoitettiin jossain iltapäivälehdessäkin, mutta silti.)

En ole sitä paitsi itse ollenkaan hyvä itkemään. Olen parempi järkeilemään ja puhumaan, minun on paljon helpompi selittää omaa elämääni sanoin kuin tuntea elämä, on helpompi kertoa kivuista kuin tuntea kipua, ja usein itkeminen tuntuukin liian hankalalta tai julkisesti suorastaan nololta. Varsinkin silloin, jos itku ei tahdo millään loppua. Räkä sen kuin valuu ja papereita kuluu eikä kohtaukselle löydy oikein edes mitään ilmiselvää syytä.   

Itkua ei voi kuitenkaan koskaan selittää puhumalla pois. Se ei kuivu sisältä huomaamatta. Kaikki pisarat ovat tallessa, kaikki sisään päästetty suru, loukkaantumiset, häpeä, ikävä, heikkous, jokainen ruumiin ja sielun haava, kaikki se, mitä ei ole saanut tuntea tai mitä ei ole osannut aikanaan käsitellä on hyvässä säilössä. Ja vuosien mittaan noista kätketyistä itkuista on saattanut muodostua ihmisen sisälle kuin valtava suolainen meri, joka vain odottaa padon takana ulos pääsemistä.

Tuota ihmisen sisällä olevaa itkumerta ajatellessani tulee mieleen Israelin rajalla sijaitseva Kuollut meri. Se saa vetensä Jordanvirrasta, mutta ei laske yhteenkään jokeen ja säilyttää siksi äärimmäisen korkean suolapitoisuutensa (33%). Suolaisuuden takia Kuolleessa meressä ei ole mitään elämää, ellei muutamaa bakteeria (ja kelluvia turisteja) oteta lukuun.

Raikas vesi kuolee, jos se ei pääse kiertämään. Puron vettä taas voi juoda, koska se on puhdistunut virratessaan. Ilman kyyneleitä ihmisen sisälle saattaa muodostua oma pieni Kuollut meri, joka vähitellen näivettää kaiken elämän ja kasvun. Itku on tarkoitettu kiertämään ja kuljettamaan mukanaan kipua, katkeruutta, vihaa, pelkoa ja häpeää. Sen on tarkoitus puhdistua matkallaan, muuttua suolaisesta makeaksi ja makeasta suolaiseksi, kuten kaiken maailmassa liikkuvan elävän veden.

Siksi nykyään iloitsen jokaisesta kyyneleestä, jota en pysty pitämään sisälläni. Iloitsen, vaikka itkeminen tuntuu edelleenkin melko nololta. Tiedän kuitenkin, että jokaisella pisaralla, joka haluaa valua kimaltelemaan silmieni eteen, on tärkeä tarina. Jotkut niistä tulevat kaukaa vuosien takaa, toiset ihan vain siitä hetkestä, mutta aina niillä on hyvä syy.  

Melkein oikein

- Tarina elämän hankalista palasista

Hän oli pyöritellyt elämänsä palasia käsissään jo kauan. Oli käännellyt ja väännellyt noita epäselviä kuvioita, yrittänyt hahmottaa kokonaisuutta, katsonut läheltä ja katsonut kaukaa, luullut toisinaan aivan kuin näkevänsä jotain, kenties suuremman suunnitelman, ehkä jonkinlaisen erityisen maiseman, mutta päätynyt pian entistä isompaan epätoivoon oikeiden palojen ollessa edelleenkin hukassa. 

Paloja tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Ja ne olivat liian samannäköisiä, liian vaikeita käsittää. Niistä oli mahdotonta saada otetta ja oli mahdotonta tietää, mistä suunnasta tätä rikkonaista elämää kannattaisi ylipäänsä alkaa rakentaa.

Mutta silloin hän kuuli kauan odottamansa kliksahduksen. Yksi satunnaisesti sovitetuista paloista oli sittenkin kuulunut toiseen samanoloiseen. Ne muodostivat kokonaisuuden, aloittivat selvästi jonkinlaisen kuvan tai kuvion. Niistä oli tulossa jotain. Ja tätä jotain hän lähti nyt intoa puhkuen tavoittelemaan. Kiireellä hän työnsi ylimääräiset palat sivuun ja alkoi etsiä muita samanvärisiä, samanmuotoisia, samanhenkisiä paloja, niitä, jotka tekisivät tästä kuviosta täydellisen, ihanan ja kauniin katsella.

Eikä aikaakaan kuin kuva alkoikin hahmottua. Siitä oli mitä ilmeisemmin tulossa jonkinlainen koriste, ikään kuin ornamentti, joka tulisi kehystämään kaikkea muuta mielenkiintoista ja jännittävää eteen tulevaa. Tuo ihastuttava alku antoi nimittäin toivoa sille, että kaikella oli elämässä sittenkin tarkoitus. Pala toisensa jälkeen löysi helposti sopivan paikan jonossa ja kuva muodostui vähä vähältä yhä hienommaksi. Olo tuntui leppoisalta ja mukavalta.

Vaan aikansa siinä rakenneltuaan hänen tarvitsemansa palat alkoivat uhkaavasti loppua. Hyvin pian sopivia ei enää löytynyt mistään lisää. Ja vaikka hän kuinka kokeili samansuuntaisia, niitä, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuulua värinsä ja muotonsa takia kuvioon, ja lopulta turhautuneena niitäkin, joilla ei ollut mitään tekemistä kuvion kanssa, hän ei siltikään löytänyt seuraavaa palaa. Jokainen mahdollinen oli jo kokeiltu eikä mikään niistä näyttänyt jatkavan kuvaa.

Ja äkkiä alkoi vanha tuttu raivo kiristää hänen hermoratojaan, se puski voimalla verta hänen lihaksistoonsa ja yritti suorastaan pakottaa hänen kättään pyyhkäisemään joka ikisen viheliäisen palan alas pöydältä. Hänen kätensä oli jo laskeutumassa yläviistosta alas käydäkseen viimeiseen hyökkäykseen omaa elämäänsä, koko ihmiskuntaa ja ennen muuta tämän typerän pelin luojaa kohtaan, kun hänen matalalle viistänyt katseensa sattui yllättäen tarkentumaan selvään virheeseen.

Ornamentin kuvio ei mennyt oikein. Kauempaa katsottuna se näytti kyllä edelleenkin jokseenkin koristeelliselta, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että nuo ohuet kiemuraiset viivat, joiden oli tarkoitus jatkua symmetrisesti läpi koko kuvion, eivät osuneet juuri lainkaan toisiinsa. Niistä ei muodostunut kerrassaan mitään, ei ainakaan mitään kaunista.

Ja mikä ikävintä, nuo hänen itse rakentamansa virheet pysäyttivät nyt täydellisesti kaiken etenemisen. Virhe oli alkanut yhdestä viattomasta palasta, siitä joka tuntui täydellisen sopivalta. Ja tuo yksi virhe oli tehnyt hänestä niin huolimattoman, lyhytnäköisen ja ajattelemattoman, että hän oli ajautunut aivan huomaamattaan yhä kauemmas oikeasta. 

Pala oli nimittäin melkein oikein. Hyvin lähellä, mutta samalla niin kovin kaukana. Siksi kaikki seuraavatkin rakentuivat väärin. Ja väärä täytyy aina purkaa voidakseen aloittaa alusta. 
 
Muuta keinoa ei valitettavasti ole. 








 

Odottaja

- ajatuksia tiestä ja viivyttelevästä elämästä

Hän oli odottanut elämää jo kauan. Oli seissyt ääneti ikkunansa edessä ja seurannut herkeämättä jokaista vaivaistakin liikettä tiellään. Oli toivonut paljon, uskonut lujasti ja ollut toisinaan jo täysin varma siitä, että elämä oli tulossa aivan kulman takana. Hän saattoi melkein nähdä sen saapuvan kohdalleen ja vievän mukanaan. Se tarttuisi hänen ikkunasta ojennettuun käteensä kuin uljas satuolento ja heittäisi kevyesti ratsunsa selkään. Sitten elämä lähtisi hurjaan laukkaan, veisi maailman laidoille ja keskelle suuria seikkailuja. Ja hetkessä kaikki olisi toisin.

Ja niin hän odotti. Eikä hän juuri muuta tehnytkään kuin odotti, sillä odottaminen oli jo itsessään voimaa vievää, se väsytti henkeä ja teki ruumistakin kuin varhain vanhentuneen. Se maalasi taivaan kaikilla harmailla, sammutteli sisältä valoja ja sytytteli niitä aina vain tuonnemmaksi, niihin päiviin, jolloin elämä olisi jo noutanut hänet muualle. Siellä jossain paistoi alati aurinko ja yö hänen sisältään oli lopullisesti lannistettu.

Mutta niin vain elämä viipyi. Tie oli tänään yhtä tyhjä ja hiljainen kuin eilenkin, hiekka ei pöllynnyt ilmassa eikä yksikään kulkija jättänyt sille jälkiään. Levottomana hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, huokaisi raskaasti ja piirsi sormellaan kysymysmerkin ikkunalasiin. Tyhjää tietä katsellessaan ei voinut nimittäin mitenkään välttyä siltä hirvittävältä ajatukselta, että ehkä hänen elämänsä olikin jo livahtanut huomaamatta ohi. Ehkä hän odottikin turhaa.

Ja tuota kiusaavaa ajatusta tarpeeksi kierreltyään, hän päätyi siihen lopputulemaan, että koska elämä ei ollut vieläkään tullut, sen oli täytynyt mennä jo edeltä ja silloin järkevintä, mitä saattoi tehdä, oli lähteä kiireesti oman elämän perään. Ja niin hän sen enempää aikailematta jätti kaiken, oman tutun ja turvallisen ikkunan, rauhallisen maiseman, mukavan lämpimän kodin ja ennen muuta tärkeän tehtävänsä tarkkailijana. Hän astui ulos tyhjälle ja kylmälle tielle. Sille samalle, jolla hänen hukattu elämänsä kulki.

Mutta tie ei ollut lainkaan niin helppo ja selkeä kuin miltä matkan alussa oli näyttänyt. Sen loputtomia mutkia saattoi kuvailla paremminkin keskivertoa hankalimmiksi. Aina tuli eteen uusi käänne, joka kätki kokonaan näkyvyyden tai risteys, jossa oli valittava jälleen. Oli päätettävä itse, oli uskallettava kulkea lukuisia tuntemattomia teitä, varjoisiakin teitä, vaikka kukaan ei varmistanut oikeaa suuntaa eikä mikään antanut takuita elämän kulkeneen edeltä juuri näitä reittejä. Ja voi, kuinka yksinäiseksi ja pieneksi hän tunsikaan itsensä hiljaisen taivaan peitellessä hänet uneen ilta illan jälkeen.  

Ja niin kului päiviä ja kului viikkoja ja vähitellen talvi alkoi riisua metsän viimeisiäkin väriseviä puita paljaiksi. Tie oli märkä, pöly oli muuttunut kuraksi ja kurasta oli muodostunut upottavia lätäköitä. Taivas roikkui matalalla peittäen aina vain enemmän horisonttia. Ja mikä pahinta, hän ei ollut vieläkään saavuttanut elämää, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Toisinaan hän istahti pientareelle muistelemaan vanhaa elämäänsä tarkkailijana. Hän sulki silmänsä, huokaisi taas keuhkojensa täydeltä, viivähti hetken turvallisessa pysähtyneisyydessä ja tunsi kuinka sisällä läikähti lämpimästi. Mutta jo pian mieleen tulvi myös tuttu elämänikävä, se, joka oli kalvanut häntä vuosia ja saanut hänet liikkeelle ja hän muisti, kuinka turhauttavalta odottaminen oli tuntunut.

Ja eräänä tuollaisena hetkenä hän äkkiä ymmärsi, kuinka paljon kaikki olikaan muuttunut. Tie oli edelleenkin sama kuin silloin ennen, vain maisemat sen ympärillä olivat vaihtuneet. Mutta koska maisemat vaihtuivat jatkuvasti, näytti jokainen päivä erilaiselta kuin edellinen. Askeleet saattoivat kulkea iltaan mennessä mihin tahansa, suuriin seikkailuihin tai vain harppaamaan lätäkön yli. Mutta juuri noilta teiltä tuntui alkaneen löytyä oikeaa elämää.

Tai ehkä sittenkin- ehkä tie olikin elämä.

Ehkä elämä olikin jokaisen askeleen alla. Ehkä se olikin tehty tallattavaksi, juostavaksi, kontattavaksi, sellaiseksi, että sille saattoi kaatua ja nousta taas ylös jatkamaan matkaa. Että sen olikin tarkoitus toisinaan satuttaa, mutta tuoda myös paljon iloa ja lohdutusta. Että sitä ei ollut alkuunkaan tarkoitettu suojelukohteeksi, ei pelättäväksi tai sivusta seurattavaksi, ei hiljaa ihailtavaksi.

Ja niin hän nousi jälleen, astui yhden askeleen eikä enää odottanut elämää. Hän kulki sillä.    

Well done

- keskinkertaisia ajatuksia tavallisuudesta-

Hän oli aina ollut keskimittainen. Madellut tasaisesti kaikenlaisten käyrien välissä, ei ollut pyrähdellyt tai notkahdellut matkallaan, ei herättänyt huolta sen enempää kuin huomiotakaan. Ei ollut nopea, muttei kovin hidaskaan. Ei erityisen laiska, muttei järin aikaansaavakaan. Osasi kaikenlaista vähän, muttei juuri mitään loistokkaasti. Saattoi oikeastaan sanoa, että hän oli ikään kuin medium, ei kypsä, muttei poikkeuksellisen raakilekaan.

Ja niin hän eli vuosia ajatellen olevansa liian tavallinen, tylsä ja tavallinen, joukkoon hukkuva rivikansalainen, kaikin tavoin keskiverto ja keskinkertainen. Sellainen, jonka nimen kuuluikin unohtua, jonka kasvot eivät kuormita turhaa kenenkään muistia. Sellainen, jota varten tavallinen elämä, unelmaton elämä luotiin, samoin kuin arki kaikissa sen haaleissa merkityksissään.  

Hetkittäin hän sentään uskoi olevansa edes pikkuisen erityinen. Se oli silloin, kun joku ymmärsi kehua häntä, tykätä hänen tekemisistään, huomata, kuinka hänen hiuksensa laskeutuivat kauniisti tai kun joku muisti sanoa, että hänen leipomansa pulla oli maistuvaa. Ja kuinka mielellään hän olisikaan jatkanut keskustelua pidemmälle, kertonut tarkemmin voin ja sokerin suhteesta, puhunut paistoajan merkityksestä kuohkeudelle, jatkanut tarinaa sokerin sirottelusta. Mutta sen sijaan hän päätti nopeasti keskustelun sanoihin: eihän tuo mitään, enhän minä mitään. Ja nuo sanat toimivat häneen kuin taikurin loitsut, samassa erityisyys livahti pois hänen harteiltaan paljastaen tavallisuuden, sen, mitä hän oli yrittänyt kaikin keinoin kätkeä.

Jo varhain hän oli ymmärtänyt, että tavallisuutta saattoi peitellä myös olemalla äärimmäisen kiltti, sellainen, josta ei voinut sanoa pahaa sanaa. Ja vähitellen kiltteydestä kasvoi hänen erityisyytensä, se, mistä häntä kiitettiin. Piti vain jaksaa joustaa, venyä toisten odotuksiin, olla pahoittamatta kenenkään mieltä ja muovailla itsensä jokaiseen tyhjään koloon kuin Barbababa ikään. Piti toimia kuin ihmisen mieli, toisen ihmisen mieli, mutta ei koskaan oma.

Ja kuinka taitavasti hän olikaan oppinut esittämään kiinnostavampaa kuin mitä mielestään olikaan. Hän osasi valita muiden silmiin sopivia vaatteita, sisustaa kotinsa toisten maun mukaan, tykätä itsekin viereisen suussa maistuvasta ruoasta, kuunnella sitä, mitä kuuluikin kuunnella. Näin hän teki itsestään hieman enemmän joukkoon sopivan, numeroa isomman, korjasi olemuksensa kahdeksikosta kiitettävään.

Mutta totta puhuen hän ei juurikaan pitänyt itsestään. Voisi melkein sanoa, että hän halveksi itseään, häpesi liiaksi tavallista olemustaan. Ja vuosien varrella hän oli niin monesti puhunut itselleen rumasti, että olo tuntui yhä enenevässä määrin hylätyltä, ulkopuoliselta. Hänestä oli tulossa tyhjä kuori, tyhjää toimittava keskinkertainen kuori, joka oli tyytynyt osaansa, tavalliseen ja tasaiseen osaansa ja päättänyt vähin äänin kätkeä loputkin persoonansa rippeet odottamaan parempaa aikaa.

-
Mutta kuinka väärässä hän olikaan! Oli nimittäin niellyt samaa halpaa valhetta nuoruudestaan saakka. Se kyllä maistui todelta, valui helposti kurkusta alas kuin juokseva hunaja, mutta jätti näpeille ällöttävän tahmean tunnun, se teki olon jähmeäksi ja sai heittämään vuosia hukkaan. Totta puhuen hän olisi ollut juuri sopiva omanlaisenaan, oikeastaan erityisen ihmeellinen sellaisenaan. Rajallinen tietenkin, mutta paljon enemmänkin kuin riittävä.

Medium hän ei ollut koskaan ollut, paremminkin well done. 
Mutta petosta nieleskellen hän eli tavallisia päiviään ja odotti  hetkiä, jolloin joku erehtyisi pitämään häntä edes lyhyen tuokion hieman erityisenä.         

Mielikuvittelija

- ajatuksia mielen kuvittamisesta mustalla

Hän oli aina kuvitellut paljon. Tavannut huomaamattaan kehitellä mielessään erilaisia kohtaloita, joihin itse tai joku läheisistä saattaisi elämänsä aikana joutua. Oli elänyt edeltä käsin kolareita, hukkumisia, tulipaloja, lukuisia kamalia sairauksia. Oli piileskellyt asemiestä metsässä, taistellut haita ja hyökyaaltoja vastaan, juossut ulos murenevasta talosta, kiipeillyt pitkin uppoavan laivan seiniä, jäänyt maan alle loukkuun ja nääntynyt siellä melkein hengiltä.

Oli pitänyt koskettavia hautajaispuheita läheisilleen, maalaillut niissä elämän kauneutta surun keskellä ja ihmetellyt, miten kaikki oli tuntunut kuitenkin kuin valmistellulta. Hän oli nieleskellyt jauhoista tiikerikakkua muistotilaisuudessa, kertonut kaiken edes ja takaisin ainakin tuhannesti ja antanut kyyneleidensä tulla.

Välillä hän oli maannut arkussa myös itse, katsellut sieltä mustavalkoisia ihmisiä, niitä, jotka koittivat nyt vimmatusti värittää hänen elämäänsä ja ymmärtää suurempaa kuvaa. Ne kertoivat viimeisistä sanoista, viisaista sanoista tai sitten sellaisia ei löytynyt ollenkaan, kaikki oli vain jäänyt ihan kesken.    

Miettiessään näitä kamaluuksia etukäteen, hän aina tunsi vahvasti. Hän melkein uskoi tekevänsä itselleen palveluksen, laittavansa kuin rahaa pankkiin, varmistavansa, ettei mitään tuollaista pääsisi koskaan tapahtumaan hänelle. Ettei mikään enää pääsisi yllättämään. Hänhän oli varautunut kaikkeen. Oli ottanut rokotuksen elämän ilkeyttä vastaan.

Niin hän ajatteli, mutta oikeasti hän pelkäsi kipua. Ei sitä, miltä tuntuisi pään törmätessä lasiin tai kun tuhannet sirpaleet rikkoisivat ihon, eikä hän pelännyt niskasta kuuluvaa ääntä sen taittuessa liikaa. Ei hän oikeastaan pelännyt edes tulta, ei kovaa tuulta eikä vettäkään. Sellaisten kanssa hän uskoi kyllä selviytyvänsä.

Mutta eniten hän pelkäsi sitä kipua, joka tuntui syvällä rinnassa. Sitä, joka tuli kutsumatta tuollaisten tapahtumien jälkeen, teki kotinsa sydämen seutuville ja viilsi sieltä päivin ja öin. Sitä, joka ei tahtonut lähteä rinnasta millään, teki sisälle mustan, tutkimattoman aukon. Sellaisen luolan, jonka suulla ei tuskin uskaltanut edes käydä kääntymässä, joka piti vain ohittaa ajattelematta. Kipu sai toisten ihmisten ilon tuntumaan kiusalliselta, sillä vastineeksi hän saattoi tarjota vain omaa haaleaa kättään.

Miettiessään näitä kamalia asioita hän aina tunsi sisällään tuon tutun vihlaisun. Kuvittelu toimi kuin ohut rokotusneula. Se työntyi terävästi aortan läpi ruiskuttaen turruttavaa vasta-ainetta hänen salaisiin kammiohinsa. Hetken kipu viivähti kuin ohikulkijan parfyymi hänen luonaan, mutta jo seuraavassa henkäyksessä ilma vaihtui, kipu unohtui ja tilalle laskeutui turvallinen tunteettomuus.

Niin hän eli. Ja ihme jo sinällään, oli elänyt vuosia kuolematta, vaikka kuolema pitikin jatkuvasti hänelle seuraa, koitti kuljettaa väkisin pitkin varjoisten laaksojen mutkikkaita polkuja, ylläpitäen ilotonta keskusteluaan. Se täytti jatkuvasti hänen tyhjät ajatuksensa pahoilla aavistuksilla, katkaisi unelmat alkusenteille ja lopetti vähitellen yrittämästä lainkaan.

Vain harvoin, jos koskaan, hän kuvitteli mitään hyvää.
Hän ei osannut. Eikä hän uskaltanut. Eikä se oikein sopinut hänelle.
Niin hyvin tuo rokotusohjelma toimi, hänen mielensä oli kuvitettu mustalla. 

Ansioton

- kiitollisia ajatuksia uimahallissa
 
Hän ei ollut tuntenut tällaista kiitollisuutta aikoihin: Kiitollisuutta mustille pilville niiden kaatamasta sateesta, kiitollisuutta auringolle sen välkehtivästä valosta, kiitollisuutta tuulelle, joka kuljetti mereltä tuoksuvaa happea hänen keuhkoihinsa, kiitollisuutta puiden tummuvalle vihreydelle, jota vielä riitti kesän jäljiltä. Kiitollisuutta lehtien tavalle havista, olla sitten hetken ääneti ja tuulen tullessa aloittaa taas. Se kaikki tuntui kuin lahjalta. Aivan kuin häntä varten käärityltä paketilta, jota nyt ojennettiin vastaanotettavaksi.

Mutta mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tuon kaiken kauneuden? Niin hän ajatteli, sillä hän oli tottunut ansaitsemaan kaiken hyvän. Näkemään vaivaa. Olemaan ahkera. Tulemaan paikalle ajoissa ja suoriutumaan tehtävistä mallikkaasti. Olemaan ennen kaikkea luotettava. Hän tiesi, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Sen hän oli usein sanonut itsekin äänen: Mitään ei saa ilmaiseksi, on nähtävä vaivaa. Hän oli ansainnut voisilmäpullan työpäivän jälkeen, ansainnut lasin viiniä viikonloppuna, ansainnut pitkät yöunet lomilla, ansainnut hemmottelua, silloin kun kukaan ei ymmärtänyt. Ja jos jotain pahaa tapahtui, hän kysyi taas: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Silloin hän ei oikein keksinyt vastausta, piti elämää vain vihollisenaan, joka kohteli rumasti. 

Ansaitakseen hyvää enemmän kuin pahaa, hän oli usein koittanut olla kaikesta tavallisesta kiitollinen. Oli vetänyt keuhkot täyteen happea, nostanut kulmakarvat hiusrajaa kohden, puhissut sitten ilmaa huulien välistä ulos ja aloittanut lauseen sanoin: pitäisi kyllä muistaa useammin olla kiitollinen. Ja sitten hän oli listannut  sormiaan nostellen niitä asioita, joista ihmiset yleensä puhuvat vasta onnettomuuksien jälkeen ja jatkanut sitä aikansa jo melkein itsekin innostuen, kunnes oli törmännyt äkisti sanaan mutta. Ja tuo mutta toi uurteet takaisin kasvoille, vei kaiken voiman niiltä edeltäviltäkin sanoilta.  

Nyt juuri hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt olla yhtään mitään. Kukaan ei pakottanut tai vaatinut, ei kysellyt ansioita, ei pyytänyt ajattelemaan myönteisiä. Tarkemmin sanottuna hän vain ui. Levitti kätensä vettä vasten ja työnsi sitä jaloillaan sivuille, tuijotteli uimahallin kaakelilattiaa. Kosketti päätyä, siirsi keltaista helmeä ja potkaisi lisää vauhtia. Ja vesi tuntui niin suloiselta, auringon säteet lämmittivät ikkunan edessä sen pintaa ja tekivät viivoja pohjaan. Sukelluksen jälkeen ilma oli  elintärkeää. Ja siellä jossain kohtaa veden alla hän kysyi taas itseltään: mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Eikä hän voinut vastata kysymykseen kertomalla tehdyistä töistä, ei hän ollut näet ahkeroinut. Eikä hän voinut edes sanoa kasvaneensa kovin suuresti ihmisenä, sillä sisin oli yhä niin keskeneräinen, tuskin vielä murrosiän kivuista selvinnyt. Ja niin hän vastasi: en mitään. En ole tehnyt tämän onneni eteen mitään. Olen ansioton. 

Ja juuri siinä kohtaa alkoi kiitollisuus hymyilyttää hänen sisällään. Hän näki, ettei tuo karkulainen viihtynytkään ansaitsijan seurassa, sellaisen joka koitti jatkuvasti päästä tasoihin suorituksillaan, yritti maksaa elämänsä velkaa omin töin. Aivan yhtä hulluahan se olisikin, kuin jos laskisi hintaa tuulelle tai valolle tai koittaisi hyvillä teoilla maksaa kaiken taivaalta satavan veden.

Mitään ei saa ilmaiseksi, hän oli usein sanonut. Nyt hän halusi jatkaa lausetta: mutta kaikkein arvokkain ei ole ollenkaan ostettavissa. Se ei ole edes kaupan, mutta luovutetaan kyllä auliisti tyhjiin ja ansiottomiin käsiin. 
























       

   

Reippailija

- kertomus hullunkurisesta kateudesta

Hän oli aina kadehtinut noita aamulla lenkkeileviä. Istunut vatsalihakset lytyssä metron oransseilla penkeillä ja tuijottanut sillan yli uusissa trikoissaan keikkuvia reippailijoita. Kuvitellut heidän ihanaa elämäänsä, joka alkoi pakastemarjoilla höystetyllä voima-smoothiella ja pienellä kupillisella kahvia, jatkui lenkin jälkeen raikkaan kylmällä suihkulla ja palkittiin yhdellä palalla tummaa suklaata.

Hänen mielikuvissaan nuo aamulla lenkkeilevät eivät tehneet koskaan mitään muuta, eivät kiirehtineet töihin, eivät hakeneet lapsia tarhasta, eivät tehneet spagettia jauhelihakastikkeella, eivät tyhjentäneet tiskikonetta. Illalla he ehkä sentään venyttelivät, mutta tekivät senkin nautinnollisesti rauhoittavan musiikin tahdissa, eivät ollenkaan sillä tavoin kankeasti ja ähisten, kuten hän.

Eräänä arkiaamuna hän keksi antaa muille syyn vihdoinkin kadehtia häntä itseään. Puhelimen herätys soi varhain, hän söi kaksi palaa ruisleipää, joi kupillisen tummapaahtoista kahvia ja puki itselleen liian tiukat juoksutrikoot, ne, joita kutsui peilin edessä sukkahousuiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tuntemiaan, joiden yllä kireätkin housut onnistuivat näyttämään miellyttäviltä.

Lenkki alkoi sateelta tuoksuvasta metsästä ja suuntasi määrätietoisesti kohti meren ylittävää siltaa, sitä suppiloa, jonka jälkeen sadat työmatkalaiset pääsevät valumaan hitaana virtana eri puolille kaupunkia. Sillalla nuo kiireiset saisivat nyt ikkunoistaan katsella hänen ruuhka-aikaan sovitettua aamulenkkiään. Lopultakin hänestä oli tullut kateutta herättävä reippailija!

Ja niin hän juoksi. Sydän piiskasi lisää vauhtia eivätkä mustat trikoot pistäneet yhtään vastaan. Hän juoksi sillan päästä päähän ja hymyili eteensä tuijottaville autoilijoille, juoksi sillan takaisin ja yritti tulkita metromatkailijoiden kaukaisia katseita. Voisivatko nuo kyyristyneet selät olla ehkä merkki passiivisesta alistumista, tukahdutetusta kaipuusta olla vapaa, kuten hän, reippailija mietti. 

Hän juoksi sillan yhteensä neljä kertaa, näki sen aikana kuusi metroa eikä huomannut varmuudella kuin yhden autoilijan katsoneen häntä kohti, sekin suojatietä ylittäessä. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin, suuntasi tuoksuvan metsän läpi kotiin ja suihkuun. Hän ei kiirehtinyt töihin, ei hakenut lapsia tarhasta, ei tehnyt ruokaa. Hän istahti lattialle venyttelemään ja ajatteli suklaata. 

Kukaan ei todistettavasti kadehtinut häntä.
Ei kukaan muu kuin hän itse.

Mitä tahdot kertoa kipu?

Istuipa kerran kipu kanssani iltaa.
Oli tullut aivan omin luvin sohvalleni
ja seuraili siinä kanssani samaa ajankohtaisohjelmaa.
Kiinnostunuttakin esitti ja nyökkäili toisinaan hyväksyvästi.

- Mitä sinä kipu oikein tahdot kertoa? kysyin viimein,
sillä sen äänetön läsnäolo alkoi käydä sietämättömäksi.
- Riippuu siitä, mitä haluat kuulla, se vastasi oitis.

- Sen tietysti, miten sinusta pääsee eroon, sanoin uskoen,
että vieraani ymmärtäisi kunnioittaa toivettani.
- Eikö sinua sitten ollenkaan kiinnosta tietää, miksi tulin.
Kas minut on lähetetty ohjaamaan sinut ongelmiesi luo,
se jatkoi eikä näyttänyt olevan lähdössä minnekään.

Itse tunsin tarvitsevani eniten lepoa ja rauhaa, 
armollista unohdusta ja kivun pikaista poistumista 
enkä epäillyt sanoa sitä ääneen:  
- Etkö voisi vain mennä. En tohdi kohdata enää yhtään uutta ongelmaa, 
tuskin selviän vanhoistakaan. 

- Voinhan toki, kipu lupasi ja alkoi heti siirtyä kohti ovea.
Ovella se kuitenkin kääntyi ikään kuin olisi unohtanut sanoa jotain äärimmäisen oleellista:
- Tiedäthän, etten voisi ikinä laistaa tehtävästäni ja jättää sinua omillesi. Se olisi väärin sinua kohtaan. Ethän silloin koskaan pääsisi toipumaan. 

Ja niin kipu sinä iltana meni ja toisena se taas tuli.
Mutta koska olimme jo vähän tuttuja, annoin kivulle luvan olla.
Uskalsin käydä sen kanssa neuvonpitoa ja uskalsin kuunnella sen tarinointia. 

Ja tuli sekin aika, jolloin huomasin istuvani yhä useammin vailla seuraa.
Kipu oli tainnut vihdoin sanoa sanottavansa.

Pieni tarina jouluyöstä

Oli pimeä yö ja melko kylmäkin. Minä istuin myöhään kynttilän valossa vartioimassa uunissa paistuvaa lihaa. Yhtäkkiä edessäni seisoi valkea hahmo, enkeli kenties. Se pudotti ylleni kolme  käytetettyä ja ohueksi kulutettua sanaa ja pyysi näin joulun pyhinä kirjoittamaan ne elämässäni oikeille kohdilleen. Niin nuo kolme,

                kunnia
                                                   rauha               
                                                                                            rakkaus

leikittelivät kepeästi keittiössäni, vaikka taatusti tiesivät minua paremmin oman poljetun arvonsa. Ennen kuin ehdin edes peljästyä saatikka kysyä miksi, oli enkeli jo mennyt.

Kunnian pidin tietysti itselläni. Olinhan sen ansainnut, nähnyt taas valtavasti vaivaa. Kuinka olinkaan tehnyt töitä otsa hiessä ja tavoitellut parastani. En ollut laskenut tunteja, vaikka niitä oli kyllin monta ja enemmänkin. Olin laittanut itseni sivuun ja uhrautunut. Saatoin hyvillä mielin pitää ainakin osan kunnian kiillosta itselläni.    

Rauhan olin kadottanut kiireeseen. Ja se saikin mennä. Sitä tarvittiin sodissa maailman laidoilla, niissä kodeissa, joissa riideltiin ja lapsilla oli paha olla. Ja loppujen lopuksi rauha taisi olla vain kaunis kuva lehtien lavastetuissa studioissa. Kuka sittenkään oikeasti koki syvää rauhaa nauttiessaan sohvan nurkassa glögiä villasukat jalassa?

Rakkautta minä halusin, vaikken sitä oikein osannutkaan ottaa vastaan. Se tuntui silti lämpimältä ja kutsuvalta. Niin arvokkaalta, että sitä oli käytettävä kitsaasti ja varoen. Annostelin vähäistä rakkauttani lusikalla Minigrip-pusseihin ja jaoin eri päiville, ettei se vain loppuisi ennen arjen tuloa. Oli varottava tuhlaamasta liikaa.

Ja niin minä toimitin enkelin minulle antaman tehtävän. Joulupäivät matelivat verkkaisesti ja minun ilmeeni kiristyi pyhien seuratessa toistaan. Nyrkkiini puristetun kunnian kimallus haaleni ja aloin tuntea jälleen itseni mitättömäksi, rakkautta oli jäljellä enää hippunen arjen alkaessa lumota omalla rauhattomalla rytmillään.

Olinko sittenkään löytänyt tuttuihin sanoihin piilotettua ikiaikaista viestiä vai olivatko kunnia, rauha ja rakkaus etsiytyneet elämässäni aivan vika paikoille?
”Rauha korkeuksissa, maan päällä kunnia ihmisillä, jotka toisiaan rakastavat.” Ei.
”Rakkaus korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, jotka toisiaan kunnioittavat.” Ei näinkään.

”Kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”
Siinä oli enkelin viesti. Siinä minä sain avata nyrkkiin puristetut käteni, päästää kunnian käsistäni korkeuksiin, suostua yhtä ihmiseksi kuin kaikki muutkin ja ottaa ilmaiseksi vastaan sen, mikä vain levittämällä lisääntyy. Ja juuri silloin laskeutui päälleni lepo, ja joulun syvä rauha alkoi vallata minussa tilaa. 






 

Por Una Cabeza- lyhyt kuva elämästä

Alkusysäys, Sörnäisten metroasema:
Päähenkilö seisoo rullaportaiden keskivaiheilla.
Pukeutunut mustaan puolipitkään toppatakkiin.
Merkki: Vero Moda, ei erityisen tyylikäs,
portaissa edellä toinen samanlainen.
Lipuu ylöspäin yhdessä ilmeettömien avustajien kanssa.
Roolitus onnistunut ja todentuntuinen, harmaa.
Päähenkilön tuijottava katse on liimautunut
metalliritilään tarrautuneeseen purkkaan.
Lapanen lepää epäilyttävän puhtoisella kaiteella. 
Taustakohinaa, ei musiikkia.

Huippukohta:
Päähenkilö saavuttaa portaiden ylätasanteen.
Hän väistelee taidokkaasti vastaanvyöryviä esteitä,
joiden vartalot kyllä osuvat, mutta silmät eivät koskaan uppoa.
Virolainen jousitrio aloittaa tangon, Por Una Cabeza.
Se on ainoa tango, jonka päähenkilö tunnistaa.
Äkkiä hän muistaa jotain, muistaa kerran rakastaneensa tulisesti.
Lähikuvassa näkyy kohoava suunpieli tai ainakin sen aavistus.
Askeleet hidastuvat, hän melkein pysähtyy, kääntää päätään.

Loppuhäivytys:
Päähenkilö jatkaa toisille rullaportaille.
Hänen on mentävä, vaikka lämmennyt veri veisi kauas Argentiinaan
tai edes Suomen kesäöihin tai edes mihin vain muualle. 
Lyhyet portaat päättyvät ja hän lähes kompastuu,
sillä on katsonut koko matkan taakseen, eiliseen,
imenyt itseensä jokaisen arvokkaan sävelen,
saanut niistä otteen, päässyt melkein irti harmaasta ritilästään.  
Päähenkilö vetää tekoturkisreunaisen hupun silmilleen,
työntää lapaset takin hihoihin ja kaipuunsa vieläkin syvemmälle.
Tango jää soimaan lopputekstien ajaksi,
se on juuri saavuttamassa mahtimontisinta b-osaansa, 
kun liukuovi avautuu.
Vaasankadulla pyryttää ankarasti. Hän hymyilee jo. 

Kuninkaan tytär

Ei ollut häävi alku hänellä
kerjäläiseksi kasvoi
rakkauden nälkäänsä täyttäjää toivoi
katsetta kaunista kaipasi usein niin

Pienikin murunen hellyyttä riitti
hetken uskoa antoi
kunnes taas sisällään tyhjyys kalvoi
kipuna kouristi pettymys ihmisiin 

Ei voinut silloin aavistaa
että pian hän saisi ottaa vastaan
tuon kutsun kultaisin kirjaimin
kera kuninkaan sinetin

Ovellaan seisoi uljas lakeija
linnaan mukaansa pyysi
häpeillen neitonen itseään katseli
kunpa ei likaansa huomaisi toivoi niin

Kuninkaan vaunuissa vaiti istui
pian jo perille saapui
valtavaan linnaan tyttönen ohjattiin
kohta hänet puhtaisiin vaatteisiin puettiin

Ei voinut silloin ymmärtää
miksi hän sai kutsun kuninkaan pöytään
tuon kutsun kultaisin kirjaimin
kera kuninkaan sinetin

Sisällä salissa kaikki valmiina
aika kaivattu koitti  
kuningas itse jo seisten odotti
katseessa hellyyttä ikävöinyt lastaan niin

Kädestään tippui kultavaltikka
tytön kun kaappasi syliin
puhkesi isänsä oitis kyyneliin
koskaan ei päästäisi enää niin kadoksiin

Ja vihdoin tyttönen sai ymmärtää
miltä tuntuu kun saa arvonsa löytää
tuon kruunun kultaisen omistaa
kerran periä kuninkaan