Miksi en menisi jo

Jos sinä kerran
olet jo ollut siellä

jos olet tutkinut maaston
käynyt sen kokonaan läpi
nähnyt hyväksi kulkea
ja sopivaksi minun mennä

jos olet varannut riittävät eväät
ja pakannut kevyen repun
luvannut selvän reitin
ja heikkouden hetkelle levon

ja jos sinä sieltä minua kutsut
huidot tutulla kädelläsi
ja sanot että tule vaan
tule reippain askelin

niin miksi minä enää
mitään pelkäisin
miksi jäisin tähän
tai yhtään epäilisin

miksi en menisi jo!

Taite

Missä kohtaa ihmisen matkaa
tulee vastaan taite
se huomaamaton käänne jossa
vanha alkaa vetää uutta enemmän

kun oma huippu on valloitettu
unelmat saavutettu tai heitetty pois
ja loputon ylämäki vaihtuu
verkkaiseksi lasketteluksi alaspäin

puheissa eilinen saa yhä enemmän tilaa
se mikä oli kaunista silloin joskus
on parempaa kuin mikään tuleva sillä
onhan aurinkoisia keväitä ollut ennenkin

- vai voiko ehkä olla niin
että joku kiipeää loppuun asti
että aina löytyy uusi vuori tai mäki
uusi huominen jota kohti mennä

että vasta lähtöpäivänä
on elämästä riittävän täysi
ja tuo viimeinenkin taite 
tuntuu vain käänteeltä parempaan

Vain tämän päivän

Sinä annoit minulle tämän päivän
vain tämän yhden ainoan päivän

et antanut enää eilistä
etkä luvannut vielä huomista
mutta tämän sinä annoit
tämän teit valmiiksi minua varten

ja sinä lupasit
että kaiken sen mitä en jaksa
kaiken mitä en ymmärrä
kaiken mikä painaa liikaa
voin heittää sinun harteillesi
sinun kannettavaksesi
ja saada tilalle rauhan
sinun oman rauhasi

-
mutta tässä minä yhä mietin eilistä
sitä mitä tekisin nyt toisin
ja huomista jota jatkuvasti epäilen

vaikkei kumpaakaan niistä edes oikeasti ole!

suurta satua ovat kaikki kuvitelmani
eksyneiden ajatusteni harhailua
ja aavistuksia jotka eivät totuutta etsi

sillä oikeasti-
on vain tämä päivä
ja sinä tässä minun vierelläni

Lahjalista:

Ihan aluksi
- miksi?
- minkä ihmeen takia?
- mitä varten?
- mikä muu muka?
- miten ikinä enää?
- milloin?

ja vielä
- mitä nyt?
- entä sitten?
- eikö koskaan?

siinä kaikki-
ja yksikin näistä riittää
sillä kaikkea muuta minulla kyllä jo on

Taaksepäin

Taaksepäin
on paras katsoa silloin
kun eteenpäin ei tahdo nähdä

ei siksi että sinne kannattaisi jäädä
noihin muistohin makoilemaan
tai että vallan hukkaisi suuntaansa
ja alkaisikin peruuttaa

mutta ettei aivan unohtuisi
mistä kaikesta on menty
että tuolta on tultu jo tähän
vuoria on siirretty ja kierretty
ja monelle mutkalle on selvinnyt syy

ehkä sieltä jostain löytyisi myös toivo
 
se että nämäkin päivät
ovat vielä joskus osa eilistä
sitä mitä katsellaan ymmärtäen
kun tiedetään vihdoin miten ja miksi

Toivosta ihminen elää

Ei ihminen elä yksin leivästä
ei elä paljosta työstä ei levosta
ei kodin lämmöstä
ei edes toisen ihmisen ihosta

toivosta ihminen elää
siitä hän hengittää
että vielä näkyy valoa
että on jotain mitä kohti kulkea
ja huominen peittoaa sittenkin eilisen

sillä jos toivo sammuu
silmät eivät totu millään pimeään
korvat eivät kestä jatkuvaa hiljaisuutta
ja lujakin usko alkaa jo pian horjahdella   

siksi tarvitaan toivoa
ja suurinta rakkautta
puhumaan se jälleen eloon

Odottaja

- ajatuksia tiestä ja viivyttelevästä elämästä

Hän oli odottanut elämää jo kauan. Oli seissyt ääneti ikkunansa edessä ja seurannut herkeämättä jokaista vaivaistakin liikettä tiellään. Oli toivonut paljon, uskonut lujasti ja ollut toisinaan jo täysin varma siitä, että elämä oli tulossa aivan kulman takana. Hän saattoi melkein nähdä sen saapuvan kohdalleen ja vievän mukanaan. Se tarttuisi hänen ikkunasta ojennettuun käteensä kuin uljas satuolento ja heittäisi kevyesti ratsunsa selkään. Sitten elämä lähtisi hurjaan laukkaan, veisi maailman laidoille ja keskelle suuria seikkailuja. Ja hetkessä kaikki olisi toisin.

Ja niin hän odotti. Eikä hän juuri muuta tehnytkään kuin odotti, sillä odottaminen oli jo itsessään voimaa vievää, se väsytti henkeä ja teki ruumistakin kuin varhain vanhentuneen. Se maalasi taivaan kaikilla harmailla, sammutteli sisältä valoja ja sytytteli niitä aina vain tuonnemmaksi, niihin päiviin, jolloin elämä olisi jo noutanut hänet muualle. Siellä jossain paistoi alati aurinko ja yö hänen sisältään oli lopullisesti lannistettu.

Mutta niin vain elämä viipyi. Tie oli tänään yhtä tyhjä ja hiljainen kuin eilenkin, hiekka ei pöllynnyt ilmassa eikä yksikään kulkija jättänyt sille jälkiään. Levottomana hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, huokaisi raskaasti ja piirsi sormellaan kysymysmerkin ikkunalasiin. Tyhjää tietä katsellessaan ei voinut nimittäin mitenkään välttyä siltä hirvittävältä ajatukselta, että ehkä hänen elämänsä olikin jo livahtanut huomaamatta ohi. Ehkä hän odottikin turhaa.

Ja tuota kiusaavaa ajatusta tarpeeksi kierreltyään, hän päätyi siihen lopputulemaan, että koska elämä ei ollut vieläkään tullut, sen oli täytynyt mennä jo edeltä ja silloin järkevintä, mitä saattoi tehdä, oli lähteä kiireesti oman elämän perään. Ja niin hän sen enempää aikailematta jätti kaiken, oman tutun ja turvallisen ikkunan, rauhallisen maiseman, mukavan lämpimän kodin ja ennen muuta tärkeän tehtävänsä tarkkailijana. Hän astui ulos tyhjälle ja kylmälle tielle. Sille samalle, jolla hänen hukattu elämänsä kulki.

Mutta tie ei ollut lainkaan niin helppo ja selkeä kuin miltä matkan alussa oli näyttänyt. Sen loputtomia mutkia saattoi kuvailla paremminkin keskivertoa hankalimmiksi. Aina tuli eteen uusi käänne, joka kätki kokonaan näkyvyyden tai risteys, jossa oli valittava jälleen. Oli päätettävä itse, oli uskallettava kulkea lukuisia tuntemattomia teitä, varjoisiakin teitä, vaikka kukaan ei varmistanut oikeaa suuntaa eikä mikään antanut takuita elämän kulkeneen edeltä juuri näitä reittejä. Ja voi, kuinka yksinäiseksi ja pieneksi hän tunsikaan itsensä hiljaisen taivaan peitellessä hänet uneen ilta illan jälkeen.  

Ja niin kului päiviä ja kului viikkoja ja vähitellen talvi alkoi riisua metsän viimeisiäkin väriseviä puita paljaiksi. Tie oli märkä, pöly oli muuttunut kuraksi ja kurasta oli muodostunut upottavia lätäköitä. Taivas roikkui matalalla peittäen aina vain enemmän horisonttia. Ja mikä pahinta, hän ei ollut vieläkään saavuttanut elämää, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Toisinaan hän istahti pientareelle muistelemaan vanhaa elämäänsä tarkkailijana. Hän sulki silmänsä, huokaisi taas keuhkojensa täydeltä, viivähti hetken turvallisessa pysähtyneisyydessä ja tunsi kuinka sisällä läikähti lämpimästi. Mutta jo pian mieleen tulvi myös tuttu elämänikävä, se, joka oli kalvanut häntä vuosia ja saanut hänet liikkeelle ja hän muisti, kuinka turhauttavalta odottaminen oli tuntunut.

Ja eräänä tuollaisena hetkenä hän äkkiä ymmärsi, kuinka paljon kaikki olikaan muuttunut. Tie oli edelleenkin sama kuin silloin ennen, vain maisemat sen ympärillä olivat vaihtuneet. Mutta koska maisemat vaihtuivat jatkuvasti, näytti jokainen päivä erilaiselta kuin edellinen. Askeleet saattoivat kulkea iltaan mennessä mihin tahansa, suuriin seikkailuihin tai vain harppaamaan lätäkön yli. Mutta juuri noilta teiltä tuntui alkaneen löytyä oikeaa elämää.

Tai ehkä sittenkin- ehkä tie olikin elämä.

Ehkä elämä olikin jokaisen askeleen alla. Ehkä se olikin tehty tallattavaksi, juostavaksi, kontattavaksi, sellaiseksi, että sille saattoi kaatua ja nousta taas ylös jatkamaan matkaa. Että sen olikin tarkoitus toisinaan satuttaa, mutta tuoda myös paljon iloa ja lohdutusta. Että sitä ei ollut alkuunkaan tarkoitettu suojelukohteeksi, ei pelättäväksi tai sivusta seurattavaksi, ei hiljaa ihailtavaksi.

Ja niin hän nousi jälleen, astui yhden askeleen eikä enää odottanut elämää. Hän kulki sillä.    

Kuinka pitkä on päivä

Olen jo vähän alkanut oppia
elämään vain tänään
ja melkein olen luopunut siitäkin
että omistan aamulla illan
ja että illalla ajattelen
aamusta iltaan asti

että luulen tietäväni voimieni määrän
ja että lasken niiden loppuvan liian varhain
etten usko enää mitenkään venyväni 
viikosta toiseen viikkoon

olen jo vähän oppinut
kuinka pitkä on päivä
ja kuinka pitkä on myös yö
ja että niissä lepää elämä itse
toivoa on aina enemmän
kuin toivottomuutta

sen verran minä juuri jaksan
mutta huomiseen iltaan asti en
sinne saakka eivät voimani vielä kanna

Minä katselen maata

Tässä kohtaa missä me aina tapaamme
näen tänään vain väkisin riisutut puut
näen alastomina hytisevät oksat
ja niiden haalistuneet kesäasut
jotka lojuvat likomärkinä mytyissä
hylättyinä kylmenevässä maassa

ja minä kerron sinulle epätoivosta
siitä kuinka värit pakenevat minustakin
kuinka harmaiksi ovat päiväni käyneet
ovat tehneet hengestäni heikon

tässä me nyt tapaamme
mutta sinä näet vain minut
näet vuodet tätä ennen
ja jokaisen tulevan tämän jälkeen
ja yhtä selvää kaikki on sinulle
kuin nuo puiden paljaat pinnat

siinä on meidän kahden ero:
kun minä katselen maata
sinä katselet elämäni taivalta

Hitaita päiviä

Päivät kuluvat hitaasti
eivät näytä pitävän mitään kiirettä
siirtyessään verkkaisesti seuraavaan

ovat yhtä venyvää aamua
joka raukeasti haukotellen
vaihtuu pitkäksi illaksi

aika ei saa kehuja vauhdistaan
ei ole juossut nopeasti ohi
ei hujahtanut huomaamatta

mutta kuuluisiko sen ehkä?

mennä äkisti silmistä pois
vanheta hetkessä viikoista vuosiksi
jotta ihminen voisi jo pian alkaa kaivata eilistä

Annoin menneen mennä

Välillä ikävöin niin paljon
sitä mitä meillä oli joskus ennen
etten millään jalalla astuisi tänne
tähän tuntemattomaan huomiseen

mieleni viipyilisi menneessä
se jäisi pyyhkimään pölyjä
noilta seisahtuneilta kahvipöydiltä
kuuntelisi ontuvaa puhetta
ojennellen tueksi kauniimpia sanoja
tarjoilisi parempia oivalluksia matkasta

siellä se olisi kuin kotonaan
saisi hetken puristaa eilisen onnea
kunnes ihan liian pian lukisi
tarinan ummehtuneen lopun

Pitkän illan minä taas ikävöin
sitä mitä meillä oli joskus ennen
ja hengitin aivan varoen
ettei aavistus rinnassa kävisi kivuksi

sitten siirsin jalkaa
yhden askeleen verran vain
mutta kuitenkin niin että
annoin menneen mennä

Huoletonna

Mitä sitä silloin voi tehdä
kun on tehnyt jo sen minkä voi
kun oma maailma ei miettimällä muutu
eikä elämä ensinkään usko hoputtamista 

silloin voi tietysti aina kantaa huolta
kuljettaa sitä mukana kaikkialla
viedä ensin edes ja sitten takaisin
ylös ja kohta taas alas
ajatella raskaasti aamusta yöhön
ja hengittää puhallellen

tai sitten voi kokeilla päästää irti
hellittää otteensa sormi kerrallaan
ja seurata samalla vaikka leikkivää oravaa
se on alkanut riisuutua jo kesää varten
antanut ainoan takkinsa kierrätykseen
ja loikkii nyt huoletonna lumessa

taitaa tietää paremmin
että kyllä lämpöä vielä riittää
että riittää kun tekee sen minkä voi
sillä siitä kaikesta muusta 
on Luoja luvannut pitää huolta