Vain ihmisiä olemme kaikki

Loppujen lopuksi
vain ihmisiä
me olemme kaikki

vähäisimmästä mahtavimpaan
vain eri kokoisia astioita
täynnä tomua ja tuulta

savea joiden rinnassa asuu
ikiaikainen ystävämme ikävä
aukko jota koitamme täyttää
kuka rahalla tai vallalla
tai maineella tai kunnialla
kuka kaiken muuttavalla rakkaudella

ja sen heikkouden kolon
me uskomme kätkevämme muilta
kun itse näkemättä kuljemme
verhoutuneena kuka mihinkin
hyveeseen tai tietoon --
vaikka hienoimmatkaan keinomme
tuskin kivenheittoa kauemmas riittävät

ja mittavia ovat usein myös sanamme
varsinkin ne jotka nousevat ylpeinä vastaan
jotka eivät ajatustemme vauhdissa pysy
vaan putoilevat sinne tänne tien poskiin
jättäen jälkeemme ohdakkeiden viidakon

sellaisia me olemme
vain ihmisiä -- 
siksi on turha
odottaa keneltäkään liikaa
tai laskea toivoaan
yhdenkään ihmisen varaan
joka tänään on totta
mutta ehkä jo huomenna tuhkaa

Kaksi puolta

Elämässä on aina läsnä
sen kaksi eri puolta

uuden into ja eilisen ikävä
kasvamisen riemu ja jomotus
hilpeä seura ja yksinäisyys
voiman tuntu ja heikkous
luja luottamus ja epätoivo

ja rakkaus niin lähellä vihaa
että melkein paiskaavat kättään
tietämättä että ovat vain
saman ihon kaksi eri puolta
- näkyvä ja se mikä on salassa
kätkössä omilta ja muiden silmiltä

ja niin nuo kaksi
samanaikaisesti
voivat ollakin ihan yhtä totta

Kaikilla meillä on syy

Kysy vaan kuka meistä on terve
kuka on kolhuitta kulkenut
kuka on kivuilta säästynyt
kuka toiveensa täyttänyt

ja kulje tiesi sitä ainutta etsien
sillä et edes yhtä sellaista löydä

kaikilla meillä on joku syy
joku puuttuva raaja
joku vuotava haava
joku ikävä ja kaipuu
tai mustelmille lyöty mieli

kaikilla meillä on hyvä syy sille
että kumarassa kuljemme
että hymymme on vaipunyt
ja suumme sylkee katkeria kirouksia

kaikki me olemme hukassa
parhaimmatkin meistä
sokeana kuljemme seiniä kokeillen
omiin sokkeloihimme eksyneinä

sillä kaikki me olemme vailla
- kaikki olemme valoa vailla


(R.3:23)

Hengittelen

Sinun selkäsi taakse
minä silloin kätkeydyn
kun myrsky ei sisältäni lakkaa
kun en millään pysty tyyntymään

kun en osaa huonoa hyväksi vääntää
enkä sanoilla edes itseäni selittää

tai kun ajelehdin niin
etten oikein minnekään kuulu
jokainen ranta on vieras
ja jokainen suunta yhtä outo

tänne minä silloin piiloudun
sinun varjoosi kaiken valtias
tässä minä rauhaasi nojaan
ja ihan vain hengittelen

sinun kanssasi hengittelen

Sinuako silloin ikävöin

- Anskulle ja Villelle <3

Sinuako silloin ikävöin
kun harmaata taivasta tuijottelin
kun päiviini valoa turhaa kaipasin
läpi likaisen ikkunan maailmaa katselin

Sinuako silloin ikävöin
kun kaduilla suunnatta kuljeskelin
kun yksin ihmisten joukossa astelin 
sinne jonnekin sekaan myös itseni kadotin 
 
Enkä tiennyt mitä etsin
vaikka sinua etsin
noilta tutuilta ja vierailta teiltä
en tiennyt mitä etsin
enkä mistä sen löytäisin
kaukaa vai läheltä

Sinuako silloin ikävöin
kun toisille onnea toivottelin
kun hiljaisen kotini oven avasin
ja varjoissa illan oman onneni hukkasin

Sinuako silloin ikävöin
kun laskuissa auringon huokailin
kun tuhannetta kertaa jälleen pyysin
että vielä minä löytäisin sen mitä etsin

Vaikken tiennyt mitä etsin
minä sinua etsin
minä ikävöin päivin ja öin
kunnes lopulta löysin
sinut viereltäin löysin
ja kätesi kädestäin

silloin päättyi mun ikäväin 

Silmiisi mahtuu elämä

Sinun silmissäsi
läikkyy jokaisen iloni alku
loistaa pimeiden päivieni valo
lepäilee arvaamaton huominen

siellä on myöskin kipu
ne vuodet jotka valitsit käydä
tietääksesi minun kipuni määrän
ollaksesi minun ikäväni seurassa
- sinä tahdoit tuntea sen itse

mutta pelkoa siellä ei ole
ei hätää tai hämmennystä
ei pienintä moitetta
et pyydä selittämään mitään

siksi en lakkaa katsomasta kasvojasi
ne ovat minulle kuin tuli ja meri
silmiisi mahtuu koko elämä

Etsin sinua

Etsin metsien keskeltä sinua
etsin poluilta poljetuilta
vanhojen kantojen istuimilta
noilta havuilta tuoksuvilta
etsin puiden latvoista sinua
etsin lehtien lomasta
vesien varsilta 
rantojen rajoilta
sileiden kivien seurasta

etsin kaikkialta
maalta ja taivaalta
mistä voi etsiä toista

mutta löysin vain isomman ikävän
sitä mertakin syvemmän
yhtä lailla niin äärettömän

ja aaltojen jaloilla lipui se kohti
eikä tohtinut mennä millään pois
 
ei tuo ikävä lähtenyt pois

Annoin menneen mennä

Välillä ikävöin niin paljon
sitä mitä meillä oli joskus ennen
etten millään jalalla astuisi tänne
tähän tuntemattomaan huomiseen

mieleni viipyilisi menneessä
se jäisi pyyhkimään pölyjä
noilta seisahtuneilta kahvipöydiltä
kuuntelisi ontuvaa puhetta
ojennellen tueksi kauniimpia sanoja
tarjoilisi parempia oivalluksia matkasta

siellä se olisi kuin kotonaan
saisi hetken puristaa eilisen onnea
kunnes ihan liian pian lukisi
tarinan ummehtuneen lopun

Pitkän illan minä taas ikävöin
sitä mitä meillä oli joskus ennen
ja hengitin aivan varoen
ettei aavistus rinnassa kävisi kivuksi

sitten siirsin jalkaa
yhden askeleen verran vain
mutta kuitenkin niin että
annoin menneen mennä

Tämä suunnaton ikävä

Sinä aina toisinaan
kätkeydyt kokonaan minulta
katoat noin vain näkyvistä
jonnekin omille teillesi
aivan kuin kiusallasi liukenisit

ja sitten tulee tämä
suunnaton ikävä
ja ajaa etsimään sinua
etsimään lisää valoa
näille varjoisille reiteille

Mutta entä jos se oletkin ollut koko ajan sinä!

joka olet kätkenyt minut kätesi alle
piilottanut kämmenesi suojaan
ja siellä minä törmäilen hämärissä
sinun suurten sormiesi seinämiin

Minä tarvitsen sinua nyt

Minä tarvitsen sinua nyt
niin kuin nääntyvä tarvitsee vettä
niin kuin kipeä kaipaa lohduttajaa
niin kuin syytetty ymmärtäjää

minä tarvitsen sinua nyt
niin kuin myrsky tarvitsee tyyntä
niin kuin levoton tuuli rauhoittajaa
niin kuin viluinen lämmittäjää
 
Minä tarvitsen sinua
vieläkin enemmän
kuin tätä puhdasta ilmaa
juuri niin paljon
ja vieläkin enemmän
tarvitsen sinua nyt

Minä tarvitsen sinua nyt
niin kuin hukkaan kulkenut tietä
niin kuin yksin jäänyt ystävää
niin kuin hylätty löytäjää

minä tarvitsen sinua nyt
niin kuin tyhjä tarvitsee täyttä
niin kuin väsynyt vierelle rohkaisijaa
niin kuin neuvoton opastajaa

Minä tarvitsen sinua
vieläkin enemmän
kuin tätä puhdasta ilmaa
juuri niin paljon
ja vieläkin enemmän
tarvitsen sinua nyt

Nämä lyhenevät päivät

Nämä lyhenevät päivät
täyttyvät jälleen hyvästeistä:
kurjet, lehdet, valo, lämpö

- ja sinä.

Ja minä
luovun oikeudestani pitää kiinni,
vangita hellästi mutta väkisin,
pakottaa näkemään samoin. 

Tuulelle nostan sormeni merkiksi.
Se saa nyt syleillä omaansa,
pitäköön hetken huolta itsellään.

Sillä vain se, joka on vapaasti mennyt 
voi palata takaisin.

Eloton

(Johannalle)

Sinä yönä, jolloin sinä olit hiipinyt hiljaa pois
olit jättänyt kolkon kuoresi lojumaan sängylle
vaihtanut kuluneet vaatteesi valkoisiin
ja kohdannut yksin kaikkein pelätyimmän 
Minä mietin, kuinka uusi Ikean lipastosi sopisi meille

Viime yönä vierailit luonani jälleen
Tulit onnittelemaan jostain mitättömästä
Häkellyin kuinka olitkaan nähnyt vuokseni vaivaa
ripustanut kortteja pyykkinaruille pitkin asuntoa
Olit siinä enemmän elossa kuin minä nykyään

Aamun valossa etäännyimme taas
Lipasto kosketti seinää ja minä sitä
sillä muuta otetta en enää sinusta saanut
Eloton esine viesti hiljaa välillämme
tietäen, näkymätöntä hengittäen 

Elämä viipyilee täällä

Se paikka on villinään
keto-orvokkeja
Rannalla sileä kallio,
ei liiemmin lokkeja
Kiipeilyyn kutsuva puu
vahvana veden ylle kurottuu

Elämä viipyilee täällä
vaan sinä et vierellä

Mikä saikaan niin varhain
sut luotani pois lähtemään
Tämän yhteisen maailman
taaksesi yllättäin jättämään
En osannut varmaan sanoa
Ei mikään ole samaa ilman sinua

Joka paikassa haikeaa
liikaa on muistoja
Linnutkin laulavat lauluja
hetkistä rakkaista
Ja se kiipeilyyn kutsunut puu
nyt vahvana suruuni kietoutuu

Elämä viipyilee täällä
vaan sinä et vierellä