Olen koittanut jo pitkään kirjoittaa itkusta. Ihan vain siitä, kuinka kamalan tärkeää on itkeä, kuinka itku on merkki ihmisen terveestä sisäisestä maailmasta ja siitä, kuinka ihminen ei voi mielestäni koskaan itkeä liikaa. (Eikä tämä nyt tietysti mikään uusi aihe ole, kaikkihan tiedämme itkun tärkeyden, ja juurihan siitä kirjoitettiin jossain iltapäivälehdessäkin, mutta silti.)
En ole sitä paitsi itse ollenkaan hyvä itkemään. Olen parempi järkeilemään ja puhumaan, minun on paljon helpompi selittää omaa elämääni sanoin kuin tuntea elämä, on helpompi kertoa kivuista kuin tuntea kipua, ja usein itkeminen tuntuukin liian hankalalta tai julkisesti suorastaan nololta. Varsinkin silloin, jos itku ei tahdo millään loppua. Räkä sen kuin valuu ja papereita kuluu eikä kohtaukselle löydy oikein edes mitään ilmiselvää syytä.
Itkua ei voi kuitenkaan koskaan selittää puhumalla pois. Se ei kuivu sisältä huomaamatta. Kaikki pisarat ovat tallessa, kaikki sisään päästetty suru, loukkaantumiset, häpeä, ikävä, heikkous, jokainen ruumiin ja sielun haava, kaikki se, mitä ei ole saanut tuntea tai mitä ei ole osannut aikanaan käsitellä on hyvässä säilössä. Ja vuosien mittaan noista kätketyistä itkuista on saattanut muodostua ihmisen sisälle kuin valtava suolainen meri, joka vain odottaa padon takana ulos pääsemistä.
Tuota ihmisen sisällä olevaa itkumerta ajatellessani tulee mieleen Israelin rajalla sijaitseva Kuollut meri. Se saa vetensä Jordanvirrasta, mutta ei laske yhteenkään jokeen ja säilyttää siksi äärimmäisen korkean suolapitoisuutensa (33%). Suolaisuuden takia Kuolleessa meressä ei ole mitään elämää, ellei muutamaa bakteeria (ja kelluvia turisteja) oteta lukuun.
Raikas vesi kuolee, jos se ei pääse kiertämään. Puron vettä taas voi juoda, koska se on puhdistunut virratessaan. Ilman kyyneleitä ihmisen sisälle saattaa muodostua oma pieni Kuollut meri, joka vähitellen näivettää kaiken elämän ja kasvun. Itku on tarkoitettu kiertämään ja kuljettamaan mukanaan kipua, katkeruutta, vihaa, pelkoa ja häpeää. Sen on tarkoitus puhdistua matkallaan, muuttua suolaisesta makeaksi ja makeasta suolaiseksi, kuten kaiken maailmassa liikkuvan elävän veden.
Siksi nykyään iloitsen jokaisesta kyyneleestä, jota en pysty pitämään sisälläni. Iloitsen, vaikka itkeminen tuntuu edelleenkin melko nololta. Tiedän kuitenkin, että jokaisella pisaralla, joka haluaa valua kimaltelemaan silmieni eteen, on tärkeä tarina. Jotkut niistä tulevat kaukaa vuosien takaa, toiset ihan vain siitä hetkestä, mutta aina niillä on hyvä syy.
