Sinun tapasi sanoa

Voi kuinka hyvyytesi
vetääkään minua puoleesi!

kuinka kiedotkaan minut
pikkusormesi ympärille
tuhansin tuorein kukkasin
kun kuljetat mutkaisia polkuja
konsertoivien salien läpi
mertesi avarille oville

sinä viet minut aitiopaikoille
istutat lämmitetyille kallioille
ja esittelet siinä maisemaasi
jonka jokainen kivi ja puu
on silmieni iloksi istutettu

olet ne tuhlaillen tehnyt
aikaa ja sävyjä säästämättä

lempeä tuulesi puhaltelee
hellästi hiuksia poskiltani
kuiskaillen salaisuuksiasi
ja minä vain mietin siinä
itsekseni hiljaa

kuinka ihmeellisiä
ovatkaan sinun tekosi
sinun tapasi sanoa
- että rakastat

Silmiisi mahtuu elämä

Sinun silmissäsi
läikkyy jokaisen iloni alku
loistaa pimeiden päivieni valo
lepäilee arvaamaton huominen

siellä on myöskin kipu
ne vuodet jotka valitsit käydä
tietääksesi minun kipuni määrän
ollaksesi minun ikäväni seurassa
- sinä tahdoit tuntea sen itse

mutta pelkoa siellä ei ole
ei hätää tai hämmennystä
ei pienintä moitetta
et pyydä selittämään mitään

siksi en lakkaa katsomasta kasvojasi
ne ovat minulle kuin tuli ja meri
silmiisi mahtuu koko elämä

Vanhat laineet

Vene oli ohittanut horisontin jo aikoja sitten.
Pitkään oli pitänyt tyyntä.
Meri oli hiljainen ja liikkumaton,
ei näyttänyt peittelevän mitään.

Minä istuin hiekalla ja ihmettelin aaltojen tietä,
kuinka ne saattoivatkin hiipua noin.

Ja silloin vesi alkoi kohoilla.
Se pullisteli leveää rintaansa kuin hengittäen
ja päästi lopulta aallot yksitellen irti.
Ensin sileälakiset, sitten teräväreunaiset.
Nuo vaahtopäinä rantaan rientävät olivat tehneet pitkän matkan.

Ja siinä minä mietin, että kuka tietää.
Ehkä minunkin jälkeni unohtuvat nyt.
Sanani hupenevat ilmoille, eivät näytä juuri liikuttavan mitään.
Pyyntöni tuskin kuuluvat ilmojen yli
ja kaikki tuntuu vain katoavan pois.

Mutta sitten tulee päivä,
jolloin joku toinen istuu yksin
ja minun veneeni vanhat laineet
loiskuvatkin juuri silloin rantaan.

Kuinka kaunis onkaan tämä maa

Kuinka kaunis onkaan tämä maa
tuo aloilleen seisahtunut taivas
nuo kiireettöminä toisiinsa nojailevat pilvet
hiljaa lepäilevä meri
joka ei hoputtelua kuuntele
ja koivut jotka kuiskivat vain vähän

ja nuo miehenmittaan varttuneet kaislat
nyt niin tyynen varmoina itsestään
pitävät siinä pienemmille suojaa
ja sorsat kokeilevat siipiään
oppivat räpiköiden
korpin ojentaessa oksaltaan

tämä kaikki kaunis!
ja aivan minun sydämeni ulottuvilla

Lepo

Lepo taitaa alkaa siinä kohtaa
missä viimeisinkin ajatuksista lakkaa

kun tyhjä katse seuraa hopeisia laineita
niitä jotka kadottavat jatkuvasti reittinsä
mutta päätyvät silti aina jotenkin rantaan

kun outo olo loiskahtaa aallon selällä kiville
ja livahtaa niin äkkiä pohjia myöten pois
ettei siihen karkulaiseen ehdi mitenkään tarttua

ja kun itse ei liiku ollenkaan
on ollut aamusta asti hyödytön
tunnit tyhjänpäiväisiä tekoja täynnä
ja unohtaa koskaan olleenkaan tärkeä
saati sitten sellaiseksi enää ikinä tulevan

ja kun silloin huomaa hengittävänsä
meren kanssa yhtä aikaa 
sisällä läikähtää jotain

se taitaa olla lepo

Pysyvä

Usein kummastelen muuttuvaa aikaa
sitä kuinka kaikki vanhenee hetkessä
ja miten monesti eilinen on jo huomenna rumaa

kuinka se mitä ihminen elämänsä odottaa
menettääkin saavutettuna merkityksensä
ja vasta perillä tajuaa rakastaneensa matkaa

mutta sitten on sellaisia pysyviä kuin vaikka meri
sen ikivanhaa rytmiään loiskivat aallot
ja tuo suolainen tuuli juuri minun poskillani

niiden ei tarvitse kyllä yhtään kaunistella
kiirehtiä vuosien juoksussa tai seurata ketään
olivat minua ennen ja jatkavat taatusti jälkeeni

sinäkin olet minulle jotain samaa
yhtä lailla hyvä, yhtä lailla pysyvä

Meri on jälleen vapaa

Meri on jälleen vapaa
eikä mikään enää pidättele sitä!
Se saa lyödä aalloilla rannan kiviä vasten
tai matkustaa kauas maailman rajoille.
Se voi halutessaan jäädä tai lähteä.

Mutta ei sillä silti näytä olevan kiire.    
Ei se uhoa voimansa määrällä,
ei vaahtoa suunnitelmiaan.
Sen laineet lepäävät mietiskellen.
Se on tyyni ja tyytyväinen. 

Minäkin löysin itsessäni
aavistuksen samaa vapautta.