Ääriä täynnä

Minun ennen niin
tasainen elämäni
on enää ääriä täynnä

se on pelkkää laaksoa
tai jyrkintä huippua
häikäisevää loistetta
tai mylvivää merta
räikeitä värejä
tai aivan pikimustaa

se on juuri sitä
mitä olen aikoinani tilannut
mitä olen oikein
pyytämällä pyytänyt
että nyt muutos tähän!

ja niin en lakkaa
kivuilleni hymyilemästä
en sille että poskeni jo sattuvat
rypistyessään vuoroin naurusta
vuoroin itkusta

sillä harmaus ei totta vie
ole enää täällä!

Sanot etten ole velkaa

Sanot etten ole sinulle mitään velkaa
etten edes yhtä ainutta kiitosta tai kumarrusta
etten voisi sillä lisätä työhösi mitään
enkä antaa siitä pisaraakaan pois

että koska teit jo kaiken valmiiksi
olen täysin vapaa ja syytön 
oikein hyvä juuri näin

mutta tokihan minä itseni tunnen
ja kyllä kai sinäkin sen tiedät
ettei tuo aivan noin yksinkertaista ole
ettei se sentään ihan niinkään mene

että taatusti on jotain mitä toivot
edes jotain pientä paranneltavaa
jotain mitä en ole vielä huomannut

ja kun minä tarpeeksi kauan intän
myönnyt sinäkin lopulta:
- olkoon sitten niin, sanot
yksi pyyntö minulla todellakin on

ja minä odotan korvat luimussa
mitä totuutesi tulee paljastamaan
ja kuinka sen sitten parhaakseni selitän
mutta sinä osoitatkin vain käsiesi ihoa

- voisitko jo viimeinkin
ottaa tämän lahjani vastaan?

Mitä sinä silloin mietit

Mitä sinä silloin mietit
sillä viimeisellä tielläsi
silloin kun et enää millään
olisi jaksanut jatkaa

kun sinä horjuvin jaloin
kompuroit kivisiä katuja
kumartuen kiusaajiesi
kasvojen eteen

mitä sinä mietit

häpesitkö heikkouttasi
sitä ettet saanut sankarina saapua
ettet edes omaa ristiäsi
jaksanut perille asti kantaa

vaan tulit niin maahan lyötynä
että lyyhistyit taakkasi alla
ja luotu joutui tukemaan luojaa  
ottamaan painon omille harteilleen

mitä sinä silloin mietit

epäilitkö ettet kestäisi enempää
ajattelitko antaa periksi
ja kirota syntymäsi päivän
tuhota kaiken yhdellä sanalla

--
vai mietitkö sinä sittenkin
koko sen matkan ajan

vain minua

Hyvää huolta

Olet nähnyt minua varten niin paljon vaivaa
herättänyt linnut laulamaan aamun viileyteen
olet pisaroinut ilman helpoksi hengittää
levittänyt tielleni uuden keltaisen maton

olet puhaltanut poskilleni lempeää tuulta
tuonut tuliaisiksi metsien tuoksut
värittänyt tuhansia laskevia aurinkoja
minun yksinäisten silmieni eteen

olet piirtänyt jälkesi sinne
minne ikinä keksinkään katseeni kääntää
ja jokainen maailman löytämätönkin nurkka
kuiskii lakkaamatta sinun sydämesi sanoja

rakastan rakastan rakastan

- mutta niin minä vain kuljen ohi
ja katse maata viistellen kyselen
pidätkö sinä varmasti hyvää huolta minusta?

Kuinka kaunis onkaan tämä maa

Kuinka kaunis onkaan tämä maa
tuo aloilleen seisahtunut taivas
nuo kiireettöminä toisiinsa nojailevat pilvet
hiljaa lepäilevä meri
joka ei hoputtelua kuuntele
ja koivut jotka kuiskivat vain vähän

ja nuo miehenmittaan varttuneet kaislat
nyt niin tyynen varmoina itsestään
pitävät siinä pienemmille suojaa
ja sorsat kokeilevat siipiään
oppivat räpiköiden
korpin ojentaessa oksaltaan

tämä kaikki kaunis!
ja aivan minun sydämeni ulottuvilla

Ansioton

- kiitollisia ajatuksia uimahallissa
 
Hän ei ollut tuntenut tällaista kiitollisuutta aikoihin: Kiitollisuutta mustille pilville niiden kaatamasta sateesta, kiitollisuutta auringolle sen välkehtivästä valosta, kiitollisuutta tuulelle, joka kuljetti mereltä tuoksuvaa happea hänen keuhkoihinsa, kiitollisuutta puiden tummuvalle vihreydelle, jota vielä riitti kesän jäljiltä. Kiitollisuutta lehtien tavalle havista, olla sitten hetken ääneti ja tuulen tullessa aloittaa taas. Se kaikki tuntui kuin lahjalta. Aivan kuin häntä varten käärityltä paketilta, jota nyt ojennettiin vastaanotettavaksi.

Mutta mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tuon kaiken kauneuden? Niin hän ajatteli, sillä hän oli tottunut ansaitsemaan kaiken hyvän. Näkemään vaivaa. Olemaan ahkera. Tulemaan paikalle ajoissa ja suoriutumaan tehtävistä mallikkaasti. Olemaan ennen kaikkea luotettava. Hän tiesi, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Sen hän oli usein sanonut itsekin äänen: Mitään ei saa ilmaiseksi, on nähtävä vaivaa. Hän oli ansainnut voisilmäpullan työpäivän jälkeen, ansainnut lasin viiniä viikonloppuna, ansainnut pitkät yöunet lomilla, ansainnut hemmottelua, silloin kun kukaan ei ymmärtänyt. Ja jos jotain pahaa tapahtui, hän kysyi taas: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Silloin hän ei oikein keksinyt vastausta, piti elämää vain vihollisenaan, joka kohteli rumasti. 

Ansaitakseen hyvää enemmän kuin pahaa, hän oli usein koittanut olla kaikesta tavallisesta kiitollinen. Oli vetänyt keuhkot täyteen happea, nostanut kulmakarvat hiusrajaa kohden, puhissut sitten ilmaa huulien välistä ulos ja aloittanut lauseen sanoin: pitäisi kyllä muistaa useammin olla kiitollinen. Ja sitten hän oli listannut  sormiaan nostellen niitä asioita, joista ihmiset yleensä puhuvat vasta onnettomuuksien jälkeen ja jatkanut sitä aikansa jo melkein itsekin innostuen, kunnes oli törmännyt äkisti sanaan mutta. Ja tuo mutta toi uurteet takaisin kasvoille, vei kaiken voiman niiltä edeltäviltäkin sanoilta.  

Nyt juuri hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt olla yhtään mitään. Kukaan ei pakottanut tai vaatinut, ei kysellyt ansioita, ei pyytänyt ajattelemaan myönteisiä. Tarkemmin sanottuna hän vain ui. Levitti kätensä vettä vasten ja työnsi sitä jaloillaan sivuille, tuijotteli uimahallin kaakelilattiaa. Kosketti päätyä, siirsi keltaista helmeä ja potkaisi lisää vauhtia. Ja vesi tuntui niin suloiselta, auringon säteet lämmittivät ikkunan edessä sen pintaa ja tekivät viivoja pohjaan. Sukelluksen jälkeen ilma oli  elintärkeää. Ja siellä jossain kohtaa veden alla hän kysyi taas itseltään: mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Eikä hän voinut vastata kysymykseen kertomalla tehdyistä töistä, ei hän ollut näet ahkeroinut. Eikä hän voinut edes sanoa kasvaneensa kovin suuresti ihmisenä, sillä sisin oli yhä niin keskeneräinen, tuskin vielä murrosiän kivuista selvinnyt. Ja niin hän vastasi: en mitään. En ole tehnyt tämän onneni eteen mitään. Olen ansioton. 

Ja juuri siinä kohtaa alkoi kiitollisuus hymyilyttää hänen sisällään. Hän näki, ettei tuo karkulainen viihtynytkään ansaitsijan seurassa, sellaisen joka koitti jatkuvasti päästä tasoihin suorituksillaan, yritti maksaa elämänsä velkaa omin töin. Aivan yhtä hulluahan se olisikin, kuin jos laskisi hintaa tuulelle tai valolle tai koittaisi hyvillä teoilla maksaa kaiken taivaalta satavan veden.

Mitään ei saa ilmaiseksi, hän oli usein sanonut. Nyt hän halusi jatkaa lausetta: mutta kaikkein arvokkain ei ole ollenkaan ostettavissa. Se ei ole edes kaupan, mutta luovutetaan kyllä auliisti tyhjiin ja ansiottomiin käsiin. 
























       

   

Varsin kaunis ilta

- se, jolloin ymmärsin sanoa kiitos-


Iltahan oli ollut varsin kaunis
ja kun sitten iskit veitsen keskelle rintaani
en tohtinut ollenkaan pistää vastaan

sinä puhuit lipevin sanoin
kerroit kaikesta mistä olen jäänyt paitsi
kuinka parhaanikin on ollut roskaa
ja matkani kovin tavanomainen

sen sinä halusit sanoa
ja minä kuuntelin niin kuin aina
myötäillen jottei liikaa koskisi 

ja haava sen kun valui
se vuosi kateellisten ajatuksia
laski kaukaa katkeruuden mailta
muistutellen mitättömyydestäni
tarinoiden onnettomista lopuista

aikani minä katselin sitä sotkua
ja sitten ymmärsin sanoa kiitos

sillä tuskin olisin koskaan rohjennut
itse omaa rintaani puhkomaan
saati osunut noille hatarille padoille
joista valhe sai nyt vapaasti virtailla pois

Kiitos

Vielä kerran kauniina päivänä
kuullessani kohteliaisuuden
minä kuiskaan kiitos
ja sillä siunaaman sekunnilla 
sana sukeltaa sisälleni
kutittelee kantapäissäni 
hymyilyttäen herkästi
ei jää hampaiden taakse hiertämään
kiertämään mieltäni lannistaen 

Tietäisitpä totuuden
En minä ole mitään
Enkä osaa oikein tätäkään

Vaan ihan jo pian
jonain kauniina päivänä 
minä kuiskaan kiitos
ja samalla nielaisen