Jotain muuta

Onko väärin pyytää lisää

vaikka on saanut elämältä 

jo melkein kaiken

enemmän lihavia vuosia

kuin moni koko ajallaan

ihmeitä ilman määrää

ja lukemattomia lahjoja 

joista ei ole huomannut kiittää

kun on kuvitellut ansainneensa

ne omilla oikeilla toimillaan 

onko siis väärin 
pyytää vielä lisää

pyytää jotain muuta

kaivata tuntemattomia teitä

näiden valmiiksi tallattujen tilalle

vieraita puita niiden varsille

ja oksille uusia lintuja 

tulemaan äänellään tutuiksi 
ja laulamaan syvälle sydämeeni saakka

jos ei ole väärin pyytää

eikä aivan kohtuutonta

niin minulle sopisi niin

Tällä paikalla

Vain yhtä minä sinulta pyydän -
että voisin tyytyä olemaan tässä

tällä kohtaa tällä tiellä
jonka olet jalkojeni alle laittanut
olet minun varalleni valinnut

että jaksaisin odottaa
näissä ahtaissakin oloissa
liian isojen ajatusteni kanssa
vaikka ne tuntuvat vain unissani
mahtuvan tarpeeksi liikkumaan

ja että lakkaisin hoputtamasta sinua
ohjaamaan minua paremmin
että luottaisin tämänkin
pysähtyneen hetken liikkuvan
huomaamattani jonnekin

sillä kuinka voisinkaan väittää
sinun tiesi olevan minulle
elämääkin enemmän
jos yhden päivän matka
ei minulle kuitenkaan kelpaa

enkä millään malta pysytellä
tänään tällä paikalla
jonka olet minua varten 
jo aikoja sitten valmistanut

Pilvesi on pysähtynyt tähän

Sinun pilvesi on pysähtynyt tähän
se on jäänyt varjoksi ylleni
peittänyt avaran taivaan
ja rajannut jaloilleni ahtaan maan  

yötä myöten sinun tulesi hehkuu
liekkisi villiintyvät luomillani
ja vaikka kuinka anon ja uhkaan
ne eivät silti lakkaa härnäämästä
 
ja liian varhain minä herään hämärään
silmät sinun valoasi ikävöiden
korvissani tuo tyhjyyden kohina
kuin jäätyneen meren loiske

sillä pilvesi ei liiku
se on pysähtynyt tähän.

vaikka minä olisin jo niin valmis!
melkein pakannutkin! 
olen heittänyt risaisen sydämeni pois
ja levittänyt käteni syleilemään uutta

minä lähdin kulkeakseni vapaaksi
tullakseni orjasta itseni omistajaksi
ja juutuin raskaan kätesi alle
sinun vakaan kätesi alle minä jäin

mutta vielä minä tästä nousen-
ja vielä minä menen-
vielä minä näen-
ja vielä tiedän miksi-

mutta vasta sitten
kun pilvesi liikkuu taas


(4.M.9)

Jalokiviä

Tänään minä etsin aarteita
etsin kätkettyjä kiviä
ihan oikeita ikuisia ihmeitä

- Kyllä niitä vielä on!
sanon epäilijöille
sillä tottahan minä semmoiset tiedän

ja minä alan kaivaa
ja kaivan käteni uuvuksiin 
jalkani aivan veltoiksi asti

minä lapioin hitaasti
ja yhä vain hitaammin
minä nostan ja pudotan taas alas

- Varmasti niitä jossain on
sanon epäilijöille
vaikken ole enää niinkään varma

jokaisen kiven minä silti käännän
ja jokaisen hiekanjyvän katson
mutta kaikki ne pöllyävät vain

- Ei täällä mitään ole
myönnän viimein itselleni
sillä yksinhän minä siellä olen

ja sitten minä käännyn pois
ja lupaan etten koskaan enää palaa
etten ikinä enää usko unelmiin

- Jalokiviä ei ole, ihmeitä ei ole!
sanon kaikille niihin vielä uskoville

enkä minä silloin ollenkaan huomaa
että selkäni takana
hohtaa jo








 

Melkein oikein

- Tarina elämän hankalista palasista

Hän oli pyöritellyt elämänsä palasia käsissään jo kauan. Oli käännellyt ja väännellyt noita epäselviä kuvioita, yrittänyt hahmottaa kokonaisuutta, katsonut läheltä ja katsonut kaukaa, luullut toisinaan aivan kuin näkevänsä jotain, kenties suuremman suunnitelman, ehkä jonkinlaisen erityisen maiseman, mutta päätynyt pian entistä isompaan epätoivoon oikeiden palojen ollessa edelleenkin hukassa. 

Paloja tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Ja ne olivat liian samannäköisiä, liian vaikeita käsittää. Niistä oli mahdotonta saada otetta ja oli mahdotonta tietää, mistä suunnasta tätä rikkonaista elämää kannattaisi ylipäänsä alkaa rakentaa.

Mutta silloin hän kuuli kauan odottamansa kliksahduksen. Yksi satunnaisesti sovitetuista paloista oli sittenkin kuulunut toiseen samanoloiseen. Ne muodostivat kokonaisuuden, aloittivat selvästi jonkinlaisen kuvan tai kuvion. Niistä oli tulossa jotain. Ja tätä jotain hän lähti nyt intoa puhkuen tavoittelemaan. Kiireellä hän työnsi ylimääräiset palat sivuun ja alkoi etsiä muita samanvärisiä, samanmuotoisia, samanhenkisiä paloja, niitä, jotka tekisivät tästä kuviosta täydellisen, ihanan ja kauniin katsella.

Eikä aikaakaan kuin kuva alkoikin hahmottua. Siitä oli mitä ilmeisemmin tulossa jonkinlainen koriste, ikään kuin ornamentti, joka tulisi kehystämään kaikkea muuta mielenkiintoista ja jännittävää eteen tulevaa. Tuo ihastuttava alku antoi nimittäin toivoa sille, että kaikella oli elämässä sittenkin tarkoitus. Pala toisensa jälkeen löysi helposti sopivan paikan jonossa ja kuva muodostui vähä vähältä yhä hienommaksi. Olo tuntui leppoisalta ja mukavalta.

Vaan aikansa siinä rakenneltuaan hänen tarvitsemansa palat alkoivat uhkaavasti loppua. Hyvin pian sopivia ei enää löytynyt mistään lisää. Ja vaikka hän kuinka kokeili samansuuntaisia, niitä, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuulua värinsä ja muotonsa takia kuvioon, ja lopulta turhautuneena niitäkin, joilla ei ollut mitään tekemistä kuvion kanssa, hän ei siltikään löytänyt seuraavaa palaa. Jokainen mahdollinen oli jo kokeiltu eikä mikään niistä näyttänyt jatkavan kuvaa.

Ja äkkiä alkoi vanha tuttu raivo kiristää hänen hermoratojaan, se puski voimalla verta hänen lihaksistoonsa ja yritti suorastaan pakottaa hänen kättään pyyhkäisemään joka ikisen viheliäisen palan alas pöydältä. Hänen kätensä oli jo laskeutumassa yläviistosta alas käydäkseen viimeiseen hyökkäykseen omaa elämäänsä, koko ihmiskuntaa ja ennen muuta tämän typerän pelin luojaa kohtaan, kun hänen matalalle viistänyt katseensa sattui yllättäen tarkentumaan selvään virheeseen.

Ornamentin kuvio ei mennyt oikein. Kauempaa katsottuna se näytti kyllä edelleenkin jokseenkin koristeelliselta, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että nuo ohuet kiemuraiset viivat, joiden oli tarkoitus jatkua symmetrisesti läpi koko kuvion, eivät osuneet juuri lainkaan toisiinsa. Niistä ei muodostunut kerrassaan mitään, ei ainakaan mitään kaunista.

Ja mikä ikävintä, nuo hänen itse rakentamansa virheet pysäyttivät nyt täydellisesti kaiken etenemisen. Virhe oli alkanut yhdestä viattomasta palasta, siitä joka tuntui täydellisen sopivalta. Ja tuo yksi virhe oli tehnyt hänestä niin huolimattoman, lyhytnäköisen ja ajattelemattoman, että hän oli ajautunut aivan huomaamattaan yhä kauemmas oikeasta. 

Pala oli nimittäin melkein oikein. Hyvin lähellä, mutta samalla niin kovin kaukana. Siksi kaikki seuraavatkin rakentuivat väärin. Ja väärä täytyy aina purkaa voidakseen aloittaa alusta. 
 
Muuta keinoa ei valitettavasti ole. 








 

Lahjalista:

Ihan aluksi
- miksi?
- minkä ihmeen takia?
- mitä varten?
- mikä muu muka?
- miten ikinä enää?
- milloin?

ja vielä
- mitä nyt?
- entä sitten?
- eikö koskaan?

siinä kaikki-
ja yksikin näistä riittää
sillä kaikkea muuta minulla kyllä jo on

Odottaja

- ajatuksia tiestä ja viivyttelevästä elämästä

Hän oli odottanut elämää jo kauan. Oli seissyt ääneti ikkunansa edessä ja seurannut herkeämättä jokaista vaivaistakin liikettä tiellään. Oli toivonut paljon, uskonut lujasti ja ollut toisinaan jo täysin varma siitä, että elämä oli tulossa aivan kulman takana. Hän saattoi melkein nähdä sen saapuvan kohdalleen ja vievän mukanaan. Se tarttuisi hänen ikkunasta ojennettuun käteensä kuin uljas satuolento ja heittäisi kevyesti ratsunsa selkään. Sitten elämä lähtisi hurjaan laukkaan, veisi maailman laidoille ja keskelle suuria seikkailuja. Ja hetkessä kaikki olisi toisin.

Ja niin hän odotti. Eikä hän juuri muuta tehnytkään kuin odotti, sillä odottaminen oli jo itsessään voimaa vievää, se väsytti henkeä ja teki ruumistakin kuin varhain vanhentuneen. Se maalasi taivaan kaikilla harmailla, sammutteli sisältä valoja ja sytytteli niitä aina vain tuonnemmaksi, niihin päiviin, jolloin elämä olisi jo noutanut hänet muualle. Siellä jossain paistoi alati aurinko ja yö hänen sisältään oli lopullisesti lannistettu.

Mutta niin vain elämä viipyi. Tie oli tänään yhtä tyhjä ja hiljainen kuin eilenkin, hiekka ei pöllynnyt ilmassa eikä yksikään kulkija jättänyt sille jälkiään. Levottomana hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, huokaisi raskaasti ja piirsi sormellaan kysymysmerkin ikkunalasiin. Tyhjää tietä katsellessaan ei voinut nimittäin mitenkään välttyä siltä hirvittävältä ajatukselta, että ehkä hänen elämänsä olikin jo livahtanut huomaamatta ohi. Ehkä hän odottikin turhaa.

Ja tuota kiusaavaa ajatusta tarpeeksi kierreltyään, hän päätyi siihen lopputulemaan, että koska elämä ei ollut vieläkään tullut, sen oli täytynyt mennä jo edeltä ja silloin järkevintä, mitä saattoi tehdä, oli lähteä kiireesti oman elämän perään. Ja niin hän sen enempää aikailematta jätti kaiken, oman tutun ja turvallisen ikkunan, rauhallisen maiseman, mukavan lämpimän kodin ja ennen muuta tärkeän tehtävänsä tarkkailijana. Hän astui ulos tyhjälle ja kylmälle tielle. Sille samalle, jolla hänen hukattu elämänsä kulki.

Mutta tie ei ollut lainkaan niin helppo ja selkeä kuin miltä matkan alussa oli näyttänyt. Sen loputtomia mutkia saattoi kuvailla paremminkin keskivertoa hankalimmiksi. Aina tuli eteen uusi käänne, joka kätki kokonaan näkyvyyden tai risteys, jossa oli valittava jälleen. Oli päätettävä itse, oli uskallettava kulkea lukuisia tuntemattomia teitä, varjoisiakin teitä, vaikka kukaan ei varmistanut oikeaa suuntaa eikä mikään antanut takuita elämän kulkeneen edeltä juuri näitä reittejä. Ja voi, kuinka yksinäiseksi ja pieneksi hän tunsikaan itsensä hiljaisen taivaan peitellessä hänet uneen ilta illan jälkeen.  

Ja niin kului päiviä ja kului viikkoja ja vähitellen talvi alkoi riisua metsän viimeisiäkin väriseviä puita paljaiksi. Tie oli märkä, pöly oli muuttunut kuraksi ja kurasta oli muodostunut upottavia lätäköitä. Taivas roikkui matalalla peittäen aina vain enemmän horisonttia. Ja mikä pahinta, hän ei ollut vieläkään saavuttanut elämää, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Toisinaan hän istahti pientareelle muistelemaan vanhaa elämäänsä tarkkailijana. Hän sulki silmänsä, huokaisi taas keuhkojensa täydeltä, viivähti hetken turvallisessa pysähtyneisyydessä ja tunsi kuinka sisällä läikähti lämpimästi. Mutta jo pian mieleen tulvi myös tuttu elämänikävä, se, joka oli kalvanut häntä vuosia ja saanut hänet liikkeelle ja hän muisti, kuinka turhauttavalta odottaminen oli tuntunut.

Ja eräänä tuollaisena hetkenä hän äkkiä ymmärsi, kuinka paljon kaikki olikaan muuttunut. Tie oli edelleenkin sama kuin silloin ennen, vain maisemat sen ympärillä olivat vaihtuneet. Mutta koska maisemat vaihtuivat jatkuvasti, näytti jokainen päivä erilaiselta kuin edellinen. Askeleet saattoivat kulkea iltaan mennessä mihin tahansa, suuriin seikkailuihin tai vain harppaamaan lätäkön yli. Mutta juuri noilta teiltä tuntui alkaneen löytyä oikeaa elämää.

Tai ehkä sittenkin- ehkä tie olikin elämä.

Ehkä elämä olikin jokaisen askeleen alla. Ehkä se olikin tehty tallattavaksi, juostavaksi, kontattavaksi, sellaiseksi, että sille saattoi kaatua ja nousta taas ylös jatkamaan matkaa. Että sen olikin tarkoitus toisinaan satuttaa, mutta tuoda myös paljon iloa ja lohdutusta. Että sitä ei ollut alkuunkaan tarkoitettu suojelukohteeksi, ei pelättäväksi tai sivusta seurattavaksi, ei hiljaa ihailtavaksi.

Ja niin hän nousi jälleen, astui yhden askeleen eikä enää odottanut elämää. Hän kulki sillä.    

Minun oikea aikani

Minun oikea aikani olisi nyt
sinulle se on kohta tai pian
sanot usein että odota vähän

mutta miksei muka nyt?
kohta en kestä ja
pian saisi olla
jo vähän äkkiä

sanot ettei minun kuulu tietää
näitä aikoja ja hetkiä
 
että sinun kuuluu