Taskukokoinen tahto

- kertomus pienenpienestä ja sievästä tahdosta

Olipa kerran tahto. Sellainen litistetty ja kutistettu, pienenpieni tahto. Se oli oikeastaan ihan kätevä ja käyttökelpoinen. Se mahtui aivan mainiosti taskuun tai kämmenelle, sen saattoi ottaa mukaan kassin pohjalle ihan niin kuin minkä tahansa kertakäyttösadetakin ja vaikka unohtaa sinne hyvällä säällä viikoiksi kuittien ja kadonneiden huulipunien sekaan. Ei se koskaan pitänyt itsestään meteliä, keikutteli vain hiljaa askelten tahdissa ja toivoi, ettei olisi liikaa vaivaksi.

Ja totta puhuen, tahto olikin omistajalleen oikeastaan vain pieni ja sievä turhake, sillä ei kai nyt jokaisella yksilöllä omaa tahtoa tarvinnut olla, pärjäsihän sitä ihan hyvin ilmankin. Varsinkin, jos viereltä löytyi joku, jolla oli oikein suurensuuri ja kovaääninen, penkkipunnerrusta harrastanut tahto. Ja juuri sellaisen bodatun tahdon vieressä pienenpienestä tahdosta tuntui erityisen ihanalta ja turvalliselta. Ei tarvinnut nimittäin ollenkaan vaivata päätään, ei tehdä vaikeita valintoja eikä kantaa niiden seurauksia, ei oikeastaan edes juurikaan miettiä kummemmin, kunhan vain muisti seurata tuota toista tahtoa ja koitti sopivasti aavistella, minne se kulloinkin mahtoikaan olla menossa.

Vaikka kyllä tuo taskukokoinen tahto sentään joskus pääsi päivänvaloon. Vaatekaupassa sen saattoi kaivaa esiin kassin uumenista, nostaa hetkeksi toiselle hartialle istumaan ja kysyä kuiskaamalla, mistä väreistä se taas pitikään. Aluksi tahdon ilahtuneet silmät osuivat aina kirkkaisiin väreihin, punaisiin ja keltaisiin paitoihin, mutta jo hyvin pian tahto alkoikin muuttua epävarmaksi. Sitten se pälyili hetken levottomana ympärilleen ja valitsi aina lopulta mustan tai harmaan, koska muutkin olivat tahtoneet niin.

Ruokakaupassa taas tahto saattoi huhuilla lempeästi olkapäältä, mitä suurensuuri tahtoisi syödä tai mikä keskisuurten lempiruoka olikaan ja sitten sanoa, ettei sillä itsellään niin väliä ollut, sille oli oikeastaan ihan sama. Vaikka salaa se kyllä toivoikin, että muut valitsisivat edes joskus jotain, mistä sekin piti.

Ajan saatossa pienenpieni tahto tajusi kuitenkin yhä useammin jäävänsä täysin huomiotta. Asiat, joita se toisten kanssa teki, eivät itse asiassa olleet ollenkaan sen valitsemia. Kukaan ei oikeastaan  kysynyt sen mielipidettä tai näyttänyt arvostavan sen suuria uhrauksia toisten tahtojen vuoksi. Ja kun asiaa tarkemmin ajatteli, tuntui jopa siltä, ettei juuri kukaan edes välittänyt sen olemassaolosta.

Ja niinpä vähitellen tuon pienenpienen tahdon ennen niin suloinen ääni alkoi muuttua kylmäksi ja kovaksi. Ja yhä vain useammin se kaikkien hämmästykseksi hyppäsi täysin ennakoimatta jostain pimennosta omistajansa olalle näyttämään kalvennutta naamaansa ja kertomaan narisevalla äänellä tarinoita sen suurista ponnisteluista. Niiden tuokioiden lopuksi se aina kohautti pienenpieniä olkapäitään ja sanoi kuuluvasti nyyhkäisten, ettei sen tietysti niin väliä. Sitten se kiireen vilkkaa taitteli taas itsensä sievään kasaan ja hyppäsi äkkiä toisten kysyvien silmien alta pois.

Ja niin tuo taskukokoinen tahto eli onnettomana elämänsä loppuun saakka kasvamatta koskaan todelliseen mittaansa. Itse se väitti, ettei sen kasvuun ollut ympäristön lupaa, (ja tottahan olikin, että sen bodatut läheiset olivat paljon vahvempia tahtojia) mutta kenen lupaa se kasvamiseen oikeastaan edes tarvitsi. Ehkä esteenä oli pikemminkin se, että jollain erikoisella tavalla tuo pienenpieni tahto oli tottunut nauttimaan näennäisestä heikkoudestaan ja toisten säälivistä katseista. Niistä se sai sopivin väliajoin elämänsä kivuille pienen annoksen voimaannuttavaa lohdutusta.

--
Mutta mikä lie tarina tämäkin
tuskin edes kovinkaan tosi
sillä ei kai nyt sentään 
näin onnettomia tahtoja
enää missään päin maailmaa elele!

Tämä särkynyt sydän

Tämä särkynyt sydän
on minun ainut lahjani tänään

tässä se on käsissäni
pieninä palasina
tämä murtunut mieli

siinä kaikki
eikä yhtään enempää

- mutta kelpaisiko se sinulle
tekisitkö sillä mitään

vai ehkä juuri
kaiken?

Kaikki sinussa on kaunista

Tänään taas muistin
kuinka arvaamaton olet
kuinka ajatuksemme
liikkuvat eri reiteillä --

minä valitin
hartiat lytyssä
miten pohjia myöten
väsynyt olen itseeni
kuinka kyllästynyt olen
jokapäiväiseen kompasteluuni

kuinka heikosti olen suoriutunut
ja virheeni ovat aina silmieni edessä
kuinka en saa niitä millään pyyhittyä pois

vuolaasti minä kuvailin
siinä omaa rumuuttani 
ja sinä kuuntelit pitkään vaiti
kunnes totesit hiljaa:

- rakkaani!
kaikki sinussa on kaunista
olet täydellinen

silloin minä lakkasin puhumasta
ja jäin hölmönä tuijottamaan
miettien kumpi meistä kahdesta
mahtoikaan olla enemmän järjiltään

-- niin eri reiteillä
meidän ajatuksemme usein kulkevat

Pilvesi on pysähtynyt tähän

Sinun pilvesi on pysähtynyt tähän
se on jäänyt varjoksi ylleni
peittänyt avaran taivaan
ja rajannut jaloilleni ahtaan maan  

yötä myöten sinun tulesi hehkuu
liekkisi villiintyvät luomillani
ja vaikka kuinka anon ja uhkaan
ne eivät silti lakkaa härnäämästä
 
ja liian varhain minä herään hämärään
silmät sinun valoasi ikävöiden
korvissani tuo tyhjyyden kohina
kuin jäätyneen meren loiske

sillä pilvesi ei liiku
se on pysähtynyt tähän.

vaikka minä olisin jo niin valmis!
melkein pakannutkin! 
olen heittänyt risaisen sydämeni pois
ja levittänyt käteni syleilemään uutta

minä lähdin kulkeakseni vapaaksi
tullakseni orjasta itseni omistajaksi
ja juutuin raskaan kätesi alle
sinun vakaan kätesi alle minä jäin

mutta vielä minä tästä nousen-
ja vielä minä menen-
vielä minä näen-
ja vielä tiedän miksi-

mutta vasta sitten
kun pilvesi liikkuu taas


(4.M.9)

Minä katselen maata

Tässä kohtaa missä me aina tapaamme
näen tänään vain väkisin riisutut puut
näen alastomina hytisevät oksat
ja niiden haalistuneet kesäasut
jotka lojuvat likomärkinä mytyissä
hylättyinä kylmenevässä maassa

ja minä kerron sinulle epätoivosta
siitä kuinka värit pakenevat minustakin
kuinka harmaiksi ovat päiväni käyneet
ovat tehneet hengestäni heikon

tässä me nyt tapaamme
mutta sinä näet vain minut
näet vuodet tätä ennen
ja jokaisen tulevan tämän jälkeen
ja yhtä selvää kaikki on sinulle
kuin nuo puiden paljaat pinnat

siinä on meidän kahden ero:
kun minä katselen maata
sinä katselet elämäni taivalta

Sinuako silloin ikävöin

- Anskulle ja Villelle <3

Sinuako silloin ikävöin
kun harmaata taivasta tuijottelin
kun päiviini valoa turhaa kaipasin
läpi likaisen ikkunan maailmaa katselin

Sinuako silloin ikävöin
kun kaduilla suunnatta kuljeskelin
kun yksin ihmisten joukossa astelin 
sinne jonnekin sekaan myös itseni kadotin 
 
Enkä tiennyt mitä etsin
vaikka sinua etsin
noilta tutuilta ja vierailta teiltä
en tiennyt mitä etsin
enkä mistä sen löytäisin
kaukaa vai läheltä

Sinuako silloin ikävöin
kun toisille onnea toivottelin
kun hiljaisen kotini oven avasin
ja varjoissa illan oman onneni hukkasin

Sinuako silloin ikävöin
kun laskuissa auringon huokailin
kun tuhannetta kertaa jälleen pyysin
että vielä minä löytäisin sen mitä etsin

Vaikken tiennyt mitä etsin
minä sinua etsin
minä ikävöin päivin ja öin
kunnes lopulta löysin
sinut viereltäin löysin
ja kätesi kädestäin

silloin päättyi mun ikäväin 

Ilokin on ihan yhtä totta

Kyllä tämä ilokin on ihan yhtä totta
ihan yhtä vahvaa ja kestävää
yhtä lailla olemassa kuin alakulo
ja upottavat askeleet

ei ole sen halvempaa tai turhaa
astella jalat ilmassa pölyä puhallellen
kuin kyntää sukupolviensa ankaraa maata
painaa olkansa taakkojen alle
ja mennä levolle uutta kuormaa odottaen

vaan kevytkenkäisiksi
on meillä sellaisia kutsuttu
jotka tuulia tavoittelevat
jotka uskaltavat iltaisin unohtaa
ja aamulla kulkea vain päivän matkan

siksi luulin minäkin varhain
että harhoista parhain on ilo
että todempaa oli kaikki se muu
ja tottahan silloin valhetta uskoin

Laula pieni lintu

Laula mulle
laula pieni lintu
kepeä iltalaulu
Sillä kipeä sydän
sanoja vailla
Ei laillasi löydä
säveltä ainuttakaan

Kerro mulle
kerro pieni lintu
tarina korkealta
Sillä matala mieli
pilviä päällä         
Ei täällä voi nähdä
valosta vilaustakaan

Laula mulle
laula pieni lintu
huoleton iltalaulu
Jonka jokainen sävel
Luojaansa luottaa 
Ei suotta se huokaa
murhetta ainuttakaan

Häviän

Häviän vieläkin liian usein itseltäni
Äkkiä huomaankin huhuilevani jostain sivulta
Oma ääneni toteaa minun lähteneen pois

En ole edelleenkään löytänyt pysyvää kotia kuoreni alta
Enkä ole onnistunut lukitsemaan itseäni sisään
Yhä välillä vaivaannun omassa seurassani

Niin ahdasta,
Niin tylsää, tyhjää puhetta
Outoa hiljaisuutta

Silloin karannut sieluni lähtee vaeltamaan vapauteen
Ja hyvähän sen on sieltä huudella ivaten perääni:
- Mitäs nyt teet? Sinä et ole läsnä!

Mutta vielä joskus, sen lupaan!
Joskus sisälläni on niin kotoisaa
Ettei mikään voi enää houkutella minulta pakoon 

Iloa etsimässä

Ilo oli mennyt piiloon.

Etsin sitä kaikkialta.
Kävelin kirkkaana päivänä rannalla.
Tuijotin vieraan lapsen nauravia kasvoja.
Annoin itselleni luvan tehdä, mitä mieleni tahtoi,
mutten siitäkään osannut nauttia.  

Iloa en löytänyt.

Niin minä luovutin ja päätin mennä itse piiloon.
Painuin vällyjen alle pimeään, 
vaivuin levottomaan uneen.
Unessakin muistin, kuinka iloton olin. 

Kunnes aikani siinä maattuani,
heräsin hiljaiseen ääneen, joka kuului aivan läheltä.
Se puhui lempeästi niin kuin sellaiselle, joka ei aivan ymmärrä elämää.
Niin kuin peiton alle piiloutuneelle lapselle puhutaan.
- Siellähän sinä oletkin! se sanoi.

Ilo oli löytänyt minut. 

Se oli nähnyt salaisen piiloni. 
Hätäännyin, mutta ilo ei ollut moksiskaan.
Tarjosi vaan varmasti hentoa kättään.
- Tule! se sanoi.
- Kestätkö sinä?
kysyin ja pelkäsin, ettei se jaksaisi minua,
olinhan kamalan raskasta seuraa.

Mutta ilo olikin vahva ja kesytön, suorastaan villi.
Se tempaisi minut yhdellä kädellä hurjaan tanssiin.
Minä loikin kömpelösti sen rinnalla ja yritin aluksi hallita sen hyppelyä.
- Käyttäydy nyt ilo!
- Älä häpäise minua leikilläsi enempää!

Kohta minun oli kuitenkin luovuttava vastarinnasta.
Niin hullunkurista se tanssi oli.
Pyörryttävää, kepeää, pelotonta ja hilpeää. 

Ilo oli valloittanut minut!

Varjojen laaksoon

Jos on ikänsä siirtänyt suruja syrjään
Luullut niin selviävänsä
Vuosia väsynyt kaipuunsa määrään
Kätkenyt kyyneleensä

Silloin vihdoin kun voimat hellittää
Pakko on irti päästää
Tutulta reitiltä joutuu eksymään
Kulkemaan pimeään

Tie vie varjojen laaksoon
Jossa ei loppua näy
Tie vie kenties kerran valoon
Mutta vielä se synkempään käy 

Jos on aina vain kulkenut tasaista tietä
Mutkia vältellen
Kuunnellut enemmän muiden mieltä
Omaa itseään epäillen

Silloin vihdoin kun päättää hellittää
Tulevaa ei voi tietää
Tutulta reitiltä joutuu eksymään
kulkemaan pimeään

Tie vie varjojen laaksoon
Jossa ei loppua näy
Tie vie vielä kerran valoon
Sillä hiljaa hän vierellä käy 

Hiljaa hän vierellä käy

Harmaa antaa luvan

Harmaa taivas antaa luvan lepoon
luvan istua lytyssä ja puhua vähän
tuijottaa tyhjää valkoista seinää
miettimättä juuri mitään
jättää turhat tekemättä
ja vain hengittää

sisään
ulos

harmaa antaa luvan
olla värittämättä elämää väkisin