Tämä särkynyt sydän

Tämä särkynyt sydän
on minun ainut lahjani tänään

tässä se on käsissäni
pieninä palasina
tämä murtunut mieli

siinä kaikki
eikä yhtään enempää

- mutta kelpaisiko se sinulle
tekisitkö sillä mitään

vai ehkä juuri
kaiken?

Voi itku!

- Ajatuksia kyynelistä ja suolaisesta merestä

Olen koittanut jo pitkään kirjoittaa itkusta. Ihan vain siitä, kuinka kamalan tärkeää on itkeä, kuinka itku on merkki ihmisen terveestä sisäisestä maailmasta ja siitä, kuinka ihminen ei voi mielestäni koskaan itkeä liikaa. (Eikä tämä nyt tietysti mikään uusi aihe ole, kaikkihan tiedämme itkun tärkeyden, ja juurihan siitä kirjoitettiin jossain iltapäivälehdessäkin, mutta silti.)

En ole sitä paitsi itse ollenkaan hyvä itkemään. Olen parempi järkeilemään ja puhumaan, minun on paljon helpompi selittää omaa elämääni sanoin kuin tuntea elämä, on helpompi kertoa kivuista kuin tuntea kipua, ja usein itkeminen tuntuukin liian hankalalta tai julkisesti suorastaan nololta. Varsinkin silloin, jos itku ei tahdo millään loppua. Räkä sen kuin valuu ja papereita kuluu eikä kohtaukselle löydy oikein edes mitään ilmiselvää syytä.   

Itkua ei voi kuitenkaan koskaan selittää puhumalla pois. Se ei kuivu sisältä huomaamatta. Kaikki pisarat ovat tallessa, kaikki sisään päästetty suru, loukkaantumiset, häpeä, ikävä, heikkous, jokainen ruumiin ja sielun haava, kaikki se, mitä ei ole saanut tuntea tai mitä ei ole osannut aikanaan käsitellä on hyvässä säilössä. Ja vuosien mittaan noista kätketyistä itkuista on saattanut muodostua ihmisen sisälle kuin valtava suolainen meri, joka vain odottaa padon takana ulos pääsemistä.

Tuota ihmisen sisällä olevaa itkumerta ajatellessani tulee mieleen Israelin rajalla sijaitseva Kuollut meri. Se saa vetensä Jordanvirrasta, mutta ei laske yhteenkään jokeen ja säilyttää siksi äärimmäisen korkean suolapitoisuutensa (33%). Suolaisuuden takia Kuolleessa meressä ei ole mitään elämää, ellei muutamaa bakteeria (ja kelluvia turisteja) oteta lukuun.

Raikas vesi kuolee, jos se ei pääse kiertämään. Puron vettä taas voi juoda, koska se on puhdistunut virratessaan. Ilman kyyneleitä ihmisen sisälle saattaa muodostua oma pieni Kuollut meri, joka vähitellen näivettää kaiken elämän ja kasvun. Itku on tarkoitettu kiertämään ja kuljettamaan mukanaan kipua, katkeruutta, vihaa, pelkoa ja häpeää. Sen on tarkoitus puhdistua matkallaan, muuttua suolaisesta makeaksi ja makeasta suolaiseksi, kuten kaiken maailmassa liikkuvan elävän veden.

Siksi nykyään iloitsen jokaisesta kyyneleestä, jota en pysty pitämään sisälläni. Iloitsen, vaikka itkeminen tuntuu edelleenkin melko nololta. Tiedän kuitenkin, että jokaisella pisaralla, joka haluaa valua kimaltelemaan silmieni eteen, on tärkeä tarina. Jotkut niistä tulevat kaukaa vuosien takaa, toiset ihan vain siitä hetkestä, mutta aina niillä on hyvä syy.  

Mielikuvittelija

- ajatuksia mielen kuvittamisesta mustalla

Hän oli aina kuvitellut paljon. Tavannut huomaamattaan kehitellä mielessään erilaisia kohtaloita, joihin itse tai joku läheisistä saattaisi elämänsä aikana joutua. Oli elänyt edeltä käsin kolareita, hukkumisia, tulipaloja, lukuisia kamalia sairauksia. Oli piileskellyt asemiestä metsässä, taistellut haita ja hyökyaaltoja vastaan, juossut ulos murenevasta talosta, kiipeillyt pitkin uppoavan laivan seiniä, jäänyt maan alle loukkuun ja nääntynyt siellä melkein hengiltä.

Oli pitänyt koskettavia hautajaispuheita läheisilleen, maalaillut niissä elämän kauneutta surun keskellä ja ihmetellyt, miten kaikki oli tuntunut kuitenkin kuin valmistellulta. Hän oli nieleskellyt jauhoista tiikerikakkua muistotilaisuudessa, kertonut kaiken edes ja takaisin ainakin tuhannesti ja antanut kyyneleidensä tulla.

Välillä hän oli maannut arkussa myös itse, katsellut sieltä mustavalkoisia ihmisiä, niitä, jotka koittivat nyt vimmatusti värittää hänen elämäänsä ja ymmärtää suurempaa kuvaa. Ne kertoivat viimeisistä sanoista, viisaista sanoista tai sitten sellaisia ei löytynyt ollenkaan, kaikki oli vain jäänyt ihan kesken.    

Miettiessään näitä kamaluuksia etukäteen, hän aina tunsi vahvasti. Hän melkein uskoi tekevänsä itselleen palveluksen, laittavansa kuin rahaa pankkiin, varmistavansa, ettei mitään tuollaista pääsisi koskaan tapahtumaan hänelle. Ettei mikään enää pääsisi yllättämään. Hänhän oli varautunut kaikkeen. Oli ottanut rokotuksen elämän ilkeyttä vastaan.

Niin hän ajatteli, mutta oikeasti hän pelkäsi kipua. Ei sitä, miltä tuntuisi pään törmätessä lasiin tai kun tuhannet sirpaleet rikkoisivat ihon, eikä hän pelännyt niskasta kuuluvaa ääntä sen taittuessa liikaa. Ei hän oikeastaan pelännyt edes tulta, ei kovaa tuulta eikä vettäkään. Sellaisten kanssa hän uskoi kyllä selviytyvänsä.

Mutta eniten hän pelkäsi sitä kipua, joka tuntui syvällä rinnassa. Sitä, joka tuli kutsumatta tuollaisten tapahtumien jälkeen, teki kotinsa sydämen seutuville ja viilsi sieltä päivin ja öin. Sitä, joka ei tahtonut lähteä rinnasta millään, teki sisälle mustan, tutkimattoman aukon. Sellaisen luolan, jonka suulla ei tuskin uskaltanut edes käydä kääntymässä, joka piti vain ohittaa ajattelematta. Kipu sai toisten ihmisten ilon tuntumaan kiusalliselta, sillä vastineeksi hän saattoi tarjota vain omaa haaleaa kättään.

Miettiessään näitä kamalia asioita hän aina tunsi sisällään tuon tutun vihlaisun. Kuvittelu toimi kuin ohut rokotusneula. Se työntyi terävästi aortan läpi ruiskuttaen turruttavaa vasta-ainetta hänen salaisiin kammiohinsa. Hetken kipu viivähti kuin ohikulkijan parfyymi hänen luonaan, mutta jo seuraavassa henkäyksessä ilma vaihtui, kipu unohtui ja tilalle laskeutui turvallinen tunteettomuus.

Niin hän eli. Ja ihme jo sinällään, oli elänyt vuosia kuolematta, vaikka kuolema pitikin jatkuvasti hänelle seuraa, koitti kuljettaa väkisin pitkin varjoisten laaksojen mutkikkaita polkuja, ylläpitäen ilotonta keskusteluaan. Se täytti jatkuvasti hänen tyhjät ajatuksensa pahoilla aavistuksilla, katkaisi unelmat alkusenteille ja lopetti vähitellen yrittämästä lainkaan.

Vain harvoin, jos koskaan, hän kuvitteli mitään hyvää.
Hän ei osannut. Eikä hän uskaltanut. Eikä se oikein sopinut hänelle.
Niin hyvin tuo rokotusohjelma toimi, hänen mielensä oli kuvitettu mustalla. 

Ulkona satoi taas vettä

Ulkona satoi taas vettä
ei ollut taivas oppinut vieläkään
salaamaan surujaan  
pudotteli likaisiin lätäköihin
ilmoihin haihtuneita haaveita
tappioille kumottuja maljoja
ja erkaantuneiden ikävää

ja ne kaiken nähneet
helmeilivät nyt meidän tiellä
eivät hävenneet mitään
eivätkä sen enempää selitelleet
heijastivat vain kilvan valoa

ja niin siinä mietin
että ehkä minunkin itkuni
ovat vielä tovin kiertolaisena
mutta jossain maailman ajassa
nekin saavat luvan sataa 
ja tulla osaksi kauneutta

sillä eihän yksikään pisara
ole milloinkaan joutunut täältä hukkaan

Elämäni viimeinen päivä

Tänään on yhden oman elämäni viimeinen päivä
ja huomenna toisen ensimmäinen kun sinä tulet
minä jätän tänne sen mitä me olimme joskus
sen mitä minusta meidän olisi pitänyt olla
mikä olisi ollut hyvää ja järkevää
puolivalmiiksi pureskeltua
ja etukäteen elettyä

Minä lakkaan
rokottamasta itseäni
pienellä päivittäisellä surulla
elämän epävarmuuksia vastaan
en ota enää yhtään suonensisäistä
kaikenvaralta mitäjossittenkin -piikkiä
sillä huomenna on toisen elämän ensimmäinen päivä

Malja sille kuinka jännittävää onkaan että en tiedä!

Suru on valunut varpaisiin asti

Suru on valunut varpaisiin asti
se liian syvällä sisällä on
jalkani liikkuvat kankeasti
olen surusta tunnoton

Suru virtailee ihoni alla
vallaten hahmoni ääret
liikkuu suonissa kaikkialla
täyttäen sormet ja sääret

Hengitän surusta tehtyä happea
puhaltaa koitan pois tätä murhetta
Eikä se liikahdakaan, vaatii vain lisää tilaa

Lisää tilaa ja aikaa!

Sillä kaksin täytyy surunsa kanssa
sovussa asua samassa huoneessa
Aikansa virrata antaa, luvalla valloittaa

--
Vielä jaloissa tuntuu painava taakka
ja matka on täysin arvaamaton 
Jos jaksan kulkea iltaan saakka,
ehkä huomenna helpompi on

Varjojen laaksoon

Jos on ikänsä siirtänyt suruja syrjään
Luullut niin selviävänsä
Vuosia väsynyt kaipuunsa määrään
Kätkenyt kyyneleensä

Silloin vihdoin kun voimat hellittää
Pakko on irti päästää
Tutulta reitiltä joutuu eksymään
Kulkemaan pimeään

Tie vie varjojen laaksoon
Jossa ei loppua näy
Tie vie kenties kerran valoon
Mutta vielä se synkempään käy 

Jos on aina vain kulkenut tasaista tietä
Mutkia vältellen
Kuunnellut enemmän muiden mieltä
Omaa itseään epäillen

Silloin vihdoin kun päättää hellittää
Tulevaa ei voi tietää
Tutulta reitiltä joutuu eksymään
kulkemaan pimeään

Tie vie varjojen laaksoon
Jossa ei loppua näy
Tie vie vielä kerran valoon
Sillä hiljaa hän vierellä käy 

Hiljaa hän vierellä käy

Kamalan kiltti

Syntyi sukuunsa syyttömänä,
vailla pienintä virhettäkään.
Luottaen katsoi syvälle silmiin
jotka työnsivät sylistään.

Oppi olemaan pyytämättä
surun läpikin hymyilemään
Kivunkin kantoi niin vähin äänin,
yksin tottui hän itkemään

Ei saanutkaan olla kenenkään onni.
Oli osansa visusti vaieta vaan.
Piti osata olla hiljaa ja kiltti.
Hiljaa ja kamalan kiltti.

Osasi liikkua näkymättä
Toisten askeleet aavistamaan
Työntämään aina itsensä sivuun 
Oli taitava mukautumaan 

Eli elämää tuntematta
Koki häpeää ainoastaan
Arvonsa ansaitsi ahkeruudella
Oli tunnettu vahvuudestaan

Ei saanutkaan olla kenenkään onni.
Oli osansa visusti vaieta vaan.
Piti osata olla hiljaa ja kiltti.
Hiljaa ja kamalan kiltti.