Maailmani on hiljainen

Harvoin maailma on
yhtä hiljainen kuin tänään
harvoin minun maailmani
on yhtä hiljainen

sillä murheet siellä metelöivät
huolet hyppivät seinille
kiipeilevät kirjahyllyillä  
ja roikkuvat lamppujen jaloissa
pitävät parkouria
minun elämäni olohuoneissa

sitten ne ottavat kiinni korvista
ja osoittavat likaisen lavuaarin
tarttuvat sievin sormin
lattialle kasattuun garderoobiini
ja käskevät hävetä

kun en vieläkään!
kun en tässä iässäkään!
kun en ollenkaan osaa pitää huolta
enkä löydä elämäni paloille paikkaa

aika harvoin maailmassani
on tällainen tauko
tällainen ihmisen mentävä aukko

mutta siinä minä nyt istun
ja ihmettelen hetken 
tätä kummallista rauhaa

Tämä tavallinen tarina

Ota käsiisi tämä tavallinen tarina
ota nämä jonoissa juoksevat päivät

ota nuo kaikki taakseni kadonneet
ja kauas edelleni ehtineet
ota tämäkin yksi päivä

ota se kun aurinko valaisi keittiön
ja kun ilmassa viipyili pöly
ota pöydältä kimppu tulppaaneja
ja sen alta monta muurahaista

ota tahraiset ikkunat ja rahisevat kadut
pyörille kiivenneet pikkupojat
ota se kun taivas oli pitkään vaiti
enkä syyttänyt siltikään itseäni mistään

ota koko tämä minun elämäni
ja kirjoita se kauniiksi

niin kauniiksi että minäkin näen
etten tahdo vaihtaa sitä
liian tylsänä ja tavallisena pois

ja minä lupaan 
lukea tämänkin arkisen sivun
ja ne seuraavatkin
aivan viimeiseen sanaasi saakka

Hitaita päiviä

Päivät kuluvat hitaasti
eivät näytä pitävän mitään kiirettä
siirtyessään verkkaisesti seuraavaan

ovat yhtä venyvää aamua
joka raukeasti haukotellen
vaihtuu pitkäksi illaksi

aika ei saa kehuja vauhdistaan
ei ole juossut nopeasti ohi
ei hujahtanut huomaamatta

mutta kuuluisiko sen ehkä?

mennä äkisti silmistä pois
vanheta hetkessä viikoista vuosiksi
jotta ihminen voisi jo pian alkaa kaivata eilistä

Ihmisyyttä

Taas näitä hupenevia päiviä
näitä jotka lipuvat ohi huomaamatta
kuluvat käyttämättäkin loppuun
ja elämän sivu kääntyy
melkein lukematta

näitä nimettömiä päiviä
jotka ovat vain tilaa askelmien välillä
sitä joka liittää menneet tuleviin
punoo eilisen langat tiukasti huomisiin

mitään muuta syytä näillä tuskin on
-
mutta olen minä silti:

ripustanut pyykkiä narulle
maistanut sormellani taikinaa
kastellut väsähtäneitä kukkia
kirjoittanut jotain joutavaa
ja hipaissut ohimennen toisen poskea

olen pujotellut omat säikeeni siihen kuvaan
jota sukupolvet ennen minua aloittivat 
kuluttanut tunteja ajattomien äärellä
ja hengittänyt vahvasti

olen siis ollut 

itseni kokoinen osa ihmisyyttä

Sinun tahtosi

Entäs jos sinun tahtosi onkin juuri tässä
tämän keittiön pöydän ääressä
tämän kahvikupin kanssa
tänä tammikuun aamuna
kun ajattelin vain leipoa
Jos se ei olekaan sen kummempaa
kauempana maailman laidoilla
tai jossain isommassa ja hienossa

Ehkä sinun tahtosi tapahtuukin juuri tässä


   

Por Una Cabeza- lyhyt kuva elämästä

Alkusysäys, Sörnäisten metroasema:
Päähenkilö seisoo rullaportaiden keskivaiheilla.
Pukeutunut mustaan puolipitkään toppatakkiin.
Merkki: Vero Moda, ei erityisen tyylikäs,
portaissa edellä toinen samanlainen.
Lipuu ylöspäin yhdessä ilmeettömien avustajien kanssa.
Roolitus onnistunut ja todentuntuinen, harmaa.
Päähenkilön tuijottava katse on liimautunut
metalliritilään tarrautuneeseen purkkaan.
Lapanen lepää epäilyttävän puhtoisella kaiteella. 
Taustakohinaa, ei musiikkia.

Huippukohta:
Päähenkilö saavuttaa portaiden ylätasanteen.
Hän väistelee taidokkaasti vastaanvyöryviä esteitä,
joiden vartalot kyllä osuvat, mutta silmät eivät koskaan uppoa.
Virolainen jousitrio aloittaa tangon, Por Una Cabeza.
Se on ainoa tango, jonka päähenkilö tunnistaa.
Äkkiä hän muistaa jotain, muistaa kerran rakastaneensa tulisesti.
Lähikuvassa näkyy kohoava suunpieli tai ainakin sen aavistus.
Askeleet hidastuvat, hän melkein pysähtyy, kääntää päätään.

Loppuhäivytys:
Päähenkilö jatkaa toisille rullaportaille.
Hänen on mentävä, vaikka lämmennyt veri veisi kauas Argentiinaan
tai edes Suomen kesäöihin tai edes mihin vain muualle. 
Lyhyet portaat päättyvät ja hän lähes kompastuu,
sillä on katsonut koko matkan taakseen, eiliseen,
imenyt itseensä jokaisen arvokkaan sävelen,
saanut niistä otteen, päässyt melkein irti harmaasta ritilästään.  
Päähenkilö vetää tekoturkisreunaisen hupun silmilleen,
työntää lapaset takin hihoihin ja kaipuunsa vieläkin syvemmälle.
Tango jää soimaan lopputekstien ajaksi,
se on juuri saavuttamassa mahtimontisinta b-osaansa, 
kun liukuovi avautuu.
Vaasankadulla pyryttää ankarasti. Hän hymyilee jo. 

Juoksen perässäsi elämä

Juoksen perässäsi elämä
sinä laukkaat hurjana horisontissa
niin kuin villiintynyt eläin
aina olet ehtinyt edelle
minä olen vasta täällä
sinä jo seuraavalla viikolla   

vaikka kyllä minä
ihan tosissani yritän
ahdistaa vaan tämä arki
se estää meitä kohtaamasta 

mutta vielä minä tulen
ja nappaan sinut elämä
ja sitten me istumme iltaa
me nauramme yhdessä yömyöhään

minä ja elämä! 

mutta nyt 
nyt en ehdi istua
viikon päästä sitten
sitten kun on aikaa



   

Jos toivoa voisin

Silitän päätäsi pientä       
untasi katselen
niin salaa aika rientää
sinut paremmin peittelen

Sinut lainaksi hetkeksi sain,
kerran luovuttaa pitäisi kai
Päästää irti hyisiin tuuliin
kulkemaan omin askelin

Riittävän rosoisen tien
Jos toivoa voisin
Sen sinulle toisin
Riittävän rosoisen tien
Hieman haavoja, hiukan kipua
Ja paljon rakkautta parantavaa

En silittää tietäsi tahdo
en luvata liikoja
Niin harvoin se on helppo,
en voi kaikelta suojella

Sinut lainaksi hetkeksi sain
Kerran luovuttaa pitäisi kai
Päästän matkaan kesken erän
Löytämään tien eheän