- Ajatuksia kyynelistä ja suolaisesta merestä
Olen koittanut jo pitkään kirjoittaa itkusta. Ihan vain siitä, kuinka kamalan tärkeää on itkeä, kuinka itku on merkki ihmisen terveestä sisäisestä maailmasta ja siitä, kuinka ihminen ei voi mielestäni koskaan itkeä liikaa. (Eikä tämä nyt tietysti mikään uusi aihe ole, kaikkihan tiedämme itkun tärkeyden, ja juurihan siitä kirjoitettiin jossain iltapäivälehdessäkin, mutta silti.)
En ole sitä paitsi itse ollenkaan hyvä itkemään. Olen parempi järkeilemään ja puhumaan, minun on paljon helpompi selittää omaa elämääni sanoin kuin tuntea elämä, on helpompi kertoa kivuista kuin tuntea kipua, ja usein itkeminen tuntuukin liian hankalalta tai julkisesti suorastaan nololta. Varsinkin silloin, jos itku ei tahdo millään loppua. Räkä sen kuin valuu ja papereita kuluu eikä kohtaukselle löydy oikein edes mitään ilmiselvää syytä.
Itkua ei voi kuitenkaan koskaan selittää puhumalla pois. Se ei kuivu sisältä huomaamatta. Kaikki pisarat ovat tallessa, kaikki sisään päästetty suru, loukkaantumiset, häpeä, ikävä, heikkous, jokainen ruumiin ja sielun haava, kaikki se, mitä ei ole saanut tuntea tai mitä ei ole osannut aikanaan käsitellä on hyvässä säilössä. Ja vuosien mittaan noista kätketyistä itkuista on saattanut muodostua ihmisen sisälle kuin valtava suolainen meri, joka vain odottaa padon takana ulos pääsemistä.
Tuota ihmisen sisällä olevaa itkumerta ajatellessani tulee mieleen Israelin rajalla sijaitseva Kuollut meri. Se saa vetensä Jordanvirrasta, mutta ei laske yhteenkään jokeen ja säilyttää siksi äärimmäisen korkean suolapitoisuutensa (33%). Suolaisuuden takia Kuolleessa meressä ei ole mitään elämää, ellei muutamaa bakteeria (ja kelluvia turisteja) oteta lukuun.
Raikas vesi kuolee, jos se ei pääse kiertämään. Puron vettä taas voi juoda, koska se on puhdistunut virratessaan. Ilman kyyneleitä ihmisen sisälle saattaa muodostua oma pieni Kuollut meri, joka vähitellen näivettää kaiken elämän ja kasvun. Itku on tarkoitettu kiertämään ja kuljettamaan mukanaan kipua, katkeruutta, vihaa, pelkoa ja häpeää. Sen on tarkoitus puhdistua matkallaan, muuttua suolaisesta makeaksi ja makeasta suolaiseksi, kuten kaiken maailmassa liikkuvan elävän veden.
Siksi nykyään iloitsen jokaisesta kyyneleestä, jota en pysty pitämään sisälläni. Iloitsen, vaikka itkeminen tuntuu edelleenkin melko nololta. Tiedän kuitenkin, että jokaisella pisaralla, joka haluaa valua kimaltelemaan silmieni eteen, on tärkeä tarina. Jotkut niistä tulevat kaukaa vuosien takaa, toiset ihan vain siitä hetkestä, mutta aina niillä on hyvä syy.
Kirjoituksia keskeneräisestä ja keskenkasvuisesta elämästä. Siitä, miten syntymän ja kuoleman välillä ei ehdi mitenkään tulla valmiiksi. Ja siitä, kuinka kaunista tekeilläkin oleva elämä voi olla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kyynel. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kyynel. Näytä kaikki tekstit
tiistai 21. tammikuuta 2014
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Sinulle riittää yksi
Sinulle riittää yksi
yksi ihan tavallinen
aivan arkinen
ei mitenkään erikoinen
tai ihmeellinen
yksi tällainen nääntynyt
pahasti eksynyt
tosi tosi väsynyt
sukkansa puhki kulkenut lapsi
et kaipaa laumoja
et suuria saleja et joukkoja
et kehuja et peukkuja
et edes ymmärtäjää itsellesi etsi
sillä sinulle riittää
vain se yksi
yksi ihan tavallinen
aivan arkinen
ei mitenkään erikoinen
tai ihmeellinen
yksi tällainen nääntynyt
pahasti eksynyt
tosi tosi väsynyt
sukkansa puhki kulkenut lapsi
et kaipaa laumoja
et suuria saleja et joukkoja
et kehuja et peukkuja
et edes ymmärtäjää itsellesi etsi
sillä sinulle riittää
vain se yksi
Tunnisteet:
ilottomuus,
kipu,
kyynel,
onneton,
toivo
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Mielikuvittelija
- ajatuksia mielen kuvittamisesta mustalla
Hän oli aina kuvitellut paljon. Tavannut huomaamattaan kehitellä mielessään erilaisia kohtaloita, joihin itse tai joku läheisistä saattaisi elämänsä aikana joutua. Oli elänyt edeltä käsin kolareita, hukkumisia, tulipaloja, lukuisia kamalia sairauksia. Oli piileskellyt asemiestä metsässä, taistellut haita ja hyökyaaltoja vastaan, juossut ulos murenevasta talosta, kiipeillyt pitkin uppoavan laivan seiniä, jäänyt maan alle loukkuun ja nääntynyt siellä melkein hengiltä.
Oli pitänyt koskettavia hautajaispuheita läheisilleen, maalaillut niissä elämän kauneutta surun keskellä ja ihmetellyt, miten kaikki oli tuntunut kuitenkin kuin valmistellulta. Hän oli nieleskellyt jauhoista tiikerikakkua muistotilaisuudessa, kertonut kaiken edes ja takaisin ainakin tuhannesti ja antanut kyyneleidensä tulla.
Välillä hän oli maannut arkussa myös itse, katsellut sieltä mustavalkoisia ihmisiä, niitä, jotka koittivat nyt vimmatusti värittää hänen elämäänsä ja ymmärtää suurempaa kuvaa. Ne kertoivat viimeisistä sanoista, viisaista sanoista tai sitten sellaisia ei löytynyt ollenkaan, kaikki oli vain jäänyt ihan kesken.
Miettiessään näitä kamaluuksia etukäteen, hän aina tunsi vahvasti. Hän melkein uskoi tekevänsä itselleen palveluksen, laittavansa kuin rahaa pankkiin, varmistavansa, ettei mitään tuollaista pääsisi koskaan tapahtumaan hänelle. Ettei mikään enää pääsisi yllättämään. Hänhän oli varautunut kaikkeen. Oli ottanut rokotuksen elämän ilkeyttä vastaan.
Niin hän ajatteli, mutta oikeasti hän pelkäsi kipua. Ei sitä, miltä tuntuisi pään törmätessä lasiin tai kun tuhannet sirpaleet rikkoisivat ihon, eikä hän pelännyt niskasta kuuluvaa ääntä sen taittuessa liikaa. Ei hän oikeastaan pelännyt edes tulta, ei kovaa tuulta eikä vettäkään. Sellaisten kanssa hän uskoi kyllä selviytyvänsä.
Mutta eniten hän pelkäsi sitä kipua, joka tuntui syvällä rinnassa. Sitä, joka tuli kutsumatta tuollaisten tapahtumien jälkeen, teki kotinsa sydämen seutuville ja viilsi sieltä päivin ja öin. Sitä, joka ei tahtonut lähteä rinnasta millään, teki sisälle mustan, tutkimattoman aukon. Sellaisen luolan, jonka suulla ei tuskin uskaltanut edes käydä kääntymässä, joka piti vain ohittaa ajattelematta. Kipu sai toisten ihmisten ilon tuntumaan kiusalliselta, sillä vastineeksi hän saattoi tarjota vain omaa haaleaa kättään.
Miettiessään näitä kamalia asioita hän aina tunsi sisällään tuon tutun vihlaisun. Kuvittelu toimi kuin ohut rokotusneula. Se työntyi terävästi aortan läpi ruiskuttaen turruttavaa vasta-ainetta hänen salaisiin kammiohinsa. Hetken kipu viivähti kuin ohikulkijan parfyymi hänen luonaan, mutta jo seuraavassa henkäyksessä ilma vaihtui, kipu unohtui ja tilalle laskeutui turvallinen tunteettomuus.
Niin hän eli. Ja ihme jo sinällään, oli elänyt vuosia kuolematta, vaikka kuolema pitikin jatkuvasti hänelle seuraa, koitti kuljettaa väkisin pitkin varjoisten laaksojen mutkikkaita polkuja, ylläpitäen ilotonta keskusteluaan. Se täytti jatkuvasti hänen tyhjät ajatuksensa pahoilla aavistuksilla, katkaisi unelmat alkusenteille ja lopetti vähitellen yrittämästä lainkaan.
Vain harvoin, jos koskaan, hän kuvitteli mitään hyvää.
Hän ei osannut. Eikä hän uskaltanut. Eikä se oikein sopinut hänelle.
Niin hyvin tuo rokotusohjelma toimi, hänen mielensä oli kuvitettu mustalla.
Hän oli aina kuvitellut paljon. Tavannut huomaamattaan kehitellä mielessään erilaisia kohtaloita, joihin itse tai joku läheisistä saattaisi elämänsä aikana joutua. Oli elänyt edeltä käsin kolareita, hukkumisia, tulipaloja, lukuisia kamalia sairauksia. Oli piileskellyt asemiestä metsässä, taistellut haita ja hyökyaaltoja vastaan, juossut ulos murenevasta talosta, kiipeillyt pitkin uppoavan laivan seiniä, jäänyt maan alle loukkuun ja nääntynyt siellä melkein hengiltä.
Oli pitänyt koskettavia hautajaispuheita läheisilleen, maalaillut niissä elämän kauneutta surun keskellä ja ihmetellyt, miten kaikki oli tuntunut kuitenkin kuin valmistellulta. Hän oli nieleskellyt jauhoista tiikerikakkua muistotilaisuudessa, kertonut kaiken edes ja takaisin ainakin tuhannesti ja antanut kyyneleidensä tulla.
Välillä hän oli maannut arkussa myös itse, katsellut sieltä mustavalkoisia ihmisiä, niitä, jotka koittivat nyt vimmatusti värittää hänen elämäänsä ja ymmärtää suurempaa kuvaa. Ne kertoivat viimeisistä sanoista, viisaista sanoista tai sitten sellaisia ei löytynyt ollenkaan, kaikki oli vain jäänyt ihan kesken.
Miettiessään näitä kamaluuksia etukäteen, hän aina tunsi vahvasti. Hän melkein uskoi tekevänsä itselleen palveluksen, laittavansa kuin rahaa pankkiin, varmistavansa, ettei mitään tuollaista pääsisi koskaan tapahtumaan hänelle. Ettei mikään enää pääsisi yllättämään. Hänhän oli varautunut kaikkeen. Oli ottanut rokotuksen elämän ilkeyttä vastaan.
Niin hän ajatteli, mutta oikeasti hän pelkäsi kipua. Ei sitä, miltä tuntuisi pään törmätessä lasiin tai kun tuhannet sirpaleet rikkoisivat ihon, eikä hän pelännyt niskasta kuuluvaa ääntä sen taittuessa liikaa. Ei hän oikeastaan pelännyt edes tulta, ei kovaa tuulta eikä vettäkään. Sellaisten kanssa hän uskoi kyllä selviytyvänsä.
Mutta eniten hän pelkäsi sitä kipua, joka tuntui syvällä rinnassa. Sitä, joka tuli kutsumatta tuollaisten tapahtumien jälkeen, teki kotinsa sydämen seutuville ja viilsi sieltä päivin ja öin. Sitä, joka ei tahtonut lähteä rinnasta millään, teki sisälle mustan, tutkimattoman aukon. Sellaisen luolan, jonka suulla ei tuskin uskaltanut edes käydä kääntymässä, joka piti vain ohittaa ajattelematta. Kipu sai toisten ihmisten ilon tuntumaan kiusalliselta, sillä vastineeksi hän saattoi tarjota vain omaa haaleaa kättään.
Miettiessään näitä kamalia asioita hän aina tunsi sisällään tuon tutun vihlaisun. Kuvittelu toimi kuin ohut rokotusneula. Se työntyi terävästi aortan läpi ruiskuttaen turruttavaa vasta-ainetta hänen salaisiin kammiohinsa. Hetken kipu viivähti kuin ohikulkijan parfyymi hänen luonaan, mutta jo seuraavassa henkäyksessä ilma vaihtui, kipu unohtui ja tilalle laskeutui turvallinen tunteettomuus.
Niin hän eli. Ja ihme jo sinällään, oli elänyt vuosia kuolematta, vaikka kuolema pitikin jatkuvasti hänelle seuraa, koitti kuljettaa väkisin pitkin varjoisten laaksojen mutkikkaita polkuja, ylläpitäen ilotonta keskusteluaan. Se täytti jatkuvasti hänen tyhjät ajatuksensa pahoilla aavistuksilla, katkaisi unelmat alkusenteille ja lopetti vähitellen yrittämästä lainkaan.
Vain harvoin, jos koskaan, hän kuvitteli mitään hyvää.
Hän ei osannut. Eikä hän uskaltanut. Eikä se oikein sopinut hänelle.
Niin hyvin tuo rokotusohjelma toimi, hänen mielensä oli kuvitettu mustalla.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Jokainen päivä on iso riski
Ei kai ole sellaista ihmistä elänytkään
joka olisi nähnyt tiensä edeltä
olisi tiennyt että näin se vielä menee
että tuolla lailla minä sitten teen
ja noin ja noin minä toimin
yhtä arvaamatonta se on kaikille ollut
vain harvoja ilmaan piirrettyjä aavistuksia
sillä jokainen päivä on iso riski
ensi kyynelistä siihen viimeiseen saakka
riskiä joka ikinen sekunti
riski tulla rikotuksi
riski joutua hylätyksi
riski eksyä tai pettyä
riski toimia väärin
mutta juuri siinä riskin rinnalla
viihtyy mahdollisuus
mahdollisuus tulla ehjäksi
mahdollisuus tulla rakastetuksi
tulla löydetyksi tai yllätetyksi
mahdollisuus toimia oikein
ja niin nuo kaksi tarjoavat sokealle kättään
näkevät kyllä mutteivät hiisku mitään
eivät lupaa eivätkä ole lupaamatta
sillä jokainen päivä on iso riski
ja sitäkin suurempi mahdollisuus
joka olisi nähnyt tiensä edeltä
olisi tiennyt että näin se vielä menee
että tuolla lailla minä sitten teen
ja noin ja noin minä toimin
yhtä arvaamatonta se on kaikille ollut
vain harvoja ilmaan piirrettyjä aavistuksia
sillä jokainen päivä on iso riski
ensi kyynelistä siihen viimeiseen saakka
riskiä joka ikinen sekunti
riski tulla rikotuksi
riski joutua hylätyksi
riski eksyä tai pettyä
riski toimia väärin
mutta juuri siinä riskin rinnalla
viihtyy mahdollisuus
mahdollisuus tulla ehjäksi
mahdollisuus tulla rakastetuksi
tulla löydetyksi tai yllätetyksi
mahdollisuus toimia oikein
ja niin nuo kaksi tarjoavat sokealle kättään
näkevät kyllä mutteivät hiisku mitään
eivät lupaa eivätkä ole lupaamatta
sillä jokainen päivä on iso riski
ja sitäkin suurempi mahdollisuus
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Mieleni pukeutuu mustaan
Taidan pelätä ihan kuollakseni elämää
sillä varmasti jos uskaltaisin nyt elää
kuolisin aivan kohta
kuolisin liian nuorena kesken kaiken
ja nämä olisivat viimeiset rivini
vain tämän verran olisin ennättänyt
ja jotten kuolisi itselleni yllättäin
teen sitä pikkuisen joka päivä
olen varmuudeksi alati varuillani
ajan viimeisiä risteyksiäni
elän sekunteja sitä ennen ja sen jälkeen
kuuntelen seisahtuneita puheluita
vuodatan jo vähän kyyneliäkin
tai ainakin mieleni pukeutuu mustaan
astelee hitaasti kohtii kylmää kirkonmäkeä
Ja kun minä näin pelkään kuollakseni elämää
elämä ei pääse ikinä minua liikaa lyömään
eikä kyllä sen puoleen hyvällä yllättämäänkään
sillä varmasti jos uskaltaisin nyt elää
kuolisin aivan kohta
kuolisin liian nuorena kesken kaiken
ja nämä olisivat viimeiset rivini
vain tämän verran olisin ennättänyt
ja jotten kuolisi itselleni yllättäin
teen sitä pikkuisen joka päivä
olen varmuudeksi alati varuillani
ajan viimeisiä risteyksiäni
elän sekunteja sitä ennen ja sen jälkeen
kuuntelen seisahtuneita puheluita
vuodatan jo vähän kyyneliäkin
tai ainakin mieleni pukeutuu mustaan
astelee hitaasti kohtii kylmää kirkonmäkeä
Ja kun minä näin pelkään kuollakseni elämää
elämä ei pääse ikinä minua liikaa lyömään
eikä kyllä sen puoleen hyvällä yllättämäänkään
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Lopun alkua
Tapaan nähdä lopun alkua kaikkialla
Naurussa pisaroi jo pieni pala itkua
Valossa heijastuu huomisen harmaus
Rikkaus muistuttaa tulevasta kurjuudesta
Ja sinun silmistäsi luen eriävät tiet
Aivan kuin kuolema pitäisi kanssani lystiä
Laskettelisi luikuria sormet selän takana
kuiskaillen valhetta erävoitoistaan
Ja epäilemättä minä sitä uskon
Joka ainut kerta vakuutun vahvasti
Mutta kun elämä alkaa puhua
Kertoo tarinaa kuivatuista kyynelistä
ja antaa luvan huolettomuuteen
alan välittömästi aavistella pahinta
Taatusti tässä nyt vedätetään ihan olan takaa!
Naurussa pisaroi jo pieni pala itkua
Valossa heijastuu huomisen harmaus
Rikkaus muistuttaa tulevasta kurjuudesta
Ja sinun silmistäsi luen eriävät tiet
Aivan kuin kuolema pitäisi kanssani lystiä
Laskettelisi luikuria sormet selän takana
kuiskaillen valhetta erävoitoistaan
Ja epäilemättä minä sitä uskon
Joka ainut kerta vakuutun vahvasti
Mutta kun elämä alkaa puhua
Kertoo tarinaa kuivatuista kyynelistä
ja antaa luvan huolettomuuteen
alan välittömästi aavistella pahinta
Taatusti tässä nyt vedätetään ihan olan takaa!
lauantai 22. lokakuuta 2011
Ei päivää kauniimpaa
Kuka päiviensä määrää tietää?
Kuka onnensa voi varmistaa?
Ehkä vuotaa kyyneleitä, ehkä edessä on teitä,
jotka haastavat, haavoittavat.
Kuka virheitänsä tahtoo muistaa?
Kuka eiliseen jää elämään?
Ehkä ilo jääkin piiloon, ehkä juokseekin se pakoon.
Jollei tartu kiinni tähän hetkeen.
Ei päivää kauniimpaa tarvitse odottaa.
Kun tässä olla saa, uskaltaa rakastaa.
Ei päivää kauniimpaa tarvitse odottaa.
Kun luottaa Jumalaan, Hän kyllä kantaa.
Kuka unelmiinsa vielä uskoo?
Kuka rohkeasti heittäytyy?
Ehkä karttuu kokemusta, ehkä elämä opettaa,
mitä kannattaa tallettaa.
Kuka vuosiensa arvon laskee?
Kuka rikkautta voi mitata?
Kerää onnen pisaroita, pieni hymy joka hoitaa:
Silloin tartut kiinni tähän hetkeen.
Kuka onnensa voi varmistaa?
Ehkä vuotaa kyyneleitä, ehkä edessä on teitä,
jotka haastavat, haavoittavat.
Kuka virheitänsä tahtoo muistaa?
Kuka eiliseen jää elämään?
Ehkä ilo jääkin piiloon, ehkä juokseekin se pakoon.
Jollei tartu kiinni tähän hetkeen.
Ei päivää kauniimpaa tarvitse odottaa.
Kun tässä olla saa, uskaltaa rakastaa.
Ei päivää kauniimpaa tarvitse odottaa.
Kun luottaa Jumalaan, Hän kyllä kantaa.
Kuka unelmiinsa vielä uskoo?
Kuka rohkeasti heittäytyy?
Ehkä karttuu kokemusta, ehkä elämä opettaa,
mitä kannattaa tallettaa.
Kuka vuosiensa arvon laskee?
Kuka rikkautta voi mitata?
Kerää onnen pisaroita, pieni hymy joka hoitaa:
Silloin tartut kiinni tähän hetkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)