Reippailija

- kertomus hullunkurisesta kateudesta

Hän oli aina kadehtinut noita aamulla lenkkeileviä. Istunut vatsalihakset lytyssä metron oransseilla penkeillä ja tuijottanut sillan yli uusissa trikoissaan keikkuvia reippailijoita. Kuvitellut heidän ihanaa elämäänsä, joka alkoi pakastemarjoilla höystetyllä voima-smoothiella ja pienellä kupillisella kahvia, jatkui lenkin jälkeen raikkaan kylmällä suihkulla ja palkittiin yhdellä palalla tummaa suklaata.

Hänen mielikuvissaan nuo aamulla lenkkeilevät eivät tehneet koskaan mitään muuta, eivät kiirehtineet töihin, eivät hakeneet lapsia tarhasta, eivät tehneet spagettia jauhelihakastikkeella, eivät tyhjentäneet tiskikonetta. Illalla he ehkä sentään venyttelivät, mutta tekivät senkin nautinnollisesti rauhoittavan musiikin tahdissa, eivät ollenkaan sillä tavoin kankeasti ja ähisten, kuten hän.

Eräänä arkiaamuna hän keksi antaa muille syyn vihdoinkin kadehtia häntä itseään. Puhelimen herätys soi varhain, hän söi kaksi palaa ruisleipää, joi kupillisen tummapaahtoista kahvia ja puki itselleen liian tiukat juoksutrikoot, ne, joita kutsui peilin edessä sukkahousuiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tuntemiaan, joiden yllä kireätkin housut onnistuivat näyttämään miellyttäviltä.

Lenkki alkoi sateelta tuoksuvasta metsästä ja suuntasi määrätietoisesti kohti meren ylittävää siltaa, sitä suppiloa, jonka jälkeen sadat työmatkalaiset pääsevät valumaan hitaana virtana eri puolille kaupunkia. Sillalla nuo kiireiset saisivat nyt ikkunoistaan katsella hänen ruuhka-aikaan sovitettua aamulenkkiään. Lopultakin hänestä oli tullut kateutta herättävä reippailija!

Ja niin hän juoksi. Sydän piiskasi lisää vauhtia eivätkä mustat trikoot pistäneet yhtään vastaan. Hän juoksi sillan päästä päähän ja hymyili eteensä tuijottaville autoilijoille, juoksi sillan takaisin ja yritti tulkita metromatkailijoiden kaukaisia katseita. Voisivatko nuo kyyristyneet selät olla ehkä merkki passiivisesta alistumista, tukahdutetusta kaipuusta olla vapaa, kuten hän, reippailija mietti. 

Hän juoksi sillan yhteensä neljä kertaa, näki sen aikana kuusi metroa eikä huomannut varmuudella kuin yhden autoilijan katsoneen häntä kohti, sekin suojatietä ylittäessä. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin, suuntasi tuoksuvan metsän läpi kotiin ja suihkuun. Hän ei kiirehtinyt töihin, ei hakenut lapsia tarhasta, ei tehnyt ruokaa. Hän istahti lattialle venyttelemään ja ajatteli suklaata. 

Kukaan ei todistettavasti kadehtinut häntä.
Ei kukaan muu kuin hän itse.

Elämäni on kaunis

Osatapa elää vielä joskus siten
että tämä annettu aitiopaikka kelpaisi
ettei ollenkaan katselisi muiden maille
nähdäkseen niiden nähtävyyksiä
tai ahnehtiakseen toisten laveita teitä

ettei tarvitsisi lytätä viereisen iloa
ollakseen hiukan onnekkaampi
että voisi olla niin täynnä sisältään
että hyvä jo läikkyisi yli
valuisi virtana muillekin

nälkä olisi tyydytetty
olisi elämältä kyllänsä saanut
eikä jatkuvasti peittelisi pienuuttaan
kiipeämällä korkeammalle
tai vähentämällä muilta

että huomaisi viulujen virittelevän jo
noissa oman elämänsä ensi-illoissa
niissä joissa ei kukaan muukaan ole
jos jättäytyy aina itsensä ulkopuolelle
 
ja sitten lopultakin uskoisi silmiensä kertoman
- minun elämäni on kaunis

Varsin kaunis ilta

- se, jolloin ymmärsin sanoa kiitos-


Iltahan oli ollut varsin kaunis
ja kun sitten iskit veitsen keskelle rintaani
en tohtinut ollenkaan pistää vastaan

sinä puhuit lipevin sanoin
kerroit kaikesta mistä olen jäänyt paitsi
kuinka parhaanikin on ollut roskaa
ja matkani kovin tavanomainen

sen sinä halusit sanoa
ja minä kuuntelin niin kuin aina
myötäillen jottei liikaa koskisi 

ja haava sen kun valui
se vuosi kateellisten ajatuksia
laski kaukaa katkeruuden mailta
muistutellen mitättömyydestäni
tarinoiden onnettomista lopuista

aikani minä katselin sitä sotkua
ja sitten ymmärsin sanoa kiitos

sillä tuskin olisin koskaan rohjennut
itse omaa rintaani puhkomaan
saati osunut noille hatarille padoille
joista valhe sai nyt vapaasti virtailla pois