Sinun tapasi sanoa

Voi kuinka hyvyytesi
vetääkään minua puoleesi!

kuinka kiedotkaan minut
pikkusormesi ympärille
tuhansin tuorein kukkasin
kun kuljetat mutkaisia polkuja
konsertoivien salien läpi
mertesi avarille oville

sinä viet minut aitiopaikoille
istutat lämmitetyille kallioille
ja esittelet siinä maisemaasi
jonka jokainen kivi ja puu
on silmieni iloksi istutettu

olet ne tuhlaillen tehnyt
aikaa ja sävyjä säästämättä

lempeä tuulesi puhaltelee
hellästi hiuksia poskiltani
kuiskaillen salaisuuksiasi
ja minä vain mietin siinä
itsekseni hiljaa

kuinka ihmeellisiä
ovatkaan sinun tekosi
sinun tapasi sanoa
- että rakastat

Mitä sinä silloin mietit

Mitä sinä silloin mietit
sillä viimeisellä tielläsi
silloin kun et enää millään
olisi jaksanut jatkaa

kun sinä horjuvin jaloin
kompuroit kivisiä katuja
kumartuen kiusaajiesi
kasvojen eteen

mitä sinä mietit

häpesitkö heikkouttasi
sitä ettet saanut sankarina saapua
ettet edes omaa ristiäsi
jaksanut perille asti kantaa

vaan tulit niin maahan lyötynä
että lyyhistyit taakkasi alla
ja luotu joutui tukemaan luojaa  
ottamaan painon omille harteilleen

mitä sinä silloin mietit

epäilitkö ettet kestäisi enempää
ajattelitko antaa periksi
ja kirota syntymäsi päivän
tuhota kaiken yhdellä sanalla

--
vai mietitkö sinä sittenkin
koko sen matkan ajan

vain minua

Veit minulta pohjan pois

Revit lahonneet laudat
ja roikkuvat ovet
särjit surutta kauniin kuistin
kiskoit listat ja lamput ja ikkunalasit
rikoit raputkin hartiavoimin

minä valitin kylmää
ja vinkuvaa tuulta
kun seinäni lämpöä päästi
eikä tiheinkään villa vienyt vilua sieltä
mikä ennen oli nimeltään koti

veit minulta kokonaan pohjan pois
purit perustuksiin asti
kuljit reittisi sinne
minne pelko oli tehnyt
pesänsä luvattomasti

heitit menemään vanhan
ja pilalle päässeen
etkä säästänyt sotkulta yhtään
sanoit rakentavasi lohduttomuuteen
paljon entistä ehjempää

minä katselin pihaa
tuota talosta tyhjää
kerroit kuinka teet tilalle uutta
sanoit huoneissa pian jo naurua riittää
kohta sisälle voisin muuttaa

veit minulta kokonaan pohjan pois
purit perustuksiin asti
valoit voimasi sinne
minne heikkous oli tehnyt
tuhonsa luvattomasti

teit työsi niin taidokkaasti
aivan perustuksiin asti

sinä rakastit valmiimmaksi

Kaikki sinussa on kaunista

Tänään taas muistin
kuinka arvaamaton olet
kuinka ajatuksemme
liikkuvat eri reiteillä --

minä valitin
hartiat lytyssä
miten pohjia myöten
väsynyt olen itseeni
kuinka kyllästynyt olen
jokapäiväiseen kompasteluuni

kuinka heikosti olen suoriutunut
ja virheeni ovat aina silmieni edessä
kuinka en saa niitä millään pyyhittyä pois

vuolaasti minä kuvailin
siinä omaa rumuuttani 
ja sinä kuuntelit pitkään vaiti
kunnes totesit hiljaa:

- rakkaani!
kaikki sinussa on kaunista
olet täydellinen

silloin minä lakkasin puhumasta
ja jäin hölmönä tuijottamaan
miettien kumpi meistä kahdesta
mahtoikaan olla enemmän järjiltään

-- niin eri reiteillä
meidän ajatuksemme usein kulkevat

Vain kaksi silmää

Vain kaksi silmää olen saanut
joilla katsella maailmaa

vain kaksi!

ja niillä pitäisi nähdä
lähelle ja kauas
eteen ja taakse
erottaa rumasta kaunis
ja pahasta hyvä
valita sadoista teistä oikea
 
löytää hiilestä timantin siivu
ja silmuista humisevan metsän alku

vain kaksi silmää olen saanut
nähdäkseni sydämelläni enemmän

Tämä tavallinen tarina

Ota käsiisi tämä tavallinen tarina
ota nämä jonoissa juoksevat päivät

ota nuo kaikki taakseni kadonneet
ja kauas edelleni ehtineet
ota tämäkin yksi päivä

ota se kun aurinko valaisi keittiön
ja kun ilmassa viipyili pöly
ota pöydältä kimppu tulppaaneja
ja sen alta monta muurahaista

ota tahraiset ikkunat ja rahisevat kadut
pyörille kiivenneet pikkupojat
ota se kun taivas oli pitkään vaiti
enkä syyttänyt siltikään itseäni mistään

ota koko tämä minun elämäni
ja kirjoita se kauniiksi

niin kauniiksi että minäkin näen
etten tahdo vaihtaa sitä
liian tylsänä ja tavallisena pois

ja minä lupaan 
lukea tämänkin arkisen sivun
ja ne seuraavatkin
aivan viimeiseen sanaasi saakka

Sinun elämäsi on kauniimpaa

Sinun elämäsi on kauniimpaa
kuin minun elämäni

sinun tulvii iloa ja ihmettä
merkityksiä ja mielekkyyttä
hetkiä joissa onni ojentaa kättään
ja sinä osaat tarttua niihin kiinni

ja siinä te hymyilette toisillenne
aivan kuin vastarakastuneet
ymmärrätte sanattakin
ettei mihinkään tarvitse mennä

minun elämäni 
on tämä sekainen keittiö
ja kasa ryppyisiä pyykkejä
ja se että kaikki on hukassa

ja lempeni minä ilmaisen niin
että kauppaan pitäisi mennä
että muuten tulen ehkä hulluksi
tästä nälästä ja kaipauksesta 

sinun elämäsi on taatusti
kauniimpaa kuin minun
 
niin sen täytyy olla

Et anna minun tervehtyä hetkessä

Et anna minun tervehtyä hetkessä
taidat rakastaa liikaa tällaista
tekeillä olevaa projektia

tänään löysin yhden puuttuvan palani
liikennevaloissa tihkusateessa

jostain se osui silmiini
ja kuva selveni taas vähän

vaikka olen minä vieläkin hirveän hukassa
enkä tiedä pääsenkö koskaan lähellekään valmista

usein mietin mihin koloon minä itseni sovitan 
tai minne minä oikeastaan lopultakaan kuulun

-
suojatietä ylittäessäni
sinä pysähdyit katsomaan minua
ja hymyilit niin kuin olisit 
nähnyt jotain paljon enemmän

tai ainakin jonkun 
ihmeen paljon kauniimman

Hyvää huolta

Olet nähnyt minua varten niin paljon vaivaa
herättänyt linnut laulamaan aamun viileyteen
olet pisaroinut ilman helpoksi hengittää
levittänyt tielleni uuden keltaisen maton

olet puhaltanut poskilleni lempeää tuulta
tuonut tuliaisiksi metsien tuoksut
värittänyt tuhansia laskevia aurinkoja
minun yksinäisten silmieni eteen

olet piirtänyt jälkesi sinne
minne ikinä keksinkään katseeni kääntää
ja jokainen maailman löytämätönkin nurkka
kuiskii lakkaamatta sinun sydämesi sanoja

rakastan rakastan rakastan

- mutta niin minä vain kuljen ohi
ja katse maata viistellen kyselen
pidätkö sinä varmasti hyvää huolta minusta?

Ansioton

- kiitollisia ajatuksia uimahallissa
 
Hän ei ollut tuntenut tällaista kiitollisuutta aikoihin: Kiitollisuutta mustille pilville niiden kaatamasta sateesta, kiitollisuutta auringolle sen välkehtivästä valosta, kiitollisuutta tuulelle, joka kuljetti mereltä tuoksuvaa happea hänen keuhkoihinsa, kiitollisuutta puiden tummuvalle vihreydelle, jota vielä riitti kesän jäljiltä. Kiitollisuutta lehtien tavalle havista, olla sitten hetken ääneti ja tuulen tullessa aloittaa taas. Se kaikki tuntui kuin lahjalta. Aivan kuin häntä varten käärityltä paketilta, jota nyt ojennettiin vastaanotettavaksi.

Mutta mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tuon kaiken kauneuden? Niin hän ajatteli, sillä hän oli tottunut ansaitsemaan kaiken hyvän. Näkemään vaivaa. Olemaan ahkera. Tulemaan paikalle ajoissa ja suoriutumaan tehtävistä mallikkaasti. Olemaan ennen kaikkea luotettava. Hän tiesi, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Sen hän oli usein sanonut itsekin äänen: Mitään ei saa ilmaiseksi, on nähtävä vaivaa. Hän oli ansainnut voisilmäpullan työpäivän jälkeen, ansainnut lasin viiniä viikonloppuna, ansainnut pitkät yöunet lomilla, ansainnut hemmottelua, silloin kun kukaan ei ymmärtänyt. Ja jos jotain pahaa tapahtui, hän kysyi taas: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Silloin hän ei oikein keksinyt vastausta, piti elämää vain vihollisenaan, joka kohteli rumasti. 

Ansaitakseen hyvää enemmän kuin pahaa, hän oli usein koittanut olla kaikesta tavallisesta kiitollinen. Oli vetänyt keuhkot täyteen happea, nostanut kulmakarvat hiusrajaa kohden, puhissut sitten ilmaa huulien välistä ulos ja aloittanut lauseen sanoin: pitäisi kyllä muistaa useammin olla kiitollinen. Ja sitten hän oli listannut  sormiaan nostellen niitä asioita, joista ihmiset yleensä puhuvat vasta onnettomuuksien jälkeen ja jatkanut sitä aikansa jo melkein itsekin innostuen, kunnes oli törmännyt äkisti sanaan mutta. Ja tuo mutta toi uurteet takaisin kasvoille, vei kaiken voiman niiltä edeltäviltäkin sanoilta.  

Nyt juuri hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt olla yhtään mitään. Kukaan ei pakottanut tai vaatinut, ei kysellyt ansioita, ei pyytänyt ajattelemaan myönteisiä. Tarkemmin sanottuna hän vain ui. Levitti kätensä vettä vasten ja työnsi sitä jaloillaan sivuille, tuijotteli uimahallin kaakelilattiaa. Kosketti päätyä, siirsi keltaista helmeä ja potkaisi lisää vauhtia. Ja vesi tuntui niin suloiselta, auringon säteet lämmittivät ikkunan edessä sen pintaa ja tekivät viivoja pohjaan. Sukelluksen jälkeen ilma oli  elintärkeää. Ja siellä jossain kohtaa veden alla hän kysyi taas itseltään: mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Eikä hän voinut vastata kysymykseen kertomalla tehdyistä töistä, ei hän ollut näet ahkeroinut. Eikä hän voinut edes sanoa kasvaneensa kovin suuresti ihmisenä, sillä sisin oli yhä niin keskeneräinen, tuskin vielä murrosiän kivuista selvinnyt. Ja niin hän vastasi: en mitään. En ole tehnyt tämän onneni eteen mitään. Olen ansioton. 

Ja juuri siinä kohtaa alkoi kiitollisuus hymyilyttää hänen sisällään. Hän näki, ettei tuo karkulainen viihtynytkään ansaitsijan seurassa, sellaisen joka koitti jatkuvasti päästä tasoihin suorituksillaan, yritti maksaa elämänsä velkaa omin töin. Aivan yhtä hulluahan se olisikin, kuin jos laskisi hintaa tuulelle tai valolle tai koittaisi hyvillä teoilla maksaa kaiken taivaalta satavan veden.

Mitään ei saa ilmaiseksi, hän oli usein sanonut. Nyt hän halusi jatkaa lausetta: mutta kaikkein arvokkain ei ole ollenkaan ostettavissa. Se ei ole edes kaupan, mutta luovutetaan kyllä auliisti tyhjiin ja ansiottomiin käsiin. 
























       

   

Kuinka vihreää voikaan rakastaa

Kuinka vihreää voikaan rakastaa
tuota vastamaalattua maisemaa
niin nuorta ja viatonta vielä 
naarmuton pintakin aivan virheitä vailla

ja nuo itseriittoisen villit varret
jotka esittelevät siinä sulojaan kuin
kätensä suudelmalle ojentanut neito
sallivat tuulen viedä illan viimeiseen valssiin

eivät taida tietää päivän poltteesta mitään
eivät sateesta joka pakottaa lakoamaan alleen
eivät siitä pimeydestä kun valo äkkiä lakkaa
ja kylmyys vie lopulta niiltäkin hengen

mutta leveilkööt nyt siinä sadoilla sävyillään
ilakoitkoon ilonsa kunhan suovat ihmetykseni
ja sallivat hieman silmäillä ihanuuttaan sillä
tuskin nuo huomisesta huolisivat vaikka tietäisivät

Kaunis ja karu

Sitä jotenkin niin hitaasti lämpenee
tälle lyhyelle kyläilylle elämässä
vuosia menee ihan vain tutustuessa
että tällaista tämä siis on
että näin ne vuorottelevat

kaunis ja karu
karu ja kaunis

ja kun vihdoin alkaa nauttia elämän seurasta
oikein todella viihtyä sen parissa
jättää turhat juonittelut taakseen
ja iloitsee jokaisella ruumiinsa osalla
alkaakin vierailun loppu jo lähestyä
 
ja silloin pitäisikin hymyillen hyvästellä
ja astella taas ihan tuntemattomalle ovelle
 
sanovat kyllä että siellä seuraavassa
on enemmän aikaa kotiutua

Kesken

https://www.facebook.com/photo.php?v=10150345104886553&l=984193121729228255

Vieläkö vanhana samalta tuntuu
pikkuinen tyttönen sisällä asuu
ja samoilla silmillä maailmaa katsoo
ihmettelee kun se aina vain muuttuu 

Yhäkö silmistä pilkettä löytyy
hymyssä eletty elämä näkyy
ja iltaisin parempaan huomiseen uskoo
vaikkakin välillä kaikkeen väsyy

Vieläkö silloin on valmis myöntämään
että on niin kesken

Keskeneräinen
ja silti kaunis
keskeneräinen 
ja riittävä
ei valmis vieläkään
ei lähelläkään
silti keskeneräinen
ja kaunis

Vieläkö silloinkin kaikkensa antaa
maailman murheita päällänsä kantaa
ja toistenkin teoista itseään syyttää
suruja sisälleen keräilee liikaa

Yhäkö peilissä virheitä näkyy
huokaisten kuvaansa katsella täytyy
vai anteeksi itselle antaa jo pystyy
hyväksyen oma arvokin löytyy

Vieläkö silloin on valmis myöntämään
että on niin kesken

Ei päivää kauniimpaa

Kuka päiviensä määrää tietää? 
Kuka onnensa voi varmistaa?
Ehkä vuotaa kyyneleitä, ehkä edessä on teitä, 
jotka haastavat, haavoittavat. 

Kuka virheitänsä tahtoo muistaa? 
Kuka eiliseen jää elämään?
Ehkä ilo jääkin piiloon, ehkä juokseekin se pakoon.
Jollei tartu kiinni tähän hetkeen.  

Ei päivää kauniimpaa tarvitse odottaa.
Kun tässä olla saa, uskaltaa rakastaa.
Ei päivää kauniimpaa tarvitse odottaa.
Kun luottaa Jumalaan, Hän kyllä kantaa.

Kuka unelmiinsa vielä uskoo?
Kuka rohkeasti heittäytyy?
Ehkä karttuu kokemusta, ehkä elämä opettaa,
mitä kannattaa tallettaa.

Kuka vuosiensa arvon laskee?
Kuka rikkautta voi mitata?
Kerää onnen pisaroita, pieni hymy joka hoitaa:
Silloin tartut kiinni tähän hetkeen.