Kun on aika mennä

Silloin kun on aika mennä
ei voi enää jäädä
eteiseen ihmettelemään
kenen kengillä
sitä astuisi uuteen

ei voi etsiä jotain
mitä ehkä pitäisi tai kuuluisi
tai sovittaa toisille sopivia
omiin jalkoihin

eihän sitä kumminkaan
muiden saappailla tehdä matkaa
ei muiden kokemuksilla
tai kompuroinneilla
sillä liian suuria tai pieniä
ne joka tapauksessa itselle ovat

siksi omat kengät on kelvattava
ne jotka on tallattu linttaan
ja muovattu mukavaksi mennä
jotka on arjessa kurattu
ja jotka kiillotetaan juhlaksi jälleen

niillä on mentävä
ja niillä minä nyt menen

Pilvesi on pysähtynyt tähän

Sinun pilvesi on pysähtynyt tähän
se on jäänyt varjoksi ylleni
peittänyt avaran taivaan
ja rajannut jaloilleni ahtaan maan  

yötä myöten sinun tulesi hehkuu
liekkisi villiintyvät luomillani
ja vaikka kuinka anon ja uhkaan
ne eivät silti lakkaa härnäämästä
 
ja liian varhain minä herään hämärään
silmät sinun valoasi ikävöiden
korvissani tuo tyhjyyden kohina
kuin jäätyneen meren loiske

sillä pilvesi ei liiku
se on pysähtynyt tähän.

vaikka minä olisin jo niin valmis!
melkein pakannutkin! 
olen heittänyt risaisen sydämeni pois
ja levittänyt käteni syleilemään uutta

minä lähdin kulkeakseni vapaaksi
tullakseni orjasta itseni omistajaksi
ja juutuin raskaan kätesi alle
sinun vakaan kätesi alle minä jäin

mutta vielä minä tästä nousen-
ja vielä minä menen-
vielä minä näen-
ja vielä tiedän miksi-

mutta vasta sitten
kun pilvesi liikkuu taas


(4.M.9)

Odottaja

- ajatuksia tiestä ja viivyttelevästä elämästä

Hän oli odottanut elämää jo kauan. Oli seissyt ääneti ikkunansa edessä ja seurannut herkeämättä jokaista vaivaistakin liikettä tiellään. Oli toivonut paljon, uskonut lujasti ja ollut toisinaan jo täysin varma siitä, että elämä oli tulossa aivan kulman takana. Hän saattoi melkein nähdä sen saapuvan kohdalleen ja vievän mukanaan. Se tarttuisi hänen ikkunasta ojennettuun käteensä kuin uljas satuolento ja heittäisi kevyesti ratsunsa selkään. Sitten elämä lähtisi hurjaan laukkaan, veisi maailman laidoille ja keskelle suuria seikkailuja. Ja hetkessä kaikki olisi toisin.

Ja niin hän odotti. Eikä hän juuri muuta tehnytkään kuin odotti, sillä odottaminen oli jo itsessään voimaa vievää, se väsytti henkeä ja teki ruumistakin kuin varhain vanhentuneen. Se maalasi taivaan kaikilla harmailla, sammutteli sisältä valoja ja sytytteli niitä aina vain tuonnemmaksi, niihin päiviin, jolloin elämä olisi jo noutanut hänet muualle. Siellä jossain paistoi alati aurinko ja yö hänen sisältään oli lopullisesti lannistettu.

Mutta niin vain elämä viipyi. Tie oli tänään yhtä tyhjä ja hiljainen kuin eilenkin, hiekka ei pöllynnyt ilmassa eikä yksikään kulkija jättänyt sille jälkiään. Levottomana hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, huokaisi raskaasti ja piirsi sormellaan kysymysmerkin ikkunalasiin. Tyhjää tietä katsellessaan ei voinut nimittäin mitenkään välttyä siltä hirvittävältä ajatukselta, että ehkä hänen elämänsä olikin jo livahtanut huomaamatta ohi. Ehkä hän odottikin turhaa.

Ja tuota kiusaavaa ajatusta tarpeeksi kierreltyään, hän päätyi siihen lopputulemaan, että koska elämä ei ollut vieläkään tullut, sen oli täytynyt mennä jo edeltä ja silloin järkevintä, mitä saattoi tehdä, oli lähteä kiireesti oman elämän perään. Ja niin hän sen enempää aikailematta jätti kaiken, oman tutun ja turvallisen ikkunan, rauhallisen maiseman, mukavan lämpimän kodin ja ennen muuta tärkeän tehtävänsä tarkkailijana. Hän astui ulos tyhjälle ja kylmälle tielle. Sille samalle, jolla hänen hukattu elämänsä kulki.

Mutta tie ei ollut lainkaan niin helppo ja selkeä kuin miltä matkan alussa oli näyttänyt. Sen loputtomia mutkia saattoi kuvailla paremminkin keskivertoa hankalimmiksi. Aina tuli eteen uusi käänne, joka kätki kokonaan näkyvyyden tai risteys, jossa oli valittava jälleen. Oli päätettävä itse, oli uskallettava kulkea lukuisia tuntemattomia teitä, varjoisiakin teitä, vaikka kukaan ei varmistanut oikeaa suuntaa eikä mikään antanut takuita elämän kulkeneen edeltä juuri näitä reittejä. Ja voi, kuinka yksinäiseksi ja pieneksi hän tunsikaan itsensä hiljaisen taivaan peitellessä hänet uneen ilta illan jälkeen.  

Ja niin kului päiviä ja kului viikkoja ja vähitellen talvi alkoi riisua metsän viimeisiäkin väriseviä puita paljaiksi. Tie oli märkä, pöly oli muuttunut kuraksi ja kurasta oli muodostunut upottavia lätäköitä. Taivas roikkui matalalla peittäen aina vain enemmän horisonttia. Ja mikä pahinta, hän ei ollut vieläkään saavuttanut elämää, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Toisinaan hän istahti pientareelle muistelemaan vanhaa elämäänsä tarkkailijana. Hän sulki silmänsä, huokaisi taas keuhkojensa täydeltä, viivähti hetken turvallisessa pysähtyneisyydessä ja tunsi kuinka sisällä läikähti lämpimästi. Mutta jo pian mieleen tulvi myös tuttu elämänikävä, se, joka oli kalvanut häntä vuosia ja saanut hänet liikkeelle ja hän muisti, kuinka turhauttavalta odottaminen oli tuntunut.

Ja eräänä tuollaisena hetkenä hän äkkiä ymmärsi, kuinka paljon kaikki olikaan muuttunut. Tie oli edelleenkin sama kuin silloin ennen, vain maisemat sen ympärillä olivat vaihtuneet. Mutta koska maisemat vaihtuivat jatkuvasti, näytti jokainen päivä erilaiselta kuin edellinen. Askeleet saattoivat kulkea iltaan mennessä mihin tahansa, suuriin seikkailuihin tai vain harppaamaan lätäkön yli. Mutta juuri noilta teiltä tuntui alkaneen löytyä oikeaa elämää.

Tai ehkä sittenkin- ehkä tie olikin elämä.

Ehkä elämä olikin jokaisen askeleen alla. Ehkä se olikin tehty tallattavaksi, juostavaksi, kontattavaksi, sellaiseksi, että sille saattoi kaatua ja nousta taas ylös jatkamaan matkaa. Että sen olikin tarkoitus toisinaan satuttaa, mutta tuoda myös paljon iloa ja lohdutusta. Että sitä ei ollut alkuunkaan tarkoitettu suojelukohteeksi, ei pelättäväksi tai sivusta seurattavaksi, ei hiljaa ihailtavaksi.

Ja niin hän nousi jälleen, astui yhden askeleen eikä enää odottanut elämää. Hän kulki sillä.    

Minä katselen maata

Tässä kohtaa missä me aina tapaamme
näen tänään vain väkisin riisutut puut
näen alastomina hytisevät oksat
ja niiden haalistuneet kesäasut
jotka lojuvat likomärkinä mytyissä
hylättyinä kylmenevässä maassa

ja minä kerron sinulle epätoivosta
siitä kuinka värit pakenevat minustakin
kuinka harmaiksi ovat päiväni käyneet
ovat tehneet hengestäni heikon

tässä me nyt tapaamme
mutta sinä näet vain minut
näet vuodet tätä ennen
ja jokaisen tulevan tämän jälkeen
ja yhtä selvää kaikki on sinulle
kuin nuo puiden paljaat pinnat

siinä on meidän kahden ero:
kun minä katselen maata
sinä katselet elämäni taivalta

Odottelevan aika

Silloin tällöin odottelevan aika käy pitkäksi
ensin se matelee vuoteen viereen
venyttelee hartaammin kuin milloinkaan ennen
istahtaa laidalle ja vetää siinä tovin henkeä
se nostaa yksitellen jäykät jalkansa polvista ylös
aluksi vasemman ja perään oikean
laskee ne sitten hellävaroen levolle
(kaiken tämän se tekee kiireettä 
aivan kuin heiveröinen vanhus tai vaivainen)

sitten se kurottuu taakseen
pöyhii litistyneet tyynyt
ojentaa kädet kauas eteensä
taittaa huovan varpaiden alle
ja peiton reunaan tukeutuen
laskeutuu viimein makuulle
 
mutta kuinka pitkäksi aikaa?
pitkäksihän tuo aika käy
eikä näytä ainakaan huokailemalla lyhenevän

Vanhat laineet

Vene oli ohittanut horisontin jo aikoja sitten.
Pitkään oli pitänyt tyyntä.
Meri oli hiljainen ja liikkumaton,
ei näyttänyt peittelevän mitään.

Minä istuin hiekalla ja ihmettelin aaltojen tietä,
kuinka ne saattoivatkin hiipua noin.

Ja silloin vesi alkoi kohoilla.
Se pullisteli leveää rintaansa kuin hengittäen
ja päästi lopulta aallot yksitellen irti.
Ensin sileälakiset, sitten teräväreunaiset.
Nuo vaahtopäinä rantaan rientävät olivat tehneet pitkän matkan.

Ja siinä minä mietin, että kuka tietää.
Ehkä minunkin jälkeni unohtuvat nyt.
Sanani hupenevat ilmoille, eivät näytä juuri liikuttavan mitään.
Pyyntöni tuskin kuuluvat ilmojen yli
ja kaikki tuntuu vain katoavan pois.

Mutta sitten tulee päivä,
jolloin joku toinen istuu yksin
ja minun veneeni vanhat laineet
loiskuvatkin juuri silloin rantaan.

Lähes tyhjä

Entä jos en koskaan tulekaan tämän täydemmäksi
jos olenkin aina vähän vajaa
tuskin puolille kaadettu
lähempänä pohjaa kuin pintaa
huono ottamaan vastaan
ja kitsas antamaan pois

säästeltynäkin
lähes tyhjä

ja vaikka elämä mitä kattaisi eteen
kaikki kuluu hetkessä loppuun
erämaani nielaisee ne oitis
eikä sieluni saa koskaan kyllikseen

niin
sellaista minä vaan tässä mietin
että voisitko sinä ehkä
tällaisenkin astian
kaataa vielä joskus yli

odota tässä

Tänä aamuna olisin tarvinnut seuraasi
Tai oikeammin neuvojasi että mitä pitäisi tehdä
Sinä et vastannut mitään vaikka kysyin ihan suoraan

Johtuiko se siitä että puhun liikaa
Häiritseekö sinua että jankutan
Ajattelen kyllä välillä aika typerästi
ja turhaudun siihen itsekin

Iltapäivällä seisoin puoli tuntia pankin jonossa
Vaihdoin painoa jalalta toiselle huokaillen kuuluvasti
Ei liikkunut jono sillä yhtään enempää

odota tässä- luki lattiaan liimatussa tarrassa
Vihreää tekstiä kaunolla, ei isoa alkukirjainta

Takana seisoi vanhus, toinen kärsimätön
Ikänsä odottanut eikä vieläkään oppinut 
Narisi hiljaisia ajatuksiani ääneen
Minä tuijotin kohteliaasti lattiaa

odota tässä, odota tässä, odota tässä
Ehdin lukea sanat moneen kertaan
ennen kuin numero vaihtui

Ja viimeisellä se läpäisi vihdoin ymmärrykseni:
Minä odotan tässä kunnes sinä sanot että on aika mennä