Täytyy tyytyä

Elämää ei voi koskaan korjata
ihan täysin kuntoon
sitä ei voi höylätä ja hioa
naulata ja naputtaa valmiiksi

aina se on vähän rempallaan
pikkuisen vinossa niin kuin
pellon laidan lato
jostain kohtaa vuotaa katto
ja viima viluttaa lautojen lomista

ja ihminen koittaa vimmatusti
tilkitä sitä viimeistä rakoa
vain huomatakseen jotain muuta
mikä ei katsetta kestä

sillä ei elämä suostu täydelliseksi
paitsi ehkä tuulenvireen verran
tai yhden jalamitan matkan
tai laskevan auringon ajaksi

ja siihen täytyy ihmisen tyytyä
jos aikoo yhtään tyytyväinen olla

Ääriä täynnä

Minun ennen niin
tasainen elämäni
on enää ääriä täynnä

se on pelkkää laaksoa
tai jyrkintä huippua
häikäisevää loistetta
tai mylvivää merta
räikeitä värejä
tai aivan pikimustaa

se on juuri sitä
mitä olen aikoinani tilannut
mitä olen oikein
pyytämällä pyytänyt
että nyt muutos tähän!

ja niin en lakkaa
kivuilleni hymyilemästä
en sille että poskeni jo sattuvat
rypistyessään vuoroin naurusta
vuoroin itkusta

sillä harmaus ei totta vie
ole enää täällä!

Vain ihmisiä olemme kaikki

Loppujen lopuksi
vain ihmisiä
me olemme kaikki

vähäisimmästä mahtavimpaan
vain eri kokoisia astioita
täynnä tomua ja tuulta

savea joiden rinnassa asuu
ikiaikainen ystävämme ikävä
aukko jota koitamme täyttää
kuka rahalla tai vallalla
tai maineella tai kunnialla
kuka kaiken muuttavalla rakkaudella

ja sen heikkouden kolon
me uskomme kätkevämme muilta
kun itse näkemättä kuljemme
verhoutuneena kuka mihinkin
hyveeseen tai tietoon --
vaikka hienoimmatkaan keinomme
tuskin kivenheittoa kauemmas riittävät

ja mittavia ovat usein myös sanamme
varsinkin ne jotka nousevat ylpeinä vastaan
jotka eivät ajatustemme vauhdissa pysy
vaan putoilevat sinne tänne tien poskiin
jättäen jälkeemme ohdakkeiden viidakon

sellaisia me olemme
vain ihmisiä -- 
siksi on turha
odottaa keneltäkään liikaa
tai laskea toivoaan
yhdenkään ihmisen varaan
joka tänään on totta
mutta ehkä jo huomenna tuhkaa

Mitä sydän on täynnä

Siitäkö se johtuu
että sanoissa on tavuja 
että niissä kohdin
olisi vielä pieni mahdollisuus seisahtaa
jättää ehkä osa kokonaan lausumatta
tai vaihtaa vaikka lennosta toiseen

sammakon villistä jalasta saisi otteen
voisi tehdä erikoisista sanoista tavallisia
tai mahtailevista mukiinmeneviä
eikä malja vain hallitsematta kuohuisi yli

siitäkö se johtuukin?

- vai onko kuitenkin niin
että kaikkien sanojen juuret
ovat suutakin syvemmällä
ettei niitä enää mitenkään
huulten porteilla pidätellä

että jo sydämessä
nuo viattomat kirjaimet päätyvät
nälkäisten tavujen saaliiksi
ja äänen nopeudella
ne lihovat lauseiksi
joiden painavaa vyöryä
ylös kurkusta eivät pysäytä 
edes hyvin teroitetut hampaat

sillä mitä sydän on täynnä
sitä kieltä suu puhuu

Tuhansista tahdoista

- Vähän hassu hääruno

Niistä tuhansista tahdoista
se ensimmäinen on kaikista vaivattomin:
mitä nyt muistaa pysytellä pystyssä
keskellä kirkkoa vapisevin jaloin
hengittää vuoroin ulos ja sisään
ja oikeassa kohdassa -
ei liian äkisti eikä liikaa viivytellen
osaa vastata kaksi värisevää tavua:
- tah-don

ja kyllä ne seuraavatkin tahdot
ovat vielä ihan lasten leikkiä
sellaista kevyttä kesäpuuhaa
- mitä sinä tahtoisit tehdä?
- no mitä sinä tahdot?
- sitä mitä sinäkin tahdot!

mutta entäs sitten
kun kaikki helpot tahdot
on kulutettu loppuun
kun ei melkein enää tahdokkaan
silittää toisen tukkaa
tai selittää sadatta kertaa samoja juttuja
vain kuullakseen ettei se tajunnut vieläkään

tai kun alkaa miettiä
mitä sitä oikeastaan edes itse elämältä tahtoo
ja kun huomaa että toinen tahtookin ihan muuta
tai kun kaksi vahvaa tahtoa
tahtovat vain nujertaa toistensa tahdon

silloin niistä tuhansista
haastavimmista tahdoista
riittää oljenkorreksi vielä pitkäksi aikaa 
kunhan nuo kuusi tavanomaista kirjainta
sovittaa suuhunsa edes jonkinlaisessa järjestyksessä
(t-a-h-n-d-o, ah don't, adht on, don tah)

tai sitten ihan vaan reilusti: 
- tahdon!

tahdon että sinä saat olla sinä
ja että minä saan olla minä
ja että me puoliksi
tahdomme edelleen yhtä ja samaa

- me tahdomme rakastaa! 













 
 

Kun on aika mennä

Silloin kun on aika mennä
ei voi enää jäädä
eteiseen ihmettelemään
kenen kengillä
sitä astuisi uuteen

ei voi etsiä jotain
mitä ehkä pitäisi tai kuuluisi
tai sovittaa toisille sopivia
omiin jalkoihin

eihän sitä kumminkaan
muiden saappailla tehdä matkaa
ei muiden kokemuksilla
tai kompuroinneilla
sillä liian suuria tai pieniä
ne joka tapauksessa itselle ovat

siksi omat kengät on kelvattava
ne jotka on tallattu linttaan
ja muovattu mukavaksi mennä
jotka on arjessa kurattu
ja jotka kiillotetaan juhlaksi jälleen

niillä on mentävä
ja niillä minä nyt menen

Veit minulta pohjan pois

Revit lahonneet laudat
ja roikkuvat ovet
särjit surutta kauniin kuistin
kiskoit listat ja lamput ja ikkunalasit
rikoit raputkin hartiavoimin

minä valitin kylmää
ja vinkuvaa tuulta
kun seinäni lämpöä päästi
eikä tiheinkään villa vienyt vilua sieltä
mikä ennen oli nimeltään koti

veit minulta kokonaan pohjan pois
purit perustuksiin asti
kuljit reittisi sinne
minne pelko oli tehnyt
pesänsä luvattomasti

heitit menemään vanhan
ja pilalle päässeen
etkä säästänyt sotkulta yhtään
sanoit rakentavasi lohduttomuuteen
paljon entistä ehjempää

minä katselin pihaa
tuota talosta tyhjää
kerroit kuinka teet tilalle uutta
sanoit huoneissa pian jo naurua riittää
kohta sisälle voisin muuttaa

veit minulta kokonaan pohjan pois
purit perustuksiin asti
valoit voimasi sinne
minne heikkous oli tehnyt
tuhonsa luvattomasti

teit työsi niin taidokkaasti
aivan perustuksiin asti

sinä rakastit valmiimmaksi

Kaikki sinussa on kaunista

Tänään taas muistin
kuinka arvaamaton olet
kuinka ajatuksemme
liikkuvat eri reiteillä --

minä valitin
hartiat lytyssä
miten pohjia myöten
väsynyt olen itseeni
kuinka kyllästynyt olen
jokapäiväiseen kompasteluuni

kuinka heikosti olen suoriutunut
ja virheeni ovat aina silmieni edessä
kuinka en saa niitä millään pyyhittyä pois

vuolaasti minä kuvailin
siinä omaa rumuuttani 
ja sinä kuuntelit pitkään vaiti
kunnes totesit hiljaa:

- rakkaani!
kaikki sinussa on kaunista
olet täydellinen

silloin minä lakkasin puhumasta
ja jäin hölmönä tuijottamaan
miettien kumpi meistä kahdesta
mahtoikaan olla enemmän järjiltään

-- niin eri reiteillä
meidän ajatuksemme usein kulkevat

Itseni suurin murhe

On päiviä jolloin en meinaa kestää
elämän arvaamattomuutta
sen tapaa horjahdella
äkisti puolelta toiselle
kallistella niin hurjasti
etten melkein pysy kyydissä

ensin houkutella kanssaan
hauskalle matkalle
pitää yllä kevyttä lystiä
luvata riemua ja värejä
ja muuttua sitten holtittomaksi
ihan ilman suuntaa kulkevaksi

ja minä valvon yöllä
ja mietin että ollapa vanhus
kaiken jo nähnyt
elämältä osansa saanut
omat kolhunsa kolhinut
ja hyvästelemään valmis vanhus

mutta silloin taas 
en meinaa kestää itseäni
sitä kuinka hauraaksi tulen
kun en saakaan hallita
kuinka pian rohkeuteni katoaa
kun minulta viedään elämän ohjat

ja niin minä lopulta huomaan
olevani oikeastaan itse
itseni suurin murhe

Tumma minussa

Kuinka minä selittäisin sellaista
mihin eivät mitkään sanani tartu

kun lauseet vain liukastelevat 
pisteitä välttellen 
hyppivät rivien väleissä
ja kiertyvät kysymyksiksi
joihin eivät koskaan vastaa

kuinka minä sellaista 
mikä on jo vuosia virunut
koskemattomana pohjallani
rumana ja ummehtuneena
kuin likainen lammikko

kuinka tätä painavaa
ja vaikeatajuista
vanhaa vihaista
harmaata sumutaivasta
jotain näin epäselvää selittäisin

sitä mitä minä olen
aina työntänyt silmistäni pois
ja näkemättäkin hävennyt
pelätessäni sietämätöntä
tai sitä etten ehkä kestäisi

eikä tuo tumma minussa
järkipuhetta edes usko
ei ota pakolla askeltakaan
ei kuuntele käskyjäni
odottaessaan lupaa olla

ja sitten vasta
kun lakkaan käsittämästä
ja kun suostun vain tuntemaan
koko tämän selittämättömän sotkun
se alkaa verkkaisesti tehdä lähtöä 

Riittääkö edes elämä

Riittääkö edes elämä siihen
että opin hellittämään

että annan itseni olla
lakkaan vahtimasta
tehtyjä ja tekemättömiä
ja kelpaan minullekin näin

riittääkö se siihenkään
että ymmärrän todella
häviävien hetkien arvon

etten purista niitä hengiltä
vaan osaan tarttua hellästi
ja päästän sitten valumaan
suloisina virtoina käsistäni pois

riittääkö tämä elämä
ylipäänsä mihinkään
vai vieläkö viimeisenäkin päivänä
yritän lepytellä ja selittää
miksen ole enempää ehtinyt

-
ei taida riittää 
mikään maailman aika
tulemaan valmiiksi asti

on vain jatkettava harjoitusta
toistettava samoja asioita
aamusta iltaan
uudelleen ja uudelleen
 
ja opittava vähän kerrallaan
rakastamaan paremmin
tätä keskenkasvuisten matkaa

Alusta loppuun saakka

Sinä sanoit olevasi alku
ja sanoit olevasi myös loppu
ja sanoit pitäväsi tiukasti kiinni
noista elämäni ääristä

ja sinä uskoit näihin käsiin
näihin minun vapiseviin käsiini
tuon kaiken tuntemattoman
noiden kahden väliltä

laita likoon!
tee minkä voit!

niin sinä taisit sanoa
kun ojentelit eteeni
vähän sitä sun tätä
kaikenlaista rikkonaista
ja kokoamista odottavaa
paloja sieltä ja täältä

mitään valmista en mukaani saanut
en sileäksi hiottua tai hohtavaa
en ohjetta tulla ehjäksi äkkiä
tai muuttua minusta muuksi
     
- sinä halusit keskeneräisen
alusta aivan loppuun saakka

Annan kipuni käyttöösi

Annan kipuni sinun käyttöösi
koko tämän kompastelevan kulkuni
kaikki eteen ja taakse otetut askeleeni

jokaisen läpi epäillyn päiväni
ja ne jolloin olen ollut aivan varma
mutta kuitenkin hirveän väärässä

kaiken häpeäni annan
sen minkä olen jo nitistänyt
ja sen mistä en meinaa saada millään kiinni

annan syyllisyyteni
ja syyttömyytenikin

ja sen etten osaa erottaa niitä toisistaan

ja menköön vielä katkeruuskin

vaikka onkin niin kamalan rakas

ja tallessa ihan hyvästä syystä

-
koko tämän  

risaisen itseni
minä kaadan röykkiöksi eteesi

ja jos siitä johonkin on
saat käyttää

 

Melkein oikein

- Tarina elämän hankalista palasista

Hän oli pyöritellyt elämänsä palasia käsissään jo kauan. Oli käännellyt ja väännellyt noita epäselviä kuvioita, yrittänyt hahmottaa kokonaisuutta, katsonut läheltä ja katsonut kaukaa, luullut toisinaan aivan kuin näkevänsä jotain, kenties suuremman suunnitelman, ehkä jonkinlaisen erityisen maiseman, mutta päätynyt pian entistä isompaan epätoivoon oikeiden palojen ollessa edelleenkin hukassa. 

Paloja tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Ja ne olivat liian samannäköisiä, liian vaikeita käsittää. Niistä oli mahdotonta saada otetta ja oli mahdotonta tietää, mistä suunnasta tätä rikkonaista elämää kannattaisi ylipäänsä alkaa rakentaa.

Mutta silloin hän kuuli kauan odottamansa kliksahduksen. Yksi satunnaisesti sovitetuista paloista oli sittenkin kuulunut toiseen samanoloiseen. Ne muodostivat kokonaisuuden, aloittivat selvästi jonkinlaisen kuvan tai kuvion. Niistä oli tulossa jotain. Ja tätä jotain hän lähti nyt intoa puhkuen tavoittelemaan. Kiireellä hän työnsi ylimääräiset palat sivuun ja alkoi etsiä muita samanvärisiä, samanmuotoisia, samanhenkisiä paloja, niitä, jotka tekisivät tästä kuviosta täydellisen, ihanan ja kauniin katsella.

Eikä aikaakaan kuin kuva alkoikin hahmottua. Siitä oli mitä ilmeisemmin tulossa jonkinlainen koriste, ikään kuin ornamentti, joka tulisi kehystämään kaikkea muuta mielenkiintoista ja jännittävää eteen tulevaa. Tuo ihastuttava alku antoi nimittäin toivoa sille, että kaikella oli elämässä sittenkin tarkoitus. Pala toisensa jälkeen löysi helposti sopivan paikan jonossa ja kuva muodostui vähä vähältä yhä hienommaksi. Olo tuntui leppoisalta ja mukavalta.

Vaan aikansa siinä rakenneltuaan hänen tarvitsemansa palat alkoivat uhkaavasti loppua. Hyvin pian sopivia ei enää löytynyt mistään lisää. Ja vaikka hän kuinka kokeili samansuuntaisia, niitä, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuulua värinsä ja muotonsa takia kuvioon, ja lopulta turhautuneena niitäkin, joilla ei ollut mitään tekemistä kuvion kanssa, hän ei siltikään löytänyt seuraavaa palaa. Jokainen mahdollinen oli jo kokeiltu eikä mikään niistä näyttänyt jatkavan kuvaa.

Ja äkkiä alkoi vanha tuttu raivo kiristää hänen hermoratojaan, se puski voimalla verta hänen lihaksistoonsa ja yritti suorastaan pakottaa hänen kättään pyyhkäisemään joka ikisen viheliäisen palan alas pöydältä. Hänen kätensä oli jo laskeutumassa yläviistosta alas käydäkseen viimeiseen hyökkäykseen omaa elämäänsä, koko ihmiskuntaa ja ennen muuta tämän typerän pelin luojaa kohtaan, kun hänen matalalle viistänyt katseensa sattui yllättäen tarkentumaan selvään virheeseen.

Ornamentin kuvio ei mennyt oikein. Kauempaa katsottuna se näytti kyllä edelleenkin jokseenkin koristeelliselta, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että nuo ohuet kiemuraiset viivat, joiden oli tarkoitus jatkua symmetrisesti läpi koko kuvion, eivät osuneet juuri lainkaan toisiinsa. Niistä ei muodostunut kerrassaan mitään, ei ainakaan mitään kaunista.

Ja mikä ikävintä, nuo hänen itse rakentamansa virheet pysäyttivät nyt täydellisesti kaiken etenemisen. Virhe oli alkanut yhdestä viattomasta palasta, siitä joka tuntui täydellisen sopivalta. Ja tuo yksi virhe oli tehnyt hänestä niin huolimattoman, lyhytnäköisen ja ajattelemattoman, että hän oli ajautunut aivan huomaamattaan yhä kauemmas oikeasta. 

Pala oli nimittäin melkein oikein. Hyvin lähellä, mutta samalla niin kovin kaukana. Siksi kaikki seuraavatkin rakentuivat väärin. Ja väärä täytyy aina purkaa voidakseen aloittaa alusta. 
 
Muuta keinoa ei valitettavasti ole. 








 

Et anna minun tervehtyä hetkessä

Et anna minun tervehtyä hetkessä
taidat rakastaa liikaa tällaista
tekeillä olevaa projektia

tänään löysin yhden puuttuvan palani
liikennevaloissa tihkusateessa

jostain se osui silmiini
ja kuva selveni taas vähän

vaikka olen minä vieläkin hirveän hukassa
enkä tiedä pääsenkö koskaan lähellekään valmista

usein mietin mihin koloon minä itseni sovitan 
tai minne minä oikeastaan lopultakaan kuulun

-
suojatietä ylittäessäni
sinä pysähdyit katsomaan minua
ja hymyilit niin kuin olisit 
nähnyt jotain paljon enemmän

tai ainakin jonkun 
ihmeen paljon kauniimman

Hengittelemään

Olen alkanut luopua
liian suurista sanoista
lopettanut turhan arvailun
ja lakannut tietämästä liikaa

sillä olen väsynyt omaan viisasteluuni
ja palavaan haluuni ymmärtää

paljon olen täyttänyt hiljaisuutta metelillä
ja olen yrittänyt puhua sinutkin pyörryksiin
jotta muuttaisit mielesi minun mielikseni

mutta vain yhden olen huomannut-
sinä et ajattele ollenkaan niin kuin minä
sinun tiesi liikkuvat ulottumattomissa
korkeuksissa ja syvyyksissä
joita en parhaillakaan sanoilla ohjaile

ja niin olen päätynyt hengittelemään
ottamaan ilmaisen lahjan kyselemättä vastaan
ja tarjoamaan sen käytettynä takaisin

se on kyllä aika vähän
mutta samalla kaikki mitä käsitän

Kuinka pitkä on päivä

Olen jo vähän alkanut oppia
elämään vain tänään
ja melkein olen luopunut siitäkin
että omistan aamulla illan
ja että illalla ajattelen
aamusta iltaan asti

että luulen tietäväni voimieni määrän
ja että lasken niiden loppuvan liian varhain
etten usko enää mitenkään venyväni 
viikosta toiseen viikkoon

olen jo vähän oppinut
kuinka pitkä on päivä
ja kuinka pitkä on myös yö
ja että niissä lepää elämä itse
toivoa on aina enemmän
kuin toivottomuutta

sen verran minä juuri jaksan
mutta huomiseen iltaan asti en
sinne saakka eivät voimani vielä kanna

Minä katselen maata

Tässä kohtaa missä me aina tapaamme
näen tänään vain väkisin riisutut puut
näen alastomina hytisevät oksat
ja niiden haalistuneet kesäasut
jotka lojuvat likomärkinä mytyissä
hylättyinä kylmenevässä maassa

ja minä kerron sinulle epätoivosta
siitä kuinka värit pakenevat minustakin
kuinka harmaiksi ovat päiväni käyneet
ovat tehneet hengestäni heikon

tässä me nyt tapaamme
mutta sinä näet vain minut
näet vuodet tätä ennen
ja jokaisen tulevan tämän jälkeen
ja yhtä selvää kaikki on sinulle
kuin nuo puiden paljaat pinnat

siinä on meidän kahden ero:
kun minä katselen maata
sinä katselet elämäni taivalta

Well done

- keskinkertaisia ajatuksia tavallisuudesta-

Hän oli aina ollut keskimittainen. Madellut tasaisesti kaikenlaisten käyrien välissä, ei ollut pyrähdellyt tai notkahdellut matkallaan, ei herättänyt huolta sen enempää kuin huomiotakaan. Ei ollut nopea, muttei kovin hidaskaan. Ei erityisen laiska, muttei järin aikaansaavakaan. Osasi kaikenlaista vähän, muttei juuri mitään loistokkaasti. Saattoi oikeastaan sanoa, että hän oli ikään kuin medium, ei kypsä, muttei poikkeuksellisen raakilekaan.

Ja niin hän eli vuosia ajatellen olevansa liian tavallinen, tylsä ja tavallinen, joukkoon hukkuva rivikansalainen, kaikin tavoin keskiverto ja keskinkertainen. Sellainen, jonka nimen kuuluikin unohtua, jonka kasvot eivät kuormita turhaa kenenkään muistia. Sellainen, jota varten tavallinen elämä, unelmaton elämä luotiin, samoin kuin arki kaikissa sen haaleissa merkityksissään.  

Hetkittäin hän sentään uskoi olevansa edes pikkuisen erityinen. Se oli silloin, kun joku ymmärsi kehua häntä, tykätä hänen tekemisistään, huomata, kuinka hänen hiuksensa laskeutuivat kauniisti tai kun joku muisti sanoa, että hänen leipomansa pulla oli maistuvaa. Ja kuinka mielellään hän olisikaan jatkanut keskustelua pidemmälle, kertonut tarkemmin voin ja sokerin suhteesta, puhunut paistoajan merkityksestä kuohkeudelle, jatkanut tarinaa sokerin sirottelusta. Mutta sen sijaan hän päätti nopeasti keskustelun sanoihin: eihän tuo mitään, enhän minä mitään. Ja nuo sanat toimivat häneen kuin taikurin loitsut, samassa erityisyys livahti pois hänen harteiltaan paljastaen tavallisuuden, sen, mitä hän oli yrittänyt kaikin keinoin kätkeä.

Jo varhain hän oli ymmärtänyt, että tavallisuutta saattoi peitellä myös olemalla äärimmäisen kiltti, sellainen, josta ei voinut sanoa pahaa sanaa. Ja vähitellen kiltteydestä kasvoi hänen erityisyytensä, se, mistä häntä kiitettiin. Piti vain jaksaa joustaa, venyä toisten odotuksiin, olla pahoittamatta kenenkään mieltä ja muovailla itsensä jokaiseen tyhjään koloon kuin Barbababa ikään. Piti toimia kuin ihmisen mieli, toisen ihmisen mieli, mutta ei koskaan oma.

Ja kuinka taitavasti hän olikaan oppinut esittämään kiinnostavampaa kuin mitä mielestään olikaan. Hän osasi valita muiden silmiin sopivia vaatteita, sisustaa kotinsa toisten maun mukaan, tykätä itsekin viereisen suussa maistuvasta ruoasta, kuunnella sitä, mitä kuuluikin kuunnella. Näin hän teki itsestään hieman enemmän joukkoon sopivan, numeroa isomman, korjasi olemuksensa kahdeksikosta kiitettävään.

Mutta totta puhuen hän ei juurikaan pitänyt itsestään. Voisi melkein sanoa, että hän halveksi itseään, häpesi liiaksi tavallista olemustaan. Ja vuosien varrella hän oli niin monesti puhunut itselleen rumasti, että olo tuntui yhä enenevässä määrin hylätyltä, ulkopuoliselta. Hänestä oli tulossa tyhjä kuori, tyhjää toimittava keskinkertainen kuori, joka oli tyytynyt osaansa, tavalliseen ja tasaiseen osaansa ja päättänyt vähin äänin kätkeä loputkin persoonansa rippeet odottamaan parempaa aikaa.

-
Mutta kuinka väärässä hän olikaan! Oli nimittäin niellyt samaa halpaa valhetta nuoruudestaan saakka. Se kyllä maistui todelta, valui helposti kurkusta alas kuin juokseva hunaja, mutta jätti näpeille ällöttävän tahmean tunnun, se teki olon jähmeäksi ja sai heittämään vuosia hukkaan. Totta puhuen hän olisi ollut juuri sopiva omanlaisenaan, oikeastaan erityisen ihmeellinen sellaisenaan. Rajallinen tietenkin, mutta paljon enemmänkin kuin riittävä.

Medium hän ei ollut koskaan ollut, paremminkin well done. 
Mutta petosta nieleskellen hän eli tavallisia päiviään ja odotti  hetkiä, jolloin joku erehtyisi pitämään häntä edes lyhyen tuokion hieman erityisenä.         

Mielikuvittelija

- ajatuksia mielen kuvittamisesta mustalla

Hän oli aina kuvitellut paljon. Tavannut huomaamattaan kehitellä mielessään erilaisia kohtaloita, joihin itse tai joku läheisistä saattaisi elämänsä aikana joutua. Oli elänyt edeltä käsin kolareita, hukkumisia, tulipaloja, lukuisia kamalia sairauksia. Oli piileskellyt asemiestä metsässä, taistellut haita ja hyökyaaltoja vastaan, juossut ulos murenevasta talosta, kiipeillyt pitkin uppoavan laivan seiniä, jäänyt maan alle loukkuun ja nääntynyt siellä melkein hengiltä.

Oli pitänyt koskettavia hautajaispuheita läheisilleen, maalaillut niissä elämän kauneutta surun keskellä ja ihmetellyt, miten kaikki oli tuntunut kuitenkin kuin valmistellulta. Hän oli nieleskellyt jauhoista tiikerikakkua muistotilaisuudessa, kertonut kaiken edes ja takaisin ainakin tuhannesti ja antanut kyyneleidensä tulla.

Välillä hän oli maannut arkussa myös itse, katsellut sieltä mustavalkoisia ihmisiä, niitä, jotka koittivat nyt vimmatusti värittää hänen elämäänsä ja ymmärtää suurempaa kuvaa. Ne kertoivat viimeisistä sanoista, viisaista sanoista tai sitten sellaisia ei löytynyt ollenkaan, kaikki oli vain jäänyt ihan kesken.    

Miettiessään näitä kamaluuksia etukäteen, hän aina tunsi vahvasti. Hän melkein uskoi tekevänsä itselleen palveluksen, laittavansa kuin rahaa pankkiin, varmistavansa, ettei mitään tuollaista pääsisi koskaan tapahtumaan hänelle. Ettei mikään enää pääsisi yllättämään. Hänhän oli varautunut kaikkeen. Oli ottanut rokotuksen elämän ilkeyttä vastaan.

Niin hän ajatteli, mutta oikeasti hän pelkäsi kipua. Ei sitä, miltä tuntuisi pään törmätessä lasiin tai kun tuhannet sirpaleet rikkoisivat ihon, eikä hän pelännyt niskasta kuuluvaa ääntä sen taittuessa liikaa. Ei hän oikeastaan pelännyt edes tulta, ei kovaa tuulta eikä vettäkään. Sellaisten kanssa hän uskoi kyllä selviytyvänsä.

Mutta eniten hän pelkäsi sitä kipua, joka tuntui syvällä rinnassa. Sitä, joka tuli kutsumatta tuollaisten tapahtumien jälkeen, teki kotinsa sydämen seutuville ja viilsi sieltä päivin ja öin. Sitä, joka ei tahtonut lähteä rinnasta millään, teki sisälle mustan, tutkimattoman aukon. Sellaisen luolan, jonka suulla ei tuskin uskaltanut edes käydä kääntymässä, joka piti vain ohittaa ajattelematta. Kipu sai toisten ihmisten ilon tuntumaan kiusalliselta, sillä vastineeksi hän saattoi tarjota vain omaa haaleaa kättään.

Miettiessään näitä kamalia asioita hän aina tunsi sisällään tuon tutun vihlaisun. Kuvittelu toimi kuin ohut rokotusneula. Se työntyi terävästi aortan läpi ruiskuttaen turruttavaa vasta-ainetta hänen salaisiin kammiohinsa. Hetken kipu viivähti kuin ohikulkijan parfyymi hänen luonaan, mutta jo seuraavassa henkäyksessä ilma vaihtui, kipu unohtui ja tilalle laskeutui turvallinen tunteettomuus.

Niin hän eli. Ja ihme jo sinällään, oli elänyt vuosia kuolematta, vaikka kuolema pitikin jatkuvasti hänelle seuraa, koitti kuljettaa väkisin pitkin varjoisten laaksojen mutkikkaita polkuja, ylläpitäen ilotonta keskusteluaan. Se täytti jatkuvasti hänen tyhjät ajatuksensa pahoilla aavistuksilla, katkaisi unelmat alkusenteille ja lopetti vähitellen yrittämästä lainkaan.

Vain harvoin, jos koskaan, hän kuvitteli mitään hyvää.
Hän ei osannut. Eikä hän uskaltanut. Eikä se oikein sopinut hänelle.
Niin hyvin tuo rokotusohjelma toimi, hänen mielensä oli kuvitettu mustalla.