Taite

Missä kohtaa ihmisen matkaa
tulee vastaan taite
se huomaamaton käänne jossa
vanha alkaa vetää uutta enemmän

kun oma huippu on valloitettu
unelmat saavutettu tai heitetty pois
ja loputon ylämäki vaihtuu
verkkaiseksi lasketteluksi alaspäin

puheissa eilinen saa yhä enemmän tilaa
se mikä oli kaunista silloin joskus
on parempaa kuin mikään tuleva sillä
onhan aurinkoisia keväitä ollut ennenkin

- vai voiko ehkä olla niin
että joku kiipeää loppuun asti
että aina löytyy uusi vuori tai mäki
uusi huominen jota kohti mennä

että vasta lähtöpäivänä
on elämästä riittävän täysi
ja tuo viimeinenkin taite 
tuntuu vain käänteeltä parempaan

Mielikuvittelija

- ajatuksia mielen kuvittamisesta mustalla

Hän oli aina kuvitellut paljon. Tavannut huomaamattaan kehitellä mielessään erilaisia kohtaloita, joihin itse tai joku läheisistä saattaisi elämänsä aikana joutua. Oli elänyt edeltä käsin kolareita, hukkumisia, tulipaloja, lukuisia kamalia sairauksia. Oli piileskellyt asemiestä metsässä, taistellut haita ja hyökyaaltoja vastaan, juossut ulos murenevasta talosta, kiipeillyt pitkin uppoavan laivan seiniä, jäänyt maan alle loukkuun ja nääntynyt siellä melkein hengiltä.

Oli pitänyt koskettavia hautajaispuheita läheisilleen, maalaillut niissä elämän kauneutta surun keskellä ja ihmetellyt, miten kaikki oli tuntunut kuitenkin kuin valmistellulta. Hän oli nieleskellyt jauhoista tiikerikakkua muistotilaisuudessa, kertonut kaiken edes ja takaisin ainakin tuhannesti ja antanut kyyneleidensä tulla.

Välillä hän oli maannut arkussa myös itse, katsellut sieltä mustavalkoisia ihmisiä, niitä, jotka koittivat nyt vimmatusti värittää hänen elämäänsä ja ymmärtää suurempaa kuvaa. Ne kertoivat viimeisistä sanoista, viisaista sanoista tai sitten sellaisia ei löytynyt ollenkaan, kaikki oli vain jäänyt ihan kesken.    

Miettiessään näitä kamaluuksia etukäteen, hän aina tunsi vahvasti. Hän melkein uskoi tekevänsä itselleen palveluksen, laittavansa kuin rahaa pankkiin, varmistavansa, ettei mitään tuollaista pääsisi koskaan tapahtumaan hänelle. Ettei mikään enää pääsisi yllättämään. Hänhän oli varautunut kaikkeen. Oli ottanut rokotuksen elämän ilkeyttä vastaan.

Niin hän ajatteli, mutta oikeasti hän pelkäsi kipua. Ei sitä, miltä tuntuisi pään törmätessä lasiin tai kun tuhannet sirpaleet rikkoisivat ihon, eikä hän pelännyt niskasta kuuluvaa ääntä sen taittuessa liikaa. Ei hän oikeastaan pelännyt edes tulta, ei kovaa tuulta eikä vettäkään. Sellaisten kanssa hän uskoi kyllä selviytyvänsä.

Mutta eniten hän pelkäsi sitä kipua, joka tuntui syvällä rinnassa. Sitä, joka tuli kutsumatta tuollaisten tapahtumien jälkeen, teki kotinsa sydämen seutuville ja viilsi sieltä päivin ja öin. Sitä, joka ei tahtonut lähteä rinnasta millään, teki sisälle mustan, tutkimattoman aukon. Sellaisen luolan, jonka suulla ei tuskin uskaltanut edes käydä kääntymässä, joka piti vain ohittaa ajattelematta. Kipu sai toisten ihmisten ilon tuntumaan kiusalliselta, sillä vastineeksi hän saattoi tarjota vain omaa haaleaa kättään.

Miettiessään näitä kamalia asioita hän aina tunsi sisällään tuon tutun vihlaisun. Kuvittelu toimi kuin ohut rokotusneula. Se työntyi terävästi aortan läpi ruiskuttaen turruttavaa vasta-ainetta hänen salaisiin kammiohinsa. Hetken kipu viivähti kuin ohikulkijan parfyymi hänen luonaan, mutta jo seuraavassa henkäyksessä ilma vaihtui, kipu unohtui ja tilalle laskeutui turvallinen tunteettomuus.

Niin hän eli. Ja ihme jo sinällään, oli elänyt vuosia kuolematta, vaikka kuolema pitikin jatkuvasti hänelle seuraa, koitti kuljettaa väkisin pitkin varjoisten laaksojen mutkikkaita polkuja, ylläpitäen ilotonta keskusteluaan. Se täytti jatkuvasti hänen tyhjät ajatuksensa pahoilla aavistuksilla, katkaisi unelmat alkusenteille ja lopetti vähitellen yrittämästä lainkaan.

Vain harvoin, jos koskaan, hän kuvitteli mitään hyvää.
Hän ei osannut. Eikä hän uskaltanut. Eikä se oikein sopinut hänelle.
Niin hyvin tuo rokotusohjelma toimi, hänen mielensä oli kuvitettu mustalla. 

Kuinka vihattava onkaan kuolema

Kuinka vihattava onkaan kuolema
sen ahneus ihmislihaa kohtaan
tuo julma tapa saapua varoittamatta
ja viedä väkisin, ihan liian aikaisin
tehdä hetkessä rakkaasta menneen
ja ikävästä arkipäivää

ja sen tapa säikytellä pitkin matkaa
luoda kaikkiin huomisiin varjo
sitoa sydämet lyömään harkiten
ja toppuutella ilakoimasta liikaa

ja niin ihminen kävelee päivänsä läpi
ja elämä jää jatkuvasti jalkoihin
päihittämättä koskaan kuolemaa

eikä elämä sitä ikinä voita

mutta rakkaus!
se voi kyllä rakentaa sillan
noiden kahden vihollisen väliin 

Mieleni pukeutuu mustaan

Taidan pelätä ihan kuollakseni elämää
sillä varmasti jos uskaltaisin nyt elää
kuolisin aivan kohta

kuolisin liian nuorena kesken kaiken
ja nämä olisivat viimeiset rivini
vain tämän verran olisin ennättänyt

ja jotten kuolisi itselleni yllättäin 
teen sitä pikkuisen joka päivä
olen varmuudeksi alati varuillani

ajan viimeisiä risteyksiäni
elän sekunteja sitä ennen ja sen jälkeen
kuuntelen seisahtuneita puheluita

vuodatan jo vähän kyyneliäkin  
tai ainakin mieleni pukeutuu mustaan
astelee hitaasti kohtii kylmää kirkonmäkeä

Ja kun minä näin pelkään kuollakseni elämää
elämä ei pääse ikinä minua liikaa lyömään
eikä kyllä sen puoleen hyvällä yllättämäänkään

Lopun alkua

Tapaan nähdä lopun alkua kaikkialla
Naurussa pisaroi jo pieni pala itkua
Valossa heijastuu huomisen harmaus
Rikkaus muistuttaa tulevasta kurjuudesta
Ja sinun silmistäsi luen eriävät tiet
 
Aivan kuin kuolema pitäisi kanssani lystiä
Laskettelisi luikuria sormet selän takana
kuiskaillen valhetta erävoitoistaan
Ja epäilemättä minä sitä uskon
Joka ainut kerta vakuutun vahvasti
 
Mutta kun elämä alkaa puhua
Kertoo tarinaa kuivatuista kyynelistä
ja antaa luvan huolettomuuteen
alan välittömästi aavistella pahinta
Taatusti tässä nyt vedätetään ihan olan takaa!

Eloton

(Johannalle)

Sinä yönä, jolloin sinä olit hiipinyt hiljaa pois
olit jättänyt kolkon kuoresi lojumaan sängylle
vaihtanut kuluneet vaatteesi valkoisiin
ja kohdannut yksin kaikkein pelätyimmän 
Minä mietin, kuinka uusi Ikean lipastosi sopisi meille

Viime yönä vierailit luonani jälleen
Tulit onnittelemaan jostain mitättömästä
Häkellyin kuinka olitkaan nähnyt vuokseni vaivaa
ripustanut kortteja pyykkinaruille pitkin asuntoa
Olit siinä enemmän elossa kuin minä nykyään

Aamun valossa etäännyimme taas
Lipasto kosketti seinää ja minä sitä
sillä muuta otetta en enää sinusta saanut
Eloton esine viesti hiljaa välillämme
tietäen, näkymätöntä hengittäen 

Elämä viipyilee täällä

Se paikka on villinään
keto-orvokkeja
Rannalla sileä kallio,
ei liiemmin lokkeja
Kiipeilyyn kutsuva puu
vahvana veden ylle kurottuu

Elämä viipyilee täällä
vaan sinä et vierellä

Mikä saikaan niin varhain
sut luotani pois lähtemään
Tämän yhteisen maailman
taaksesi yllättäin jättämään
En osannut varmaan sanoa
Ei mikään ole samaa ilman sinua

Joka paikassa haikeaa
liikaa on muistoja
Linnutkin laulavat lauluja
hetkistä rakkaista
Ja se kiipeilyyn kutsunut puu
nyt vahvana suruuni kietoutuu

Elämä viipyilee täällä
vaan sinä et vierellä