Täytyy tyytyä

Elämää ei voi koskaan korjata
ihan täysin kuntoon
sitä ei voi höylätä ja hioa
naulata ja naputtaa valmiiksi

aina se on vähän rempallaan
pikkuisen vinossa niin kuin
pellon laidan lato
jostain kohtaa vuotaa katto
ja viima viluttaa lautojen lomista

ja ihminen koittaa vimmatusti
tilkitä sitä viimeistä rakoa
vain huomatakseen jotain muuta
mikä ei katsetta kestä

sillä ei elämä suostu täydelliseksi
paitsi ehkä tuulenvireen verran
tai yhden jalamitan matkan
tai laskevan auringon ajaksi

ja siihen täytyy ihmisen tyytyä
jos aikoo yhtään tyytyväinen olla

Aura

Et sinä valmiiksi raivattua peltoa
kenellekään antanut
mutta tarjosit käteen auran

oli se sitten laulu tai liike tai työ tai huvi
mutta jotain kättä pidempää
sinä jokaiselle annoit
jotain jolla luoda omaa uraa

sillä niin sinä sen tarkoitit
että kaikki saisivat jälkensä jättää
painaa kätensä multaan
ja muuttaa jotain toiseksi
tehdä vähästään riittävää

mutta ensin täytyy
ojentaa kädet ja ottaa vastaan
ja sitten liata nuo samat kädet
ja lopulta vielä uskaltaa
itse muovailtu jakaa

muuta ei tarvita!

vaan useimmilla meistä
tuohon auraan tarttumiseen
tuskin ihmisikä tahtoo riittää

Jos minä jostain alkaisin

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä heittäisin kivisen rinkkani risukkoon

ja kuraiset saappaani sammalikkoon

ja paljain jaloin minä tanssisin

peltojen laidoilla kesäöisin

Minä olisin pieni tyttö

ja vahva nainen samassa vartalossa

ryppyinen iho sileässä sielussa

työ vain leikkinä käsieni uurteissa

Ja jokaista poimuani

minä silloin rakastaisin

jokaista laaksoa ja kukkulaa

ja tasamaatakin hyvänä pitäisin

Enkä minä piilottelisi mitään

en koittaisi kurvejani kuorrutella

en takamustani peitellä

enkä enää koskaan hukkaisi

itseäni toisten sekaan

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä olisin häpeilemättä minä!

En minä tiedä

Näinä aikoina yhä vain useammin
löydän itseni ajattelemasta että
en minä tiedä

kun ajatukset sinkoilevat
miltein hengenvaarallisesti
suurten kysymysten
ruuhkaisilla valtateillä
seison siellä itsekseni kaiken keskellä
ja sanon mielessäni että
en minä tiedä

ja niin se vain on
etten minä ihan totta tiedä

vaikka olenhan minä lukenut
ja koittanut kuunnella
olen pitänyt silmäni auki
ja pyrkinyt näkemäänkin
olen yrittänyt ymmärtää

ja vaikka minä kuinka mietin
huomaan siltikin päätyväni
aina siihen samaan kysymysten kehään
josta alussa lähdin
ja yhä vain vähemmän
tunnun vuosi vuodelta tietävän

niin että! kyllä minä valtavasti ihailen niitä
joilla on aina vastaus valmiina
ja päivänselvä mielipide
sillä itse en ole ollenkaan varma
 
niin paljon on vielä sellaista
mitä en ihan yksinkertaisesti tiedä

Vain kaksi kolmesta

Vain kaksi kolmesta
voi ihminen hoitaa itse:

voi opetella uutta ja nähdä vaivaa
tehdä parhaansa ja paljon senkin jälkeen
voi ylittää itsensä uudelleen ja uudelleen
venyä melkein mihin tahansa mittaan

voi hymyillä ja olla murehtimatta
pistää sormet ja varpaat ristiin
ja ajatella oikein myönteisiä
toivoa parempia aikoja

mutta siltikin
vain kaksi kolmesta
voi ihminen hoitaa itse

sillä rajalliseksi on hänet rakennettu
laitettu tarkoituksella
liian vaikeiden asioiden haltijaksi
ja äärettömyyden kysymykset sisällään
hänet on laskettu kylmään ja pimeään maahan   

vain kaksi kolmesta -

jotta hän lopultakin
tunnustaisi pienuutensa
myöntäisi osaamattomuutensa
ja sen ettei sittenkään omillaan pärjää
ettei koskaan kokonaan tiedä

ja että tuon yhden kolmesta tähden
hän tahtoisi luottaa kaiken muunkin
itseään isompiin käsiin

Vain ihmisiä olemme kaikki

Loppujen lopuksi
vain ihmisiä
me olemme kaikki

vähäisimmästä mahtavimpaan
vain eri kokoisia astioita
täynnä tomua ja tuulta

savea joiden rinnassa asuu
ikiaikainen ystävämme ikävä
aukko jota koitamme täyttää
kuka rahalla tai vallalla
tai maineella tai kunnialla
kuka kaiken muuttavalla rakkaudella

ja sen heikkouden kolon
me uskomme kätkevämme muilta
kun itse näkemättä kuljemme
verhoutuneena kuka mihinkin
hyveeseen tai tietoon --
vaikka hienoimmatkaan keinomme
tuskin kivenheittoa kauemmas riittävät

ja mittavia ovat usein myös sanamme
varsinkin ne jotka nousevat ylpeinä vastaan
jotka eivät ajatustemme vauhdissa pysy
vaan putoilevat sinne tänne tien poskiin
jättäen jälkeemme ohdakkeiden viidakon

sellaisia me olemme
vain ihmisiä -- 
siksi on turha
odottaa keneltäkään liikaa
tai laskea toivoaan
yhdenkään ihmisen varaan
joka tänään on totta
mutta ehkä jo huomenna tuhkaa

Sanoja minä rakastan

Sanoja minä rakastan -
suuria ja mahtailevia sanoja
osuvia ja ohimeneviä
rohkeita ja empiviä
lempiviä ja kiukkuisia
kömpelöitä ja nokkelia
vakavia ja hullunkurisia

niitä jotka hymyillen lähtivät
ja hipaisten hellivät
jotka viilsivät vaikkeivät
terävimpiä olleetkaan

ja niitä jotka omille teilleen ehtivät
eivätkä koskaan tyhjinä palanneet
eivät huhuilleetkaan kaikuna vastaan
vaan löysivät kotinsa
vieraiden ihmisten huulilta  

sanoja minä rakastan --
mutta niiden vallan alla
minä aina vain enemmän
häkellyn ja pelkään
sillä onhan omakin ihoni
sivalluksista hellä

ja siksi yhä useammin
koitan sulkea suuni
ja sitoa sormeni ristiin

ollakseni edes hetkisen
sanomattakin kaukaa viisas
ja aivan hiljaa

Vain vähän aikaa sinä olet minun

Vain vähän aikaa sinä olet minun
vain nämä katoavat päivät
nämä muutamat sateiset syksyt
ja valoisat keväät
me kuljemme käsikkäin
ja sinä ja minä olemme me

ja minä ohjaan sinua aamusta iltaan
esittelen elämän ihmeitä
minä osoitan kaikkea oppimaani
sanon mitä saa ja mitä ei kannata
mikä satuttaa ja mikä korjaa
ja minä kehun ja kannustan sinua
löytämään oman tapasi olla

ja sitten minä päästän kokonaan irti
annan sileän kätesi livahtaa kädestäni
ja omani jäädä yksin
minä sallin sinun jalkasi juosta
ja kuljettaa maailman laidoille
ja ehkä vähän niiden reunojenkin yli

ja vaikka en ollenkaan tiedä
kuinka sinun siellä käy
minä huiskutan hymyillen
ja ääni sortuen kuiskaan että
- seikkaile tyttö seikkaile!
ja tule takaisin silloin kun haluat
tule vain silloin kun haluat

sillä enää vähän aikaa sinä olet minun
mutta ihan jo pian

olet kokonaan sinun

Kaksi puolta

Elämässä on aina läsnä
sen kaksi eri puolta

uuden into ja eilisen ikävä
kasvamisen riemu ja jomotus
hilpeä seura ja yksinäisyys
voiman tuntu ja heikkous
luja luottamus ja epätoivo

ja rakkaus niin lähellä vihaa
että melkein paiskaavat kättään
tietämättä että ovat vain
saman ihon kaksi eri puolta
- näkyvä ja se mikä on salassa
kätkössä omilta ja muiden silmiltä

ja niin nuo kaksi
samanaikaisesti
voivat ollakin ihan yhtä totta

Taskukokoinen tahto

- kertomus pienenpienestä ja sievästä tahdosta

Olipa kerran tahto. Sellainen litistetty ja kutistettu, pienenpieni tahto. Se oli oikeastaan ihan kätevä ja käyttökelpoinen. Se mahtui aivan mainiosti taskuun tai kämmenelle, sen saattoi ottaa mukaan kassin pohjalle ihan niin kuin minkä tahansa kertakäyttösadetakin ja vaikka unohtaa sinne hyvällä säällä viikoiksi kuittien ja kadonneiden huulipunien sekaan. Ei se koskaan pitänyt itsestään meteliä, keikutteli vain hiljaa askelten tahdissa ja toivoi, ettei olisi liikaa vaivaksi.

Ja totta puhuen, tahto olikin omistajalleen oikeastaan vain pieni ja sievä turhake, sillä ei kai nyt jokaisella yksilöllä omaa tahtoa tarvinnut olla, pärjäsihän sitä ihan hyvin ilmankin. Varsinkin, jos viereltä löytyi joku, jolla oli oikein suurensuuri ja kovaääninen, penkkipunnerrusta harrastanut tahto. Ja juuri sellaisen bodatun tahdon vieressä pienenpienestä tahdosta tuntui erityisen ihanalta ja turvalliselta. Ei tarvinnut nimittäin ollenkaan vaivata päätään, ei tehdä vaikeita valintoja eikä kantaa niiden seurauksia, ei oikeastaan edes juurikaan miettiä kummemmin, kunhan vain muisti seurata tuota toista tahtoa ja koitti sopivasti aavistella, minne se kulloinkin mahtoikaan olla menossa.

Vaikka kyllä tuo taskukokoinen tahto sentään joskus pääsi päivänvaloon. Vaatekaupassa sen saattoi kaivaa esiin kassin uumenista, nostaa hetkeksi toiselle hartialle istumaan ja kysyä kuiskaamalla, mistä väreistä se taas pitikään. Aluksi tahdon ilahtuneet silmät osuivat aina kirkkaisiin väreihin, punaisiin ja keltaisiin paitoihin, mutta jo hyvin pian tahto alkoikin muuttua epävarmaksi. Sitten se pälyili hetken levottomana ympärilleen ja valitsi aina lopulta mustan tai harmaan, koska muutkin olivat tahtoneet niin.

Ruokakaupassa taas tahto saattoi huhuilla lempeästi olkapäältä, mitä suurensuuri tahtoisi syödä tai mikä keskisuurten lempiruoka olikaan ja sitten sanoa, ettei sillä itsellään niin väliä ollut, sille oli oikeastaan ihan sama. Vaikka salaa se kyllä toivoikin, että muut valitsisivat edes joskus jotain, mistä sekin piti.

Ajan saatossa pienenpieni tahto tajusi kuitenkin yhä useammin jäävänsä täysin huomiotta. Asiat, joita se toisten kanssa teki, eivät itse asiassa olleet ollenkaan sen valitsemia. Kukaan ei oikeastaan  kysynyt sen mielipidettä tai näyttänyt arvostavan sen suuria uhrauksia toisten tahtojen vuoksi. Ja kun asiaa tarkemmin ajatteli, tuntui jopa siltä, ettei juuri kukaan edes välittänyt sen olemassaolosta.

Ja niinpä vähitellen tuon pienenpienen tahdon ennen niin suloinen ääni alkoi muuttua kylmäksi ja kovaksi. Ja yhä vain useammin se kaikkien hämmästykseksi hyppäsi täysin ennakoimatta jostain pimennosta omistajansa olalle näyttämään kalvennutta naamaansa ja kertomaan narisevalla äänellä tarinoita sen suurista ponnisteluista. Niiden tuokioiden lopuksi se aina kohautti pienenpieniä olkapäitään ja sanoi kuuluvasti nyyhkäisten, ettei sen tietysti niin väliä. Sitten se kiireen vilkkaa taitteli taas itsensä sievään kasaan ja hyppäsi äkkiä toisten kysyvien silmien alta pois.

Ja niin tuo taskukokoinen tahto eli onnettomana elämänsä loppuun saakka kasvamatta koskaan todelliseen mittaansa. Itse se väitti, ettei sen kasvuun ollut ympäristön lupaa, (ja tottahan olikin, että sen bodatut läheiset olivat paljon vahvempia tahtojia) mutta kenen lupaa se kasvamiseen oikeastaan edes tarvitsi. Ehkä esteenä oli pikemminkin se, että jollain erikoisella tavalla tuo pienenpieni tahto oli tottunut nauttimaan näennäisestä heikkoudestaan ja toisten säälivistä katseista. Niistä se sai sopivin väliajoin elämänsä kivuille pienen annoksen voimaannuttavaa lohdutusta.

--
Mutta mikä lie tarina tämäkin
tuskin edes kovinkaan tosi
sillä ei kai nyt sentään 
näin onnettomia tahtoja
enää missään päin maailmaa elele!

Kaiken on muututtava

Kaiken on täällä
jatkuvasti muututtava

kasvettava
kuluttava
silettävä
murruttava
vanhettava
tultava ja mentävä
liikuttava kiireellä
edes ja takaisin

vain sinä olet aina sama:
kaiken nähnyt
ja muuttumaton

- Liittyykö se ehkä kokoosi?
siihen että olet niin suuri

sillä eihän suuren tarvitse
vaihtaa asentoaan
kääntää edes omaa päätään
pitääkseen pientään silmällä 

riittää että on ja pysyy

Tie

Elämässä näyttää riittävän 
näitä mutkikkaita reittejä
näitä odottamattomia
ja turhankin hankalia käänteitä

näitä joista ei voi koskaan
olla aivan varma
ei voi ihan täysin tietää
mihin mikäkin suunta vie

sillä ainahan hyvältä näyttävä
voi päätyä pahaan
tai pahalta näyttävä
kääntyä lopulta parhaaksi

eikä riitä oikein sekään
että päättää kerran tai kaksi
ja sitten vain suuna päänä
jatkaa vähän sinne päin

vaan joka ikinen päivä
on valittava uudelleen
mennäkö oman ymmärryksen
ja vaistojen varassa

vai seuratako ehkä sitä
joka sanoo itse olevansa tie

Taite

Missä kohtaa ihmisen matkaa
tulee vastaan taite
se huomaamaton käänne jossa
vanha alkaa vetää uutta enemmän

kun oma huippu on valloitettu
unelmat saavutettu tai heitetty pois
ja loputon ylämäki vaihtuu
verkkaiseksi lasketteluksi alaspäin

puheissa eilinen saa yhä enemmän tilaa
se mikä oli kaunista silloin joskus
on parempaa kuin mikään tuleva sillä
onhan aurinkoisia keväitä ollut ennenkin

- vai voiko ehkä olla niin
että joku kiipeää loppuun asti
että aina löytyy uusi vuori tai mäki
uusi huominen jota kohti mennä

että vasta lähtöpäivänä
on elämästä riittävän täysi
ja tuo viimeinenkin taite 
tuntuu vain käänteeltä parempaan

Tumma minussa

Kuinka minä selittäisin sellaista
mihin eivät mitkään sanani tartu

kun lauseet vain liukastelevat 
pisteitä välttellen 
hyppivät rivien väleissä
ja kiertyvät kysymyksiksi
joihin eivät koskaan vastaa

kuinka minä sellaista 
mikä on jo vuosia virunut
koskemattomana pohjallani
rumana ja ummehtuneena
kuin likainen lammikko

kuinka tätä painavaa
ja vaikeatajuista
vanhaa vihaista
harmaata sumutaivasta
jotain näin epäselvää selittäisin

sitä mitä minä olen
aina työntänyt silmistäni pois
ja näkemättäkin hävennyt
pelätessäni sietämätöntä
tai sitä etten ehkä kestäisi

eikä tuo tumma minussa
järkipuhetta edes usko
ei ota pakolla askeltakaan
ei kuuntele käskyjäni
odottaessaan lupaa olla

ja sitten vasta
kun lakkaan käsittämästä
ja kun suostun vain tuntemaan
koko tämän selittämättömän sotkun
se alkaa verkkaisesti tehdä lähtöä 

Riittääkö edes elämä

Riittääkö edes elämä siihen
että opin hellittämään

että annan itseni olla
lakkaan vahtimasta
tehtyjä ja tekemättömiä
ja kelpaan minullekin näin

riittääkö se siihenkään
että ymmärrän todella
häviävien hetkien arvon

etten purista niitä hengiltä
vaan osaan tarttua hellästi
ja päästän sitten valumaan
suloisina virtoina käsistäni pois

riittääkö tämä elämä
ylipäänsä mihinkään
vai vieläkö viimeisenäkin päivänä
yritän lepytellä ja selittää
miksen ole enempää ehtinyt

-
ei taida riittää 
mikään maailman aika
tulemaan valmiiksi asti

on vain jatkettava harjoitusta
toistettava samoja asioita
aamusta iltaan
uudelleen ja uudelleen
 
ja opittava vähän kerrallaan
rakastamaan paremmin
tätä keskenkasvuisten matkaa

Rakkaus vai oikeus?

Kumpi ohjaa elämääni
kumpi ajaa minua eteenpäin

rakkaus vai oikeus?

se että minulla on oikeus toimia näin
että on lupa ajatella ja tuntea tällä tavoin 
että minulla on vallan hyvät syyt
ja perustelut tehdä kuten teen

että koska minä tiedän väärän
ja koska tiedän myös oikean
ja koska käsissäni lepää kohtuus
voin ennustaa muidenkin kohtalon

vai ohjaako minua ehkä sittenkin rakkaus

se joka ei koskaan etsi omaa etuaan
joka ei iloitse toisen tappiosta
joka ei pyri astumaan niskan päälle
tai parane viereisen pahuudesta

joka ei sano että minähän sanoin
ei hymyile suu ivaan vääntyneenä
jonka silmissä pisaroi myötätunto
ja hitailla huulilla lempeys

rakkaus vai oikeus?
toinen niistä on helppoa
toinen kenties maailman vaikeinta

Ei riitä hyvyys

Ei riitä koskaan hyvyys
voittamaan pahuutta

ei vaikka kaikkensa antaisi
koko omaisuutensa jakaisi
vaikka tyytyisi vähään  
eikä keneltäkään riistäisi

vaikka enkelin lailla
helisevällä äänellä
pumpulin pehmeitä puhuisi
eikä ketään sanoilla soimaisi

ei riittäisi maksuksi sekään
ei turvaksi ei takuuksi
ei luvaksi lähteä sotaan 
oman oikeutensa puolesta 

sillä hyvyys yksin
ei riitä koskaan
voittamaan pahuutta

mutta suurin rakkaus -
se kyllä riittää 

 
(1.Kk.13)

Kaikilla meillä on syy

Kysy vaan kuka meistä on terve
kuka on kolhuitta kulkenut
kuka on kivuilta säästynyt
kuka toiveensa täyttänyt

ja kulje tiesi sitä ainutta etsien
sillä et edes yhtä sellaista löydä

kaikilla meillä on joku syy
joku puuttuva raaja
joku vuotava haava
joku ikävä ja kaipuu
tai mustelmille lyöty mieli

kaikilla meillä on hyvä syy sille
että kumarassa kuljemme
että hymymme on vaipunyt
ja suumme sylkee katkeria kirouksia

kaikki me olemme hukassa
parhaimmatkin meistä
sokeana kuljemme seiniä kokeillen
omiin sokkeloihimme eksyneinä

sillä kaikki me olemme vailla
- kaikki olemme valoa vailla


(R.3:23)

Oikeassa!

Oikeassahan me olemme kaikki
niin kovin oikeassa
tällä oman totuutemme tiellä

tällä jolla kaikki on selvää
musta on mustaa valkea valkeaa
ja harmaita sävyjä
voidaan sekoittaa aina vain lisää

väärässä emme ole kukaan
mutta väärinymmärrettyjä kyllä
kaltoinkohdeltuja ja sorrettuja
hipaisulla mustelmille ruhjottuja
täysin syyttöminä syytettyjä

mutta onneksi niin oikeassa!
olemme kulkeneet tulemme läpi
ja tulleet tuntemaan totuuden
koko totuuden
koko oman totuutemme

-
mutta löytyykö enää ketään
löytyykö edes yhtä sellaista
joka tietää ettei tiedä
joka vielä etsii ja pyytää neuvoa
eikä lakkaa tekemästä hyvää

ei taida olla ketään ei yhtäkään
sillä kelvottomia ovat kaikki

mutta oikeassa!
niin kovin oikeassa mielestään jokainen 

Hengittelemään

Olen alkanut luopua
liian suurista sanoista
lopettanut turhan arvailun
ja lakannut tietämästä liikaa

sillä olen väsynyt omaan viisasteluuni
ja palavaan haluuni ymmärtää

paljon olen täyttänyt hiljaisuutta metelillä
ja olen yrittänyt puhua sinutkin pyörryksiin
jotta muuttaisit mielesi minun mielikseni

mutta vain yhden olen huomannut-
sinä et ajattele ollenkaan niin kuin minä
sinun tiesi liikkuvat ulottumattomissa
korkeuksissa ja syvyyksissä
joita en parhaillakaan sanoilla ohjaile

ja niin olen päätynyt hengittelemään
ottamaan ilmaisen lahjan kyselemättä vastaan
ja tarjoamaan sen käytettynä takaisin

se on kyllä aika vähän
mutta samalla kaikki mitä käsitän