The End

Your name is the End
The Beginning and the End

and here I am
standing in the middle
of my everything
wondering where this all is going
what the rhyme and reason is
the secret behind this season

and those frozen seeds
what about them?
those that I have
with my own shaky hands sown
on that barren and stony soil
will I ever see them blossoming?

here I am
in this thick fogginess
taking steps towards unknown
to meet you somewhere there
where you say you already are
joyfully cheering
and holding the final piece
of my mystery

just because
your name is  

the End

Etsi valoa

Etsi valoa
älä koskaan pimeyttä

suuntaa silmäsi sinne
missä palaa tuli
missä lepattaa liekki
missä hehkuva lyhty
näyttää reittiä hämärällä tiellä

älä pimeyden teoista piittaa
älä niitä jää huokailemaan

käännä katseesi sinne
missä arasta on tullut rohkea
missä kovasta sydämeltään lempeä
missä toivo ohjaa tulevaisuutta
ja hyvä on jo päihittänyt pahan

etsi kaikin voimin valoa
etsi jokaisen askeleen alta
seuraa sen matkaa hymyillen
ja luottamusta hyräillen

sillä valo loistaa pimeydessä
eikä pimeys saa sitä koskaan kiinni
 
ei saa pimeys millään valoa kiinni!

Jalokiviä

Tänään minä etsin aarteita
etsin kätkettyjä kiviä
ihan oikeita ikuisia ihmeitä

- Kyllä niitä vielä on!
sanon epäilijöille
sillä tottahan minä semmoiset tiedän

ja minä alan kaivaa
ja kaivan käteni uuvuksiin 
jalkani aivan veltoiksi asti

minä lapioin hitaasti
ja yhä vain hitaammin
minä nostan ja pudotan taas alas

- Varmasti niitä jossain on
sanon epäilijöille
vaikken ole enää niinkään varma

jokaisen kiven minä silti käännän
ja jokaisen hiekanjyvän katson
mutta kaikki ne pöllyävät vain

- Ei täällä mitään ole
myönnän viimein itselleni
sillä yksinhän minä siellä olen

ja sitten minä käännyn pois
ja lupaan etten koskaan enää palaa
etten ikinä enää usko unelmiin

- Jalokiviä ei ole, ihmeitä ei ole!
sanon kaikille niihin vielä uskoville

enkä minä silloin ollenkaan huomaa
että selkäni takana
hohtaa jo








 

Sinulle riittää yksi

Sinulle riittää yksi
yksi ihan tavallinen
aivan arkinen
ei mitenkään erikoinen
tai ihmeellinen

yksi tällainen nääntynyt
pahasti eksynyt
tosi tosi väsynyt
sukkansa puhki kulkenut lapsi

et kaipaa laumoja
et suuria saleja et joukkoja
et kehuja et peukkuja

et edes ymmärtäjää itsellesi etsi
sillä sinulle riittää

vain se yksi

Et anna minun tervehtyä hetkessä

Et anna minun tervehtyä hetkessä
taidat rakastaa liikaa tällaista
tekeillä olevaa projektia

tänään löysin yhden puuttuvan palani
liikennevaloissa tihkusateessa

jostain se osui silmiini
ja kuva selveni taas vähän

vaikka olen minä vieläkin hirveän hukassa
enkä tiedä pääsenkö koskaan lähellekään valmista

usein mietin mihin koloon minä itseni sovitan 
tai minne minä oikeastaan lopultakaan kuulun

-
suojatietä ylittäessäni
sinä pysähdyit katsomaan minua
ja hymyilit niin kuin olisit 
nähnyt jotain paljon enemmän

tai ainakin jonkun 
ihmeen paljon kauniimman

Taaksepäin

Taaksepäin
on paras katsoa silloin
kun eteenpäin ei tahdo nähdä

ei siksi että sinne kannattaisi jäädä
noihin muistohin makoilemaan
tai että vallan hukkaisi suuntaansa
ja alkaisikin peruuttaa

mutta ettei aivan unohtuisi
mistä kaikesta on menty
että tuolta on tultu jo tähän
vuoria on siirretty ja kierretty
ja monelle mutkalle on selvinnyt syy

ehkä sieltä jostain löytyisi myös toivo
 
se että nämäkin päivät
ovat vielä joskus osa eilistä
sitä mitä katsellaan ymmärtäen
kun tiedetään vihdoin miten ja miksi

Toivosta ihminen elää

Ei ihminen elä yksin leivästä
ei elä paljosta työstä ei levosta
ei kodin lämmöstä
ei edes toisen ihmisen ihosta

toivosta ihminen elää
siitä hän hengittää
että vielä näkyy valoa
että on jotain mitä kohti kulkea
ja huominen peittoaa sittenkin eilisen

sillä jos toivo sammuu
silmät eivät totu millään pimeään
korvat eivät kestä jatkuvaa hiljaisuutta
ja lujakin usko alkaa jo pian horjahdella   

siksi tarvitaan toivoa
ja suurinta rakkautta
puhumaan se jälleen eloon

Odottaja

- ajatuksia tiestä ja viivyttelevästä elämästä

Hän oli odottanut elämää jo kauan. Oli seissyt ääneti ikkunansa edessä ja seurannut herkeämättä jokaista vaivaistakin liikettä tiellään. Oli toivonut paljon, uskonut lujasti ja ollut toisinaan jo täysin varma siitä, että elämä oli tulossa aivan kulman takana. Hän saattoi melkein nähdä sen saapuvan kohdalleen ja vievän mukanaan. Se tarttuisi hänen ikkunasta ojennettuun käteensä kuin uljas satuolento ja heittäisi kevyesti ratsunsa selkään. Sitten elämä lähtisi hurjaan laukkaan, veisi maailman laidoille ja keskelle suuria seikkailuja. Ja hetkessä kaikki olisi toisin.

Ja niin hän odotti. Eikä hän juuri muuta tehnytkään kuin odotti, sillä odottaminen oli jo itsessään voimaa vievää, se väsytti henkeä ja teki ruumistakin kuin varhain vanhentuneen. Se maalasi taivaan kaikilla harmailla, sammutteli sisältä valoja ja sytytteli niitä aina vain tuonnemmaksi, niihin päiviin, jolloin elämä olisi jo noutanut hänet muualle. Siellä jossain paistoi alati aurinko ja yö hänen sisältään oli lopullisesti lannistettu.

Mutta niin vain elämä viipyi. Tie oli tänään yhtä tyhjä ja hiljainen kuin eilenkin, hiekka ei pöllynnyt ilmassa eikä yksikään kulkija jättänyt sille jälkiään. Levottomana hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, huokaisi raskaasti ja piirsi sormellaan kysymysmerkin ikkunalasiin. Tyhjää tietä katsellessaan ei voinut nimittäin mitenkään välttyä siltä hirvittävältä ajatukselta, että ehkä hänen elämänsä olikin jo livahtanut huomaamatta ohi. Ehkä hän odottikin turhaa.

Ja tuota kiusaavaa ajatusta tarpeeksi kierreltyään, hän päätyi siihen lopputulemaan, että koska elämä ei ollut vieläkään tullut, sen oli täytynyt mennä jo edeltä ja silloin järkevintä, mitä saattoi tehdä, oli lähteä kiireesti oman elämän perään. Ja niin hän sen enempää aikailematta jätti kaiken, oman tutun ja turvallisen ikkunan, rauhallisen maiseman, mukavan lämpimän kodin ja ennen muuta tärkeän tehtävänsä tarkkailijana. Hän astui ulos tyhjälle ja kylmälle tielle. Sille samalle, jolla hänen hukattu elämänsä kulki.

Mutta tie ei ollut lainkaan niin helppo ja selkeä kuin miltä matkan alussa oli näyttänyt. Sen loputtomia mutkia saattoi kuvailla paremminkin keskivertoa hankalimmiksi. Aina tuli eteen uusi käänne, joka kätki kokonaan näkyvyyden tai risteys, jossa oli valittava jälleen. Oli päätettävä itse, oli uskallettava kulkea lukuisia tuntemattomia teitä, varjoisiakin teitä, vaikka kukaan ei varmistanut oikeaa suuntaa eikä mikään antanut takuita elämän kulkeneen edeltä juuri näitä reittejä. Ja voi, kuinka yksinäiseksi ja pieneksi hän tunsikaan itsensä hiljaisen taivaan peitellessä hänet uneen ilta illan jälkeen.  

Ja niin kului päiviä ja kului viikkoja ja vähitellen talvi alkoi riisua metsän viimeisiäkin väriseviä puita paljaiksi. Tie oli märkä, pöly oli muuttunut kuraksi ja kurasta oli muodostunut upottavia lätäköitä. Taivas roikkui matalalla peittäen aina vain enemmän horisonttia. Ja mikä pahinta, hän ei ollut vieläkään saavuttanut elämää, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Toisinaan hän istahti pientareelle muistelemaan vanhaa elämäänsä tarkkailijana. Hän sulki silmänsä, huokaisi taas keuhkojensa täydeltä, viivähti hetken turvallisessa pysähtyneisyydessä ja tunsi kuinka sisällä läikähti lämpimästi. Mutta jo pian mieleen tulvi myös tuttu elämänikävä, se, joka oli kalvanut häntä vuosia ja saanut hänet liikkeelle ja hän muisti, kuinka turhauttavalta odottaminen oli tuntunut.

Ja eräänä tuollaisena hetkenä hän äkkiä ymmärsi, kuinka paljon kaikki olikaan muuttunut. Tie oli edelleenkin sama kuin silloin ennen, vain maisemat sen ympärillä olivat vaihtuneet. Mutta koska maisemat vaihtuivat jatkuvasti, näytti jokainen päivä erilaiselta kuin edellinen. Askeleet saattoivat kulkea iltaan mennessä mihin tahansa, suuriin seikkailuihin tai vain harppaamaan lätäkön yli. Mutta juuri noilta teiltä tuntui alkaneen löytyä oikeaa elämää.

Tai ehkä sittenkin- ehkä tie olikin elämä.

Ehkä elämä olikin jokaisen askeleen alla. Ehkä se olikin tehty tallattavaksi, juostavaksi, kontattavaksi, sellaiseksi, että sille saattoi kaatua ja nousta taas ylös jatkamaan matkaa. Että sen olikin tarkoitus toisinaan satuttaa, mutta tuoda myös paljon iloa ja lohdutusta. Että sitä ei ollut alkuunkaan tarkoitettu suojelukohteeksi, ei pelättäväksi tai sivusta seurattavaksi, ei hiljaa ihailtavaksi.

Ja niin hän nousi jälleen, astui yhden askeleen eikä enää odottanut elämää. Hän kulki sillä.    

Kuinka pitkä on päivä

Olen jo vähän alkanut oppia
elämään vain tänään
ja melkein olen luopunut siitäkin
että omistan aamulla illan
ja että illalla ajattelen
aamusta iltaan asti

että luulen tietäväni voimieni määrän
ja että lasken niiden loppuvan liian varhain
etten usko enää mitenkään venyväni 
viikosta toiseen viikkoon

olen jo vähän oppinut
kuinka pitkä on päivä
ja kuinka pitkä on myös yö
ja että niissä lepää elämä itse
toivoa on aina enemmän
kuin toivottomuutta

sen verran minä juuri jaksan
mutta huomiseen iltaan asti en
sinne saakka eivät voimani vielä kanna

Vanhat laineet

Vene oli ohittanut horisontin jo aikoja sitten.
Pitkään oli pitänyt tyyntä.
Meri oli hiljainen ja liikkumaton,
ei näyttänyt peittelevän mitään.

Minä istuin hiekalla ja ihmettelin aaltojen tietä,
kuinka ne saattoivatkin hiipua noin.

Ja silloin vesi alkoi kohoilla.
Se pullisteli leveää rintaansa kuin hengittäen
ja päästi lopulta aallot yksitellen irti.
Ensin sileälakiset, sitten teräväreunaiset.
Nuo vaahtopäinä rantaan rientävät olivat tehneet pitkän matkan.

Ja siinä minä mietin, että kuka tietää.
Ehkä minunkin jälkeni unohtuvat nyt.
Sanani hupenevat ilmoille, eivät näytä juuri liikuttavan mitään.
Pyyntöni tuskin kuuluvat ilmojen yli
ja kaikki tuntuu vain katoavan pois.

Mutta sitten tulee päivä,
jolloin joku toinen istuu yksin
ja minun veneeni vanhat laineet
loiskuvatkin juuri silloin rantaan.

Tällä tiellä

- Virpille

Ei tällä tiellä kehuilla kuljeta
ei sillä että joku huomaa sanoa hyvä hyvä!
vain harva on hurraamassa huipulla
ja moni kääntää katseensa silloin
kun kipu jo sammuttelee valoja silmistä

silti oman jalan on liikuttava ja sitten toisen
on lakattava liikaa ymmärtämästä
ja hyväksyttävä vielä enemmän
luovuttamatta on mentävä

sillä ihmeellinen voima ihmisessä asuu
oikeastaan selittämätön
mutta sille täytyy antaa tilaa
ja askeleen verran etumatkaa

Elä!

Elä! sanoi elämä
elä enää viivyttele 
elä pelkää, elä selittele 
elä jahkaile ja jaarittele
elä elämää välttele, vähättele
 
elä seikkaillen, uskaltaen

mutta älä elä miellyttääksesi
muille näyttääksesi

elä itsesi iloksi
elä toisten toivoksi
elä!

Heitetty toivo

Vaikka minä tiukasti puristin sinua nyrkissäni
ja sanoin viimeiseen saakka pitäväni kiinni
olit lipunut sormieni sivusta jo ennen iltaa

Yötaivas oli mustempi kuin aikoihin 
ja minä yksin elämäni vellovilla vesillä
sylissäni kaksi tyhjää väsynyttä kättä

Veneeni ajelehtiessa villisti kohti tuhoa
muistutti vain kipu rinnassa siitä että yhä hengitin
olin juuri heittänyt toivoni ja tulevat vuoteni pois

Silloin kuulin sinun sukeltavan pimeyden läpi
kadoten pian pinnan alle tutkimaan pohjaa
samassa vauhtini tyyntyi keveäksi keinunnaksi

Toivo elää! kuiskasin yhtäkkiä ymmärtäen
Vain omista käsistä heitettynä se voi elää!
 
Toivo oli tarrautunut rautaisilla kourillaan kallioon