Jos minä jostain alkaisin

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä heittäisin kivisen rinkkani risukkoon

ja kuraiset saappaani sammalikkoon

ja paljain jaloin minä tanssisin

peltojen laidoilla kesäöisin

Minä olisin pieni tyttö

ja vahva nainen samassa vartalossa

ryppyinen iho sileässä sielussa

työ vain leikkinä käsieni uurteissa

Ja jokaista poimuani

minä silloin rakastaisin

jokaista laaksoa ja kukkulaa

ja tasamaatakin hyvänä pitäisin

Enkä minä piilottelisi mitään

en koittaisi kurvejani kuorrutella

en takamustani peitellä

enkä enää koskaan hukkaisi

itseäni toisten sekaan

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä olisin häpeilemättä minä!

Maailmani on hiljainen

Harvoin maailma on
yhtä hiljainen kuin tänään
harvoin minun maailmani
on yhtä hiljainen

sillä murheet siellä metelöivät
huolet hyppivät seinille
kiipeilevät kirjahyllyillä  
ja roikkuvat lamppujen jaloissa
pitävät parkouria
minun elämäni olohuoneissa

sitten ne ottavat kiinni korvista
ja osoittavat likaisen lavuaarin
tarttuvat sievin sormin
lattialle kasattuun garderoobiini
ja käskevät hävetä

kun en vieläkään!
kun en tässä iässäkään!
kun en ollenkaan osaa pitää huolta
enkä löydä elämäni paloille paikkaa

aika harvoin maailmassani
on tällainen tauko
tällainen ihmisen mentävä aukko

mutta siinä minä nyt istun
ja ihmettelen hetken 
tätä kummallista rauhaa

Mitä sinä silloin mietit

Mitä sinä silloin mietit
sillä viimeisellä tielläsi
silloin kun et enää millään
olisi jaksanut jatkaa

kun sinä horjuvin jaloin
kompuroit kivisiä katuja
kumartuen kiusaajiesi
kasvojen eteen

mitä sinä mietit

häpesitkö heikkouttasi
sitä ettet saanut sankarina saapua
ettet edes omaa ristiäsi
jaksanut perille asti kantaa

vaan tulit niin maahan lyötynä
että lyyhistyit taakkasi alla
ja luotu joutui tukemaan luojaa  
ottamaan painon omille harteilleen

mitä sinä silloin mietit

epäilitkö ettet kestäisi enempää
ajattelitko antaa periksi
ja kirota syntymäsi päivän
tuhota kaiken yhdellä sanalla

--
vai mietitkö sinä sittenkin
koko sen matkan ajan

vain minua

Tumma minussa

Kuinka minä selittäisin sellaista
mihin eivät mitkään sanani tartu

kun lauseet vain liukastelevat 
pisteitä välttellen 
hyppivät rivien väleissä
ja kiertyvät kysymyksiksi
joihin eivät koskaan vastaa

kuinka minä sellaista 
mikä on jo vuosia virunut
koskemattomana pohjallani
rumana ja ummehtuneena
kuin likainen lammikko

kuinka tätä painavaa
ja vaikeatajuista
vanhaa vihaista
harmaata sumutaivasta
jotain näin epäselvää selittäisin

sitä mitä minä olen
aina työntänyt silmistäni pois
ja näkemättäkin hävennyt
pelätessäni sietämätöntä
tai sitä etten ehkä kestäisi

eikä tuo tumma minussa
järkipuhetta edes usko
ei ota pakolla askeltakaan
ei kuuntele käskyjäni
odottaessaan lupaa olla

ja sitten vasta
kun lakkaan käsittämästä
ja kun suostun vain tuntemaan
koko tämän selittämättömän sotkun
se alkaa verkkaisesti tehdä lähtöä 

Voi itku!

- Ajatuksia kyynelistä ja suolaisesta merestä

Olen koittanut jo pitkään kirjoittaa itkusta. Ihan vain siitä, kuinka kamalan tärkeää on itkeä, kuinka itku on merkki ihmisen terveestä sisäisestä maailmasta ja siitä, kuinka ihminen ei voi mielestäni koskaan itkeä liikaa. (Eikä tämä nyt tietysti mikään uusi aihe ole, kaikkihan tiedämme itkun tärkeyden, ja juurihan siitä kirjoitettiin jossain iltapäivälehdessäkin, mutta silti.)

En ole sitä paitsi itse ollenkaan hyvä itkemään. Olen parempi järkeilemään ja puhumaan, minun on paljon helpompi selittää omaa elämääni sanoin kuin tuntea elämä, on helpompi kertoa kivuista kuin tuntea kipua, ja usein itkeminen tuntuukin liian hankalalta tai julkisesti suorastaan nololta. Varsinkin silloin, jos itku ei tahdo millään loppua. Räkä sen kuin valuu ja papereita kuluu eikä kohtaukselle löydy oikein edes mitään ilmiselvää syytä.   

Itkua ei voi kuitenkaan koskaan selittää puhumalla pois. Se ei kuivu sisältä huomaamatta. Kaikki pisarat ovat tallessa, kaikki sisään päästetty suru, loukkaantumiset, häpeä, ikävä, heikkous, jokainen ruumiin ja sielun haava, kaikki se, mitä ei ole saanut tuntea tai mitä ei ole osannut aikanaan käsitellä on hyvässä säilössä. Ja vuosien mittaan noista kätketyistä itkuista on saattanut muodostua ihmisen sisälle kuin valtava suolainen meri, joka vain odottaa padon takana ulos pääsemistä.

Tuota ihmisen sisällä olevaa itkumerta ajatellessani tulee mieleen Israelin rajalla sijaitseva Kuollut meri. Se saa vetensä Jordanvirrasta, mutta ei laske yhteenkään jokeen ja säilyttää siksi äärimmäisen korkean suolapitoisuutensa (33%). Suolaisuuden takia Kuolleessa meressä ei ole mitään elämää, ellei muutamaa bakteeria (ja kelluvia turisteja) oteta lukuun.

Raikas vesi kuolee, jos se ei pääse kiertämään. Puron vettä taas voi juoda, koska se on puhdistunut virratessaan. Ilman kyyneleitä ihmisen sisälle saattaa muodostua oma pieni Kuollut meri, joka vähitellen näivettää kaiken elämän ja kasvun. Itku on tarkoitettu kiertämään ja kuljettamaan mukanaan kipua, katkeruutta, vihaa, pelkoa ja häpeää. Sen on tarkoitus puhdistua matkallaan, muuttua suolaisesta makeaksi ja makeasta suolaiseksi, kuten kaiken maailmassa liikkuvan elävän veden.

Siksi nykyään iloitsen jokaisesta kyyneleestä, jota en pysty pitämään sisälläni. Iloitsen, vaikka itkeminen tuntuu edelleenkin melko nololta. Tiedän kuitenkin, että jokaisella pisaralla, joka haluaa valua kimaltelemaan silmieni eteen, on tärkeä tarina. Jotkut niistä tulevat kaukaa vuosien takaa, toiset ihan vain siitä hetkestä, mutta aina niillä on hyvä syy.  

Jos aikoo itsekseen tulla

Kuinka vaatiikaan voimaa
jos ihminen aikoo itsekseen tulla
jos tahtoo sellaiseksi mitä jo jossain on 

silloin pitää sanoa kymmenesti ei
vaikka kielellä kuinka lepäisi kyllä
ja vielä senkin jälkeen
että odota minä mietin tätä yhä
on suoristettava väkivalloin
mitättömyyteen taipuneet olkapäät
kerättävä kokoon vähäinenkin tyyneys
on nostettava levoton katse kohti

ja eräänä päivänä silmät alkavat kestää sen
että joku näkee suoraa niiden lävitse
eikä siellä takana olekaan mitään hävettävää

Anteeksi minulta

Tahtoisin pyytää anteeksi
anteeksi minulta
sillä rumasti, julmastikin
olen kohdellut minua
jonon viimeiseksi olen jättänyt
kulkenut ohi kuulematta
toistuvasti vaientanut vähätellen
olen pitänyt halpana
liian tavallisena
työntänyt muilta syrjään
ja omistakin silmistäni pois 

Ja niin 
niin kuin itseäni
yhtä lailla
olen lähimmäistäni rakastanut