Jos minä jostain alkaisin

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä heittäisin kivisen rinkkani risukkoon

ja kuraiset saappaani sammalikkoon

ja paljain jaloin minä tanssisin

peltojen laidoilla kesäöisin

Minä olisin pieni tyttö

ja vahva nainen samassa vartalossa

ryppyinen iho sileässä sielussa

työ vain leikkinä käsieni uurteissa

Ja jokaista poimuani

minä silloin rakastaisin

jokaista laaksoa ja kukkulaa

ja tasamaatakin hyvänä pitäisin

Enkä minä piilottelisi mitään

en koittaisi kurvejani kuorrutella

en takamustani peitellä

enkä enää koskaan hukkaisi

itseäni toisten sekaan

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä olisin häpeilemättä minä!

Veit minulta pohjan pois

Revit lahonneet laudat
ja roikkuvat ovet
särjit surutta kauniin kuistin
kiskoit listat ja lamput ja ikkunalasit
rikoit raputkin hartiavoimin

minä valitin kylmää
ja vinkuvaa tuulta
kun seinäni lämpöä päästi
eikä tiheinkään villa vienyt vilua sieltä
mikä ennen oli nimeltään koti

veit minulta kokonaan pohjan pois
purit perustuksiin asti
kuljit reittisi sinne
minne pelko oli tehnyt
pesänsä luvattomasti

heitit menemään vanhan
ja pilalle päässeen
etkä säästänyt sotkulta yhtään
sanoit rakentavasi lohduttomuuteen
paljon entistä ehjempää

minä katselin pihaa
tuota talosta tyhjää
kerroit kuinka teet tilalle uutta
sanoit huoneissa pian jo naurua riittää
kohta sisälle voisin muuttaa

veit minulta kokonaan pohjan pois
purit perustuksiin asti
valoit voimasi sinne
minne heikkous oli tehnyt
tuhonsa luvattomasti

teit työsi niin taidokkaasti
aivan perustuksiin asti

sinä rakastit valmiimmaksi

Lupa olla

Minulla on lupa olla
- omistajan lupa

sanoi nimittäin
itsekin olleensa eilen
olevansa tänään
ja tulevan olemaan aina

ja lisäsi vielä
että olen hyvä näin
oikein hyvä juuri näin

Et anna minun tervehtyä hetkessä

Et anna minun tervehtyä hetkessä
taidat rakastaa liikaa tällaista
tekeillä olevaa projektia

tänään löysin yhden puuttuvan palani
liikennevaloissa tihkusateessa

jostain se osui silmiini
ja kuva selveni taas vähän

vaikka olen minä vieläkin hirveän hukassa
enkä tiedä pääsenkö koskaan lähellekään valmista

usein mietin mihin koloon minä itseni sovitan 
tai minne minä oikeastaan lopultakaan kuulun

-
suojatietä ylittäessäni
sinä pysähdyit katsomaan minua
ja hymyilit niin kuin olisit 
nähnyt jotain paljon enemmän

tai ainakin jonkun 
ihmeen paljon kauniimman

Koska rakastan

Ei sinulla ole mitään syytä
kutsua minua pöytääsi taas tänään
ei ole syytä laittaa pidoista parhaita
kattaa eteeni noita notkuvia vateja
ja tuoda vielä lisää toinen toisensa perään
täyttää lasini aina uudelleen

mitään syytä ei sinulla siihen ole
että lasket rikkautesi ulottuvilleni
että ohjaat omalle paikalleni
ja kohotat maljan minun tielleni

ei sinulla ole mitään syytä
olla minulle niin hyvä
sillä arvottomia ovat kaikki lahjani
likaisilla käsillä olen ne tehnyt
käärinyt sotkuisin sormin
ja sitonut kiinni kitsain sydämin

-
mutta kun minä kysyn syytä
sinä vastaat vain:
koska rakastan

Silmiisi mahtuu elämä

Sinun silmissäsi
läikkyy jokaisen iloni alku
loistaa pimeiden päivieni valo
lepäilee arvaamaton huominen

siellä on myöskin kipu
ne vuodet jotka valitsit käydä
tietääksesi minun kipuni määrän
ollaksesi minun ikäväni seurassa
- sinä tahdoit tuntea sen itse

mutta pelkoa siellä ei ole
ei hätää tai hämmennystä
ei pienintä moitetta
et pyydä selittämään mitään

siksi en lakkaa katsomasta kasvojasi
ne ovat minulle kuin tuli ja meri
silmiisi mahtuu koko elämä

Kuinka kaunis onkaan tämä maa

Kuinka kaunis onkaan tämä maa
tuo aloilleen seisahtunut taivas
nuo kiireettöminä toisiinsa nojailevat pilvet
hiljaa lepäilevä meri
joka ei hoputtelua kuuntele
ja koivut jotka kuiskivat vain vähän

ja nuo miehenmittaan varttuneet kaislat
nyt niin tyynen varmoina itsestään
pitävät siinä pienemmille suojaa
ja sorsat kokeilevat siipiään
oppivat räpiköiden
korpin ojentaessa oksaltaan

tämä kaikki kaunis!
ja aivan minun sydämeni ulottuvilla

Ansioton

- kiitollisia ajatuksia uimahallissa
 
Hän ei ollut tuntenut tällaista kiitollisuutta aikoihin: Kiitollisuutta mustille pilville niiden kaatamasta sateesta, kiitollisuutta auringolle sen välkehtivästä valosta, kiitollisuutta tuulelle, joka kuljetti mereltä tuoksuvaa happea hänen keuhkoihinsa, kiitollisuutta puiden tummuvalle vihreydelle, jota vielä riitti kesän jäljiltä. Kiitollisuutta lehtien tavalle havista, olla sitten hetken ääneti ja tuulen tullessa aloittaa taas. Se kaikki tuntui kuin lahjalta. Aivan kuin häntä varten käärityltä paketilta, jota nyt ojennettiin vastaanotettavaksi.

Mutta mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tuon kaiken kauneuden? Niin hän ajatteli, sillä hän oli tottunut ansaitsemaan kaiken hyvän. Näkemään vaivaa. Olemaan ahkera. Tulemaan paikalle ajoissa ja suoriutumaan tehtävistä mallikkaasti. Olemaan ennen kaikkea luotettava. Hän tiesi, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Sen hän oli usein sanonut itsekin äänen: Mitään ei saa ilmaiseksi, on nähtävä vaivaa. Hän oli ansainnut voisilmäpullan työpäivän jälkeen, ansainnut lasin viiniä viikonloppuna, ansainnut pitkät yöunet lomilla, ansainnut hemmottelua, silloin kun kukaan ei ymmärtänyt. Ja jos jotain pahaa tapahtui, hän kysyi taas: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Silloin hän ei oikein keksinyt vastausta, piti elämää vain vihollisenaan, joka kohteli rumasti. 

Ansaitakseen hyvää enemmän kuin pahaa, hän oli usein koittanut olla kaikesta tavallisesta kiitollinen. Oli vetänyt keuhkot täyteen happea, nostanut kulmakarvat hiusrajaa kohden, puhissut sitten ilmaa huulien välistä ulos ja aloittanut lauseen sanoin: pitäisi kyllä muistaa useammin olla kiitollinen. Ja sitten hän oli listannut  sormiaan nostellen niitä asioita, joista ihmiset yleensä puhuvat vasta onnettomuuksien jälkeen ja jatkanut sitä aikansa jo melkein itsekin innostuen, kunnes oli törmännyt äkisti sanaan mutta. Ja tuo mutta toi uurteet takaisin kasvoille, vei kaiken voiman niiltä edeltäviltäkin sanoilta.  

Nyt juuri hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt olla yhtään mitään. Kukaan ei pakottanut tai vaatinut, ei kysellyt ansioita, ei pyytänyt ajattelemaan myönteisiä. Tarkemmin sanottuna hän vain ui. Levitti kätensä vettä vasten ja työnsi sitä jaloillaan sivuille, tuijotteli uimahallin kaakelilattiaa. Kosketti päätyä, siirsi keltaista helmeä ja potkaisi lisää vauhtia. Ja vesi tuntui niin suloiselta, auringon säteet lämmittivät ikkunan edessä sen pintaa ja tekivät viivoja pohjaan. Sukelluksen jälkeen ilma oli  elintärkeää. Ja siellä jossain kohtaa veden alla hän kysyi taas itseltään: mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Eikä hän voinut vastata kysymykseen kertomalla tehdyistä töistä, ei hän ollut näet ahkeroinut. Eikä hän voinut edes sanoa kasvaneensa kovin suuresti ihmisenä, sillä sisin oli yhä niin keskeneräinen, tuskin vielä murrosiän kivuista selvinnyt. Ja niin hän vastasi: en mitään. En ole tehnyt tämän onneni eteen mitään. Olen ansioton. 

Ja juuri siinä kohtaa alkoi kiitollisuus hymyilyttää hänen sisällään. Hän näki, ettei tuo karkulainen viihtynytkään ansaitsijan seurassa, sellaisen joka koitti jatkuvasti päästä tasoihin suorituksillaan, yritti maksaa elämänsä velkaa omin töin. Aivan yhtä hulluahan se olisikin, kuin jos laskisi hintaa tuulelle tai valolle tai koittaisi hyvillä teoilla maksaa kaiken taivaalta satavan veden.

Mitään ei saa ilmaiseksi, hän oli usein sanonut. Nyt hän halusi jatkaa lausetta: mutta kaikkein arvokkain ei ole ollenkaan ostettavissa. Se ei ole edes kaupan, mutta luovutetaan kyllä auliisti tyhjiin ja ansiottomiin käsiin. 
























       

   

Tule ja muuta meille

Ajattelin pyytää sinut sisälle
ihan huvikseni vain
nyt kun tätä tilaakin alkaa jo olla
paljon turhaa on raivattu pois

katsotaan miten meidän käy
en esitä yhtään herttaisempaa
enkä petaile mitään valmiiksi
mutta lupaan olla pistämättä vastaan
ja sittenhän sen näkee tahdotko jäädä
viihdymmekö yhdessä ollenkaan

varmaan olisit ennenkin tullut
mutta kyllähän sinä tiedät
et olisi mitenkään mahtunut
niin ahdasta täällä on ollut

mutta tule nyt
tule peremmälle
tule ja muuta meille


-
niin minä sille sanoin
ja leväytin oveni auki

ja kas!
sieltähän se ilo asteli sisään

Et taida juuri hyötyä minusta

Et taida juuri hyötyä minusta
tuskin mitään olen saanut aikaan
kuluttanut kyllä olen ihan surutta
tuhlannut näitä ilmaiseksi saatuja vuosia

ja tyytymätönkin olen ollut
kiittämättä pyytänyt aina lisää
ja mieluummin olisin ottanut heti
sillä lyhytnäköinen olen luonnoltani
ja aivan liiaksi itseni lumoissa

mutta jos en silti kovasti haitaksi olisi
etten kyllästymiseen asti vaivaisi 
taakaksi en missään nimessä tahdo tulla
ja tajuan heti poistua tärkeimpien tieltä

että ehkä minä nyt sitten tästä menen

- iloksi?
kenestä sinä mahdatkaan puhua

Ilokin on ihan yhtä totta

Kyllä tämä ilokin on ihan yhtä totta
ihan yhtä vahvaa ja kestävää
yhtä lailla olemassa kuin alakulo
ja upottavat askeleet

ei ole sen halvempaa tai turhaa
astella jalat ilmassa pölyä puhallellen
kuin kyntää sukupolviensa ankaraa maata
painaa olkansa taakkojen alle
ja mennä levolle uutta kuormaa odottaen

vaan kevytkenkäisiksi
on meillä sellaisia kutsuttu
jotka tuulia tavoittelevat
jotka uskaltavat iltaisin unohtaa
ja aamulla kulkea vain päivän matkan

siksi luulin minäkin varhain
että harhoista parhain on ilo
että todempaa oli kaikki se muu
ja tottahan silloin valhetta uskoin

Unesta

Miten merkillistä onkaan uni
niin yksinkertaista ilmaista iloa
kutsuu hellän hyväksyvästi  
ja peittelee pehmeydellään
ei kerro yhden yhtä vaatimusta
edes pientä vihjettä siitä että
- tämä olisi pitänyt kyllä ansaita

hengittäminen riittää onnistumisen merkiksi
ja kaikki oleellinen on tehty tekemättä mitään
ei siinä pysty olemaan enempää tai vähempää
paremmin tai huonommin
kunhan vain on
koko ihmisyytensä painolla
ottaen levon vastaan

unen täytyy olla niin uskon
sukua armolle

Elä!

Elä! sanoi elämä
elä enää viivyttele 
elä pelkää, elä selittele 
elä jahkaile ja jaarittele
elä elämää välttele, vähättele
 
elä seikkaillen, uskaltaen

mutta älä elä miellyttääksesi
muille näyttääksesi

elä itsesi iloksi
elä toisten toivoksi
elä!

Hymyilen syyttä

Tänään hymyilen syyttä -
ilman elämälle asetettuja ehtoja
ilman täyttyneitä toiveita
ilman tarvetta oikoa vinoa
tai päästä nopeammin perille

Ihan vain rauhassa ihailen tätä ihmettä
ja sateen soittoa ikkunan takana

Juhannus

Liplatus

Pulahdus

Kiljahdus

Ihastus

Viuhahdus

Sihahdus

Kumarrus

Vilvoitus

Valkeus

Sirkutus

Inahdus

Huidahdus

Raukeus

Haukotus

Huokaus:

Juhannus!

Iloa etsimässä

Ilo oli mennyt piiloon.

Etsin sitä kaikkialta.
Kävelin kirkkaana päivänä rannalla.
Tuijotin vieraan lapsen nauravia kasvoja.
Annoin itselleni luvan tehdä, mitä mieleni tahtoi,
mutten siitäkään osannut nauttia.  

Iloa en löytänyt.

Niin minä luovutin ja päätin mennä itse piiloon.
Painuin vällyjen alle pimeään, 
vaivuin levottomaan uneen.
Unessakin muistin, kuinka iloton olin. 

Kunnes aikani siinä maattuani,
heräsin hiljaiseen ääneen, joka kuului aivan läheltä.
Se puhui lempeästi niin kuin sellaiselle, joka ei aivan ymmärrä elämää.
Niin kuin peiton alle piiloutuneelle lapselle puhutaan.
- Siellähän sinä oletkin! se sanoi.

Ilo oli löytänyt minut. 

Se oli nähnyt salaisen piiloni. 
Hätäännyin, mutta ilo ei ollut moksiskaan.
Tarjosi vaan varmasti hentoa kättään.
- Tule! se sanoi.
- Kestätkö sinä?
kysyin ja pelkäsin, ettei se jaksaisi minua,
olinhan kamalan raskasta seuraa.

Mutta ilo olikin vahva ja kesytön, suorastaan villi.
Se tempaisi minut yhdellä kädellä hurjaan tanssiin.
Minä loikin kömpelösti sen rinnalla ja yritin aluksi hallita sen hyppelyä.
- Käyttäydy nyt ilo!
- Älä häpäise minua leikilläsi enempää!

Kohta minun oli kuitenkin luovuttava vastarinnasta.
Niin hullunkurista se tanssi oli.
Pyörryttävää, kepeää, pelotonta ja hilpeää. 

Ilo oli valloittanut minut!