Well done

- keskinkertaisia ajatuksia tavallisuudesta-

Hän oli aina ollut keskimittainen. Madellut tasaisesti kaikenlaisten käyrien välissä, ei ollut pyrähdellyt tai notkahdellut matkallaan, ei herättänyt huolta sen enempää kuin huomiotakaan. Ei ollut nopea, muttei kovin hidaskaan. Ei erityisen laiska, muttei järin aikaansaavakaan. Osasi kaikenlaista vähän, muttei juuri mitään loistokkaasti. Saattoi oikeastaan sanoa, että hän oli ikään kuin medium, ei kypsä, muttei poikkeuksellisen raakilekaan.

Ja niin hän eli vuosia ajatellen olevansa liian tavallinen, tylsä ja tavallinen, joukkoon hukkuva rivikansalainen, kaikin tavoin keskiverto ja keskinkertainen. Sellainen, jonka nimen kuuluikin unohtua, jonka kasvot eivät kuormita turhaa kenenkään muistia. Sellainen, jota varten tavallinen elämä, unelmaton elämä luotiin, samoin kuin arki kaikissa sen haaleissa merkityksissään.  

Hetkittäin hän sentään uskoi olevansa edes pikkuisen erityinen. Se oli silloin, kun joku ymmärsi kehua häntä, tykätä hänen tekemisistään, huomata, kuinka hänen hiuksensa laskeutuivat kauniisti tai kun joku muisti sanoa, että hänen leipomansa pulla oli maistuvaa. Ja kuinka mielellään hän olisikaan jatkanut keskustelua pidemmälle, kertonut tarkemmin voin ja sokerin suhteesta, puhunut paistoajan merkityksestä kuohkeudelle, jatkanut tarinaa sokerin sirottelusta. Mutta sen sijaan hän päätti nopeasti keskustelun sanoihin: eihän tuo mitään, enhän minä mitään. Ja nuo sanat toimivat häneen kuin taikurin loitsut, samassa erityisyys livahti pois hänen harteiltaan paljastaen tavallisuuden, sen, mitä hän oli yrittänyt kaikin keinoin kätkeä.

Jo varhain hän oli ymmärtänyt, että tavallisuutta saattoi peitellä myös olemalla äärimmäisen kiltti, sellainen, josta ei voinut sanoa pahaa sanaa. Ja vähitellen kiltteydestä kasvoi hänen erityisyytensä, se, mistä häntä kiitettiin. Piti vain jaksaa joustaa, venyä toisten odotuksiin, olla pahoittamatta kenenkään mieltä ja muovailla itsensä jokaiseen tyhjään koloon kuin Barbababa ikään. Piti toimia kuin ihmisen mieli, toisen ihmisen mieli, mutta ei koskaan oma.

Ja kuinka taitavasti hän olikaan oppinut esittämään kiinnostavampaa kuin mitä mielestään olikaan. Hän osasi valita muiden silmiin sopivia vaatteita, sisustaa kotinsa toisten maun mukaan, tykätä itsekin viereisen suussa maistuvasta ruoasta, kuunnella sitä, mitä kuuluikin kuunnella. Näin hän teki itsestään hieman enemmän joukkoon sopivan, numeroa isomman, korjasi olemuksensa kahdeksikosta kiitettävään.

Mutta totta puhuen hän ei juurikaan pitänyt itsestään. Voisi melkein sanoa, että hän halveksi itseään, häpesi liiaksi tavallista olemustaan. Ja vuosien varrella hän oli niin monesti puhunut itselleen rumasti, että olo tuntui yhä enenevässä määrin hylätyltä, ulkopuoliselta. Hänestä oli tulossa tyhjä kuori, tyhjää toimittava keskinkertainen kuori, joka oli tyytynyt osaansa, tavalliseen ja tasaiseen osaansa ja päättänyt vähin äänin kätkeä loputkin persoonansa rippeet odottamaan parempaa aikaa.

-
Mutta kuinka väärässä hän olikaan! Oli nimittäin niellyt samaa halpaa valhetta nuoruudestaan saakka. Se kyllä maistui todelta, valui helposti kurkusta alas kuin juokseva hunaja, mutta jätti näpeille ällöttävän tahmean tunnun, se teki olon jähmeäksi ja sai heittämään vuosia hukkaan. Totta puhuen hän olisi ollut juuri sopiva omanlaisenaan, oikeastaan erityisen ihmeellinen sellaisenaan. Rajallinen tietenkin, mutta paljon enemmänkin kuin riittävä.

Medium hän ei ollut koskaan ollut, paremminkin well done. 
Mutta petosta nieleskellen hän eli tavallisia päiviään ja odotti  hetkiä, jolloin joku erehtyisi pitämään häntä edes lyhyen tuokion hieman erityisenä.         

Heikoilla jäillä

Kuinka kantamattomilla vesillä ihminen liikkuukaan
ripustaessaan itsensä jonkun minkä lie ulkoisen tuen varaan
Aivan kuin hakisi mummolan navetan takaa heinäseipään
ja alkaisi itse esittää siinä linnunpelätintä keskellä talvea
Sitähän voi nojata koko elämänsä painolla vaikka
kermaviilillä kuorrutettuun mustikkapiirakkaan
tai valkoisella sisustettuun Ikea-kotiin
tai siihen että hiuksia on aina kehuttu
että ne on nähty hyvinä
että minut on nähty silloin hyvänä

Mutta voi sitä päivää kun seiväs alkaakin heilua
kun pelätin törröttää alasti yksinäisellä pellolla
piirakat maistuvat liiaksi jauhoilta
kun ei jaksa jatkuvaa muuttumisleikkiä
eikä kukaan muista enää kehua tai kiittää
Mitä sitä ihminen silloin on?
Ei ainakaan hyvä, tuskin edes näkyvä hämärässä

Vaan eikö sitä jo lapsena varoitettu liikkumasta
kestämättömillä vesillä, heikoilla jäillä?
Kuka hullu käski mennä sinne väkisin elämänsä upottamaan?
Ei kai kukaan mutta kun niin kamalasti houkutti

Kiitos

Vielä kerran kauniina päivänä
kuullessani kohteliaisuuden
minä kuiskaan kiitos
ja sillä siunaaman sekunnilla 
sana sukeltaa sisälleni
kutittelee kantapäissäni 
hymyilyttäen herkästi
ei jää hampaiden taakse hiertämään
kiertämään mieltäni lannistaen 

Tietäisitpä totuuden
En minä ole mitään
Enkä osaa oikein tätäkään

Vaan ihan jo pian
jonain kauniina päivänä 
minä kuiskaan kiitos
ja samalla nielaisen

Hankala rooli

Kerro vaan millaiseksi,
niin kyllä minä muutun.
Vaihdan aivan tässä odottaessa
rooliin kuin rooliin.
Juu, olen kokenut taiteilija,
näytellyt aika lailla läpi elämäni.
Löytyy isoa ja pienempää lavaa,
kilttiä ja vihaista tyttöä,
tyhmää ja pätevää
ja kaikkea niiden väliltä.
Ai, että omana itsenä haluaisit?
Se rooli on kyllä vähän hakusessa.
Hieman hankalalta kuulostaa
näin äkkiseltään.
Ehkä minä mietin vielä.

Varjo

Itse valitsin kerran olla sinun varjosi
Laahasin onnellisena perässäsi
Kuvitellen olevani siten vähän enemmän
Olinhan löytänyt elämälleni tärkeän tehtävän

Joskus uskalsin hiipiä hetkeksi edellesi
Koitin kasvaa suureksi rinnallesi         
Mutta palasin pian paikalleni takaisin
Enhän tiennyt itsekään mitä silloin halusin

Kunnes kerran ikäväkseni huomasin
Minusta oli tullutkin toisenlainen varjo
Sellainen joka kaivetaan esiin sateella
Ja piilotetaan nurkkaan paisteella

Olin ruma ja rikkinäinen
Turha ja yksinäinen

Nyt olen vihdoin vapaa siitä hämmennyksestä
Olen enää muisto varjosta entisestä
Minulla on omat vahvat jalat
Ja ne astuvat mihin milloinkin itse tahtovat

Häviän

Häviän vieläkin liian usein itseltäni
Äkkiä huomaankin huhuilevani jostain sivulta
Oma ääneni toteaa minun lähteneen pois

En ole edelleenkään löytänyt pysyvää kotia kuoreni alta
Enkä ole onnistunut lukitsemaan itseäni sisään
Yhä välillä vaivaannun omassa seurassani

Niin ahdasta,
Niin tylsää, tyhjää puhetta
Outoa hiljaisuutta

Silloin karannut sieluni lähtee vaeltamaan vapauteen
Ja hyvähän sen on sieltä huudella ivaten perääni:
- Mitäs nyt teet? Sinä et ole läsnä!

Mutta vielä joskus, sen lupaan!
Joskus sisälläni on niin kotoisaa
Ettei mikään voi enää houkutella minulta pakoon 

Kun kiltti alkaa kasvaa

Kun kiltti alkaa kasvaa itsekseen
ja ensimmäistä kertaa ilmaa hengittää
kuin pieni lapsi elääkseen    
huutoansa pysäytä ei mikään:

ei, en lattialla makaa!
ei, en rauhaa enää muille takaa!
ei, en suostu taas miellyttämään
enkä muilta lupaa kysymään!

kun kiltti alkaa kasvaa itsekseen
hän ensimmäistä kertaa ääneen uskaltaa
paljastaa oman mielipiteen
muuttamatta siitä sanaakaan

ei, en sydäntäni salaa!
ei, en koskaan enää vanhaan palaa! 
ei, en suostu taas syyllistymään
enkä aina muille myöntymään!

kun kiltti alkaa kasvaa itsekseen
saa ensimmäistä kertaa täysin tuntea 
väistämättä ajaa muutkin muutokseen
hankalampi yli kulkea

ei, hän ei lattialla makaa!
ei, hän ei rauhaa enää muille takaa!
ei, hän ei suotu vain miellyttämään
mutta aito hymy leviää!