En minä tiedä

Näinä aikoina yhä vain useammin
löydän itseni ajattelemasta että
en minä tiedä

kun ajatukset sinkoilevat
miltein hengenvaarallisesti
suurten kysymysten
ruuhkaisilla valtateillä
seison siellä itsekseni kaiken keskellä
ja sanon mielessäni että
en minä tiedä

ja niin se vain on
etten minä ihan totta tiedä

vaikka olenhan minä lukenut
ja koittanut kuunnella
olen pitänyt silmäni auki
ja pyrkinyt näkemäänkin
olen yrittänyt ymmärtää

ja vaikka minä kuinka mietin
huomaan siltikin päätyväni
aina siihen samaan kysymysten kehään
josta alussa lähdin
ja yhä vain vähemmän
tunnun vuosi vuodelta tietävän

niin että! kyllä minä valtavasti ihailen niitä
joilla on aina vastaus valmiina
ja päivänselvä mielipide
sillä itse en ole ollenkaan varma
 
niin paljon on vielä sellaista
mitä en ihan yksinkertaisesti tiedä

Vain ihmisiä olemme kaikki

Loppujen lopuksi
vain ihmisiä
me olemme kaikki

vähäisimmästä mahtavimpaan
vain eri kokoisia astioita
täynnä tomua ja tuulta

savea joiden rinnassa asuu
ikiaikainen ystävämme ikävä
aukko jota koitamme täyttää
kuka rahalla tai vallalla
tai maineella tai kunnialla
kuka kaiken muuttavalla rakkaudella

ja sen heikkouden kolon
me uskomme kätkevämme muilta
kun itse näkemättä kuljemme
verhoutuneena kuka mihinkin
hyveeseen tai tietoon --
vaikka hienoimmatkaan keinomme
tuskin kivenheittoa kauemmas riittävät

ja mittavia ovat usein myös sanamme
varsinkin ne jotka nousevat ylpeinä vastaan
jotka eivät ajatustemme vauhdissa pysy
vaan putoilevat sinne tänne tien poskiin
jättäen jälkeemme ohdakkeiden viidakon

sellaisia me olemme
vain ihmisiä -- 
siksi on turha
odottaa keneltäkään liikaa
tai laskea toivoaan
yhdenkään ihmisen varaan
joka tänään on totta
mutta ehkä jo huomenna tuhkaa

Kaksi puolta

Elämässä on aina läsnä
sen kaksi eri puolta

uuden into ja eilisen ikävä
kasvamisen riemu ja jomotus
hilpeä seura ja yksinäisyys
voiman tuntu ja heikkous
luja luottamus ja epätoivo

ja rakkaus niin lähellä vihaa
että melkein paiskaavat kättään
tietämättä että ovat vain
saman ihon kaksi eri puolta
- näkyvä ja se mikä on salassa
kätkössä omilta ja muiden silmiltä

ja niin nuo kaksi
samanaikaisesti
voivat ollakin ihan yhtä totta

Taskukokoinen tahto

- kertomus pienenpienestä ja sievästä tahdosta

Olipa kerran tahto. Sellainen litistetty ja kutistettu, pienenpieni tahto. Se oli oikeastaan ihan kätevä ja käyttökelpoinen. Se mahtui aivan mainiosti taskuun tai kämmenelle, sen saattoi ottaa mukaan kassin pohjalle ihan niin kuin minkä tahansa kertakäyttösadetakin ja vaikka unohtaa sinne hyvällä säällä viikoiksi kuittien ja kadonneiden huulipunien sekaan. Ei se koskaan pitänyt itsestään meteliä, keikutteli vain hiljaa askelten tahdissa ja toivoi, ettei olisi liikaa vaivaksi.

Ja totta puhuen, tahto olikin omistajalleen oikeastaan vain pieni ja sievä turhake, sillä ei kai nyt jokaisella yksilöllä omaa tahtoa tarvinnut olla, pärjäsihän sitä ihan hyvin ilmankin. Varsinkin, jos viereltä löytyi joku, jolla oli oikein suurensuuri ja kovaääninen, penkkipunnerrusta harrastanut tahto. Ja juuri sellaisen bodatun tahdon vieressä pienenpienestä tahdosta tuntui erityisen ihanalta ja turvalliselta. Ei tarvinnut nimittäin ollenkaan vaivata päätään, ei tehdä vaikeita valintoja eikä kantaa niiden seurauksia, ei oikeastaan edes juurikaan miettiä kummemmin, kunhan vain muisti seurata tuota toista tahtoa ja koitti sopivasti aavistella, minne se kulloinkin mahtoikaan olla menossa.

Vaikka kyllä tuo taskukokoinen tahto sentään joskus pääsi päivänvaloon. Vaatekaupassa sen saattoi kaivaa esiin kassin uumenista, nostaa hetkeksi toiselle hartialle istumaan ja kysyä kuiskaamalla, mistä väreistä se taas pitikään. Aluksi tahdon ilahtuneet silmät osuivat aina kirkkaisiin väreihin, punaisiin ja keltaisiin paitoihin, mutta jo hyvin pian tahto alkoikin muuttua epävarmaksi. Sitten se pälyili hetken levottomana ympärilleen ja valitsi aina lopulta mustan tai harmaan, koska muutkin olivat tahtoneet niin.

Ruokakaupassa taas tahto saattoi huhuilla lempeästi olkapäältä, mitä suurensuuri tahtoisi syödä tai mikä keskisuurten lempiruoka olikaan ja sitten sanoa, ettei sillä itsellään niin väliä ollut, sille oli oikeastaan ihan sama. Vaikka salaa se kyllä toivoikin, että muut valitsisivat edes joskus jotain, mistä sekin piti.

Ajan saatossa pienenpieni tahto tajusi kuitenkin yhä useammin jäävänsä täysin huomiotta. Asiat, joita se toisten kanssa teki, eivät itse asiassa olleet ollenkaan sen valitsemia. Kukaan ei oikeastaan  kysynyt sen mielipidettä tai näyttänyt arvostavan sen suuria uhrauksia toisten tahtojen vuoksi. Ja kun asiaa tarkemmin ajatteli, tuntui jopa siltä, ettei juuri kukaan edes välittänyt sen olemassaolosta.

Ja niinpä vähitellen tuon pienenpienen tahdon ennen niin suloinen ääni alkoi muuttua kylmäksi ja kovaksi. Ja yhä vain useammin se kaikkien hämmästykseksi hyppäsi täysin ennakoimatta jostain pimennosta omistajansa olalle näyttämään kalvennutta naamaansa ja kertomaan narisevalla äänellä tarinoita sen suurista ponnisteluista. Niiden tuokioiden lopuksi se aina kohautti pienenpieniä olkapäitään ja sanoi kuuluvasti nyyhkäisten, ettei sen tietysti niin väliä. Sitten se kiireen vilkkaa taitteli taas itsensä sievään kasaan ja hyppäsi äkkiä toisten kysyvien silmien alta pois.

Ja niin tuo taskukokoinen tahto eli onnettomana elämänsä loppuun saakka kasvamatta koskaan todelliseen mittaansa. Itse se väitti, ettei sen kasvuun ollut ympäristön lupaa, (ja tottahan olikin, että sen bodatut läheiset olivat paljon vahvempia tahtojia) mutta kenen lupaa se kasvamiseen oikeastaan edes tarvitsi. Ehkä esteenä oli pikemminkin se, että jollain erikoisella tavalla tuo pienenpieni tahto oli tottunut nauttimaan näennäisestä heikkoudestaan ja toisten säälivistä katseista. Niistä se sai sopivin väliajoin elämänsä kivuille pienen annoksen voimaannuttavaa lohdutusta.

--
Mutta mikä lie tarina tämäkin
tuskin edes kovinkaan tosi
sillä ei kai nyt sentään 
näin onnettomia tahtoja
enää missään päin maailmaa elele!

Mitä sydän on täynnä

Siitäkö se johtuu
että sanoissa on tavuja 
että niissä kohdin
olisi vielä pieni mahdollisuus seisahtaa
jättää ehkä osa kokonaan lausumatta
tai vaihtaa vaikka lennosta toiseen

sammakon villistä jalasta saisi otteen
voisi tehdä erikoisista sanoista tavallisia
tai mahtailevista mukiinmeneviä
eikä malja vain hallitsematta kuohuisi yli

siitäkö se johtuukin?

- vai onko kuitenkin niin
että kaikkien sanojen juuret
ovat suutakin syvemmällä
ettei niitä enää mitenkään
huulten porteilla pidätellä

että jo sydämessä
nuo viattomat kirjaimet päätyvät
nälkäisten tavujen saaliiksi
ja äänen nopeudella
ne lihovat lauseiksi
joiden painavaa vyöryä
ylös kurkusta eivät pysäytä 
edes hyvin teroitetut hampaat

sillä mitä sydän on täynnä
sitä kieltä suu puhuu

Hyvä taakka

Jos minä aina vain enemmän
keskittyisin siihen
mitä sinä oikeasti
minulta pyydät

jos ensin kuuntelisin
ja sitten tekisin niin

jos en kaiken aikaa
koittaisi korjata 
koko maailman ongelmia

en kantaisi
joka ainutta kortta kekoon
en vierittäisi kaikkia kiviä sivuun
enkä jokaista vuorta nostaisi harteilleni

niin ehkä minä silloin
oman osani
jaksaisinkin kantaa

juuri sen jonka sanoit olevan
sopivan kevyt 
ja hyvä taakka

Olkoon sitten niin

Jos tämä paino minun rinnassani
on sinun työtäsi minussa
jos se on sitä että asettelet osia
että viet vanhaa ja tuot uutta
rakennat heikosta kestävää

niin olkoon sitten niin

sitten en enää pyydä
että ottaisit tämän tunteen pois
että kätesi lakkaisi painamasta
ja sormesi siirtyisi muualle
 
sillä mitä muuta
minä enemmän toivon
kuin että sydämeni olisi ehjä
ja että se kokonaisena rakastaisi sinua

Veit minulta pohjan pois

Revit lahonneet laudat
ja roikkuvat ovet
särjit surutta kauniin kuistin
kiskoit listat ja lamput ja ikkunalasit
rikoit raputkin hartiavoimin

minä valitin kylmää
ja vinkuvaa tuulta
kun seinäni lämpöä päästi
eikä tiheinkään villa vienyt vilua sieltä
mikä ennen oli nimeltään koti

veit minulta kokonaan pohjan pois
purit perustuksiin asti
kuljit reittisi sinne
minne pelko oli tehnyt
pesänsä luvattomasti

heitit menemään vanhan
ja pilalle päässeen
etkä säästänyt sotkulta yhtään
sanoit rakentavasi lohduttomuuteen
paljon entistä ehjempää

minä katselin pihaa
tuota talosta tyhjää
kerroit kuinka teet tilalle uutta
sanoit huoneissa pian jo naurua riittää
kohta sisälle voisin muuttaa

veit minulta kokonaan pohjan pois
purit perustuksiin asti
valoit voimasi sinne
minne heikkous oli tehnyt
tuhonsa luvattomasti

teit työsi niin taidokkaasti
aivan perustuksiin asti

sinä rakastit valmiimmaksi

Kaikki sinussa on kaunista

Tänään taas muistin
kuinka arvaamaton olet
kuinka ajatuksemme
liikkuvat eri reiteillä --

minä valitin
hartiat lytyssä
miten pohjia myöten
väsynyt olen itseeni
kuinka kyllästynyt olen
jokapäiväiseen kompasteluuni

kuinka heikosti olen suoriutunut
ja virheeni ovat aina silmieni edessä
kuinka en saa niitä millään pyyhittyä pois

vuolaasti minä kuvailin
siinä omaa rumuuttani 
ja sinä kuuntelit pitkään vaiti
kunnes totesit hiljaa:

- rakkaani!
kaikki sinussa on kaunista
olet täydellinen

silloin minä lakkasin puhumasta
ja jäin hölmönä tuijottamaan
miettien kumpi meistä kahdesta
mahtoikaan olla enemmän järjiltään

-- niin eri reiteillä
meidän ajatuksemme usein kulkevat

Jalokiviä

Tänään minä etsin aarteita
etsin kätkettyjä kiviä
ihan oikeita ikuisia ihmeitä

- Kyllä niitä vielä on!
sanon epäilijöille
sillä tottahan minä semmoiset tiedän

ja minä alan kaivaa
ja kaivan käteni uuvuksiin 
jalkani aivan veltoiksi asti

minä lapioin hitaasti
ja yhä vain hitaammin
minä nostan ja pudotan taas alas

- Varmasti niitä jossain on
sanon epäilijöille
vaikken ole enää niinkään varma

jokaisen kiven minä silti käännän
ja jokaisen hiekanjyvän katson
mutta kaikki ne pöllyävät vain

- Ei täällä mitään ole
myönnän viimein itselleni
sillä yksinhän minä siellä olen

ja sitten minä käännyn pois
ja lupaan etten koskaan enää palaa
etten ikinä enää usko unelmiin

- Jalokiviä ei ole, ihmeitä ei ole!
sanon kaikille niihin vielä uskoville

enkä minä silloin ollenkaan huomaa
että selkäni takana
hohtaa jo








 

Voi itku!

- Ajatuksia kyynelistä ja suolaisesta merestä

Olen koittanut jo pitkään kirjoittaa itkusta. Ihan vain siitä, kuinka kamalan tärkeää on itkeä, kuinka itku on merkki ihmisen terveestä sisäisestä maailmasta ja siitä, kuinka ihminen ei voi mielestäni koskaan itkeä liikaa. (Eikä tämä nyt tietysti mikään uusi aihe ole, kaikkihan tiedämme itkun tärkeyden, ja juurihan siitä kirjoitettiin jossain iltapäivälehdessäkin, mutta silti.)

En ole sitä paitsi itse ollenkaan hyvä itkemään. Olen parempi järkeilemään ja puhumaan, minun on paljon helpompi selittää omaa elämääni sanoin kuin tuntea elämä, on helpompi kertoa kivuista kuin tuntea kipua, ja usein itkeminen tuntuukin liian hankalalta tai julkisesti suorastaan nololta. Varsinkin silloin, jos itku ei tahdo millään loppua. Räkä sen kuin valuu ja papereita kuluu eikä kohtaukselle löydy oikein edes mitään ilmiselvää syytä.   

Itkua ei voi kuitenkaan koskaan selittää puhumalla pois. Se ei kuivu sisältä huomaamatta. Kaikki pisarat ovat tallessa, kaikki sisään päästetty suru, loukkaantumiset, häpeä, ikävä, heikkous, jokainen ruumiin ja sielun haava, kaikki se, mitä ei ole saanut tuntea tai mitä ei ole osannut aikanaan käsitellä on hyvässä säilössä. Ja vuosien mittaan noista kätketyistä itkuista on saattanut muodostua ihmisen sisälle kuin valtava suolainen meri, joka vain odottaa padon takana ulos pääsemistä.

Tuota ihmisen sisällä olevaa itkumerta ajatellessani tulee mieleen Israelin rajalla sijaitseva Kuollut meri. Se saa vetensä Jordanvirrasta, mutta ei laske yhteenkään jokeen ja säilyttää siksi äärimmäisen korkean suolapitoisuutensa (33%). Suolaisuuden takia Kuolleessa meressä ei ole mitään elämää, ellei muutamaa bakteeria (ja kelluvia turisteja) oteta lukuun.

Raikas vesi kuolee, jos se ei pääse kiertämään. Puron vettä taas voi juoda, koska se on puhdistunut virratessaan. Ilman kyyneleitä ihmisen sisälle saattaa muodostua oma pieni Kuollut meri, joka vähitellen näivettää kaiken elämän ja kasvun. Itku on tarkoitettu kiertämään ja kuljettamaan mukanaan kipua, katkeruutta, vihaa, pelkoa ja häpeää. Sen on tarkoitus puhdistua matkallaan, muuttua suolaisesta makeaksi ja makeasta suolaiseksi, kuten kaiken maailmassa liikkuvan elävän veden.

Siksi nykyään iloitsen jokaisesta kyyneleestä, jota en pysty pitämään sisälläni. Iloitsen, vaikka itkeminen tuntuu edelleenkin melko nololta. Tiedän kuitenkin, että jokaisella pisaralla, joka haluaa valua kimaltelemaan silmieni eteen, on tärkeä tarina. Jotkut niistä tulevat kaukaa vuosien takaa, toiset ihan vain siitä hetkestä, mutta aina niillä on hyvä syy.  

Annan kipuni käyttöösi

Annan kipuni sinun käyttöösi
koko tämän kompastelevan kulkuni
kaikki eteen ja taakse otetut askeleeni

jokaisen läpi epäillyn päiväni
ja ne jolloin olen ollut aivan varma
mutta kuitenkin hirveän väärässä

kaiken häpeäni annan
sen minkä olen jo nitistänyt
ja sen mistä en meinaa saada millään kiinni

annan syyllisyyteni
ja syyttömyytenikin

ja sen etten osaa erottaa niitä toisistaan

ja menköön vielä katkeruuskin

vaikka onkin niin kamalan rakas

ja tallessa ihan hyvästä syystä

-
koko tämän  

risaisen itseni
minä kaadan röykkiöksi eteesi

ja jos siitä johonkin on
saat käyttää

 

Hengittelen

Sinun selkäsi taakse
minä silloin kätkeydyn
kun myrsky ei sisältäni lakkaa
kun en millään pysty tyyntymään

kun en osaa huonoa hyväksi vääntää
enkä sanoilla edes itseäni selittää

tai kun ajelehdin niin
etten oikein minnekään kuulu
jokainen ranta on vieras
ja jokainen suunta yhtä outo

tänne minä silloin piiloudun
sinun varjoosi kaiken valtias
tässä minä rauhaasi nojaan
ja ihan vain hengittelen

sinun kanssasi hengittelen

Minä katselen maata

Tässä kohtaa missä me aina tapaamme
näen tänään vain väkisin riisutut puut
näen alastomina hytisevät oksat
ja niiden haalistuneet kesäasut
jotka lojuvat likomärkinä mytyissä
hylättyinä kylmenevässä maassa

ja minä kerron sinulle epätoivosta
siitä kuinka värit pakenevat minustakin
kuinka harmaiksi ovat päiväni käyneet
ovat tehneet hengestäni heikon

tässä me nyt tapaamme
mutta sinä näet vain minut
näet vuodet tätä ennen
ja jokaisen tulevan tämän jälkeen
ja yhtä selvää kaikki on sinulle
kuin nuo puiden paljaat pinnat

siinä on meidän kahden ero:
kun minä katselen maata
sinä katselet elämäni taivalta

Limping

The sun just rose
and I am limping
dragging my weary legs
so slowly I am walking
after the night of fight

with you I've been fighting
you who called yourself Wisdom
the one who sees the unseen

the day is dawning
and I call you the one who hurts
the one who cuts with the sharpest knife

but then you ask my name
surely you know who I am
- they call me nobody
nobody is my name

no longer! you whisper
the prince you are
the blessed fighter
never the same again

the noon is coming
this new crown swings on my head
and the robe is already dusty
the road isn't easy
and I'm still limping
I guess for the rest of my days

just to remember who I am

Orja

En ole vieläkään valmis luvattuun maahan
kieleni ei ole tottunut makeaan maitoon
eikä käteni oppineet taistelemaan
sillä orja olen ollut kapaloistani saakka
sidottuna ilman kahleitakin

ja sinä väität
kuljettavasi minua vapauteen
vaikka viet aina takaisin vuorille
johdatat samoille hankalille teille
missä olen jo heittänyt vuosia hukkaan
potkinut pöllyävää maata
ja vihannut ankaraa taivasta

pilvesi on vienyt valon ja tulesi polttaa
etkä päästä minua siltikään pois
rutistava otteesi tekee heikoksi
ja vaikka minä kuinka rimpuilen
sinä vain rakastat lujemmin vastaan

sillä vaivatta ei vangittu tee matkaa
ja orjan on kuoltava syntyäkseen toiseksi
voidakseen hengittää puhdasta ilmaa
ja valloittaakseen itselleen omansa
sen aikoja sitten luvatun kotinsa 
siellä vapaiden ihmisten maassa

Minä hyväksyn tämän

Kovin heikoksi pitää ihmisen käydä
ollakseen vähääkään vahva
monesti suostua tyhmäksi
löytääkseen edes toisinaan viisauden luo

on seistävä yksin jalat liejussa
ja tahrattava puhtoinen pinta
on oltava kelvottoman huono
ja vieläpä kaikkein tylyin itselleen
on hävettävä mitä syvimmin
ja tutkittava paljain jaloin pohjaa
on löydettävä pohja

ja sanottava sitten:
minä hyväksyn tämän
minä hyväksyn tämän
minä hyväksyn tämän heikkouden.

sillä vasta voimattomuudesta
alkaa taas matka
ja liike jatkuu seisahtumisen jälkeen

mutta kovin heikoksi pitää ihmisen käydä
ollakseen vähääkään vahva

Pieniä alkuja

Ei polje pieniä alkuja koskaan suurin rakkaus
Ei pyydä hentoa vartta kasvua kiirehtämään
Sille heiveröinen verso riittää
tietää pinnan alta nousee vielä lisää

Se näkee toivoa siellä missä on toivotonta
missä hiljaisuus on niellyt kaksi avutonta
jotka koittavat toisensa sanoitta musertaa
suostumatta heikommaksi kumpikaan

Ei polje pieniä alkuja koskaan suurin rakkaus
Ei tallo jalkoihinsa kompastelevaa
Sille särjettyjen seura riittää
syytettyjä ei käy enää syyttämään

Se näkee hehkua siellä missä on hiipuneita
missä puhallellaan loppuun palaneita
Nostaa suojaiselle kämmenelle lepäämään
kylmän sydämenkin uuteen eloon herättää

Se kestää kun muut eivät kestä
se sietää myös sietämätöntä
Sitä estää ei voi sitä estää
sille pieni ei koskaan mitätöntä

Olen ohennut iholtani

Olen ohennut iholtani, heikentynyt
pintani on pehmennyt
kylmäkin pääsee jo sisälle asti 
En saa itseäni piiloon
enkä enää edes aina tiedä
yhä vähemmän uskallan  

Ja kun siinä vaatteetta vapisen
lämpösi läpäisee minut
- Vahvempi vieköön, myönnyn
Sinä saat nyt luvan!

Heikkona hetkenä

Heikkona hetkenä,
tahto ei riitä
sanat ei löydä toista.
Sydän lukossa,
täysin tukossa
eikä se tunne mitään. 

Katsot vain ohitse
ihan niin kuin et oiskaan,
poiskaan en tästä vielä mene.
Satuttaa rakastaa
silti sinua
Enemmän ehkä kuin koskaan.

Jos kietoisit kätesi tämän heikon ympäri,
korjaisit rikkoutuneen.
Et ottaisi liikaa tätä taakkaa itseesi,
antaisit tukea vaan.
Sanomatta sanaakaan
Rakastaisit pois kaiken menneen.

Heikkona hetkenä
usko et sitä,
haluan vain rakastaa.
Odotin kasvua,
kylvin tuhoa.
Nyt ei versoa mitään.

Sanat vain sivaltaa,
mitä muuta ne voiskaan.
Poiskaan en niitä osaa vetää.
Satuttaa rakastaa
silti sinua
enemmän ehkä kuin koskaan.

Jos olisin lähellä hiljaa vaan

pitäisit hellästi ja lujaa

Sanomatta sanaakaan 

Rakastaisit pois kaiken menneen