Ääriä täynnä

Minun ennen niin
tasainen elämäni
on enää ääriä täynnä

se on pelkkää laaksoa
tai jyrkintä huippua
häikäisevää loistetta
tai mylvivää merta
räikeitä värejä
tai aivan pikimustaa

se on juuri sitä
mitä olen aikoinani tilannut
mitä olen oikein
pyytämällä pyytänyt
että nyt muutos tähän!

ja niin en lakkaa
kivuilleni hymyilemästä
en sille että poskeni jo sattuvat
rypistyessään vuoroin naurusta
vuoroin itkusta

sillä harmaus ei totta vie
ole enää täällä!

Jos minä jostain alkaisin

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä heittäisin kivisen rinkkani risukkoon

ja kuraiset saappaani sammalikkoon

ja paljain jaloin minä tanssisin

peltojen laidoilla kesäöisin

Minä olisin pieni tyttö

ja vahva nainen samassa vartalossa

ryppyinen iho sileässä sielussa

työ vain leikkinä käsieni uurteissa

Ja jokaista poimuani

minä silloin rakastaisin

jokaista laaksoa ja kukkulaa

ja tasamaatakin hyvänä pitäisin

Enkä minä piilottelisi mitään

en koittaisi kurvejani kuorrutella

en takamustani peitellä

enkä enää koskaan hukkaisi

itseäni toisten sekaan

Jos minä jostain alkaisin

minä alkaisin tästä:

Minä olisin häpeilemättä minä!

The End

Your name is the End
The Beginning and the End

and here I am
standing in the middle
of my everything
wondering where this all is going
what the rhyme and reason is
the secret behind this season

and those frozen seeds
what about them?
those that I have
with my own shaky hands sown
on that barren and stony soil
will I ever see them blossoming?

here I am
in this thick fogginess
taking steps towards unknown
to meet you somewhere there
where you say you already are
joyfully cheering
and holding the final piece
of my mystery

just because
your name is  

the End

Sinä huomasit kun minä huokaisin

Sinä huomasit
kun minä huokaisin
en edes sanaa sanonut
mutta heti sinä sen tiesit

tiesit kuinka äkkiä voimani katosivat
ja kuinka pian olinkaan omillani
kuinka toivo ja tulevaisuus
lipuivat yhä vain kauemmas

tiesit että vilkaisin jalkojani
katsoin noita upottavia askelmia
ja levotonta sydäntänikin
enkä minä ollenkaan ylpeänä
sen ääntä kuunnellut

mutta sinä huomasit
kun minä huokaisin -

ja minulle riitti
kun tiesin
että sinäkin sen kaiken tiesit

En minä tiedä

Näinä aikoina yhä vain useammin
löydän itseni ajattelemasta että
en minä tiedä

kun ajatukset sinkoilevat
miltein hengenvaarallisesti
suurten kysymysten
ruuhkaisilla valtateillä
seison siellä itsekseni kaiken keskellä
ja sanon mielessäni että
en minä tiedä

ja niin se vain on
etten minä ihan totta tiedä

vaikka olenhan minä lukenut
ja koittanut kuunnella
olen pitänyt silmäni auki
ja pyrkinyt näkemäänkin
olen yrittänyt ymmärtää

ja vaikka minä kuinka mietin
huomaan siltikin päätyväni
aina siihen samaan kysymysten kehään
josta alussa lähdin
ja yhä vain vähemmän
tunnun vuosi vuodelta tietävän

niin että! kyllä minä valtavasti ihailen niitä
joilla on aina vastaus valmiina
ja päivänselvä mielipide
sillä itse en ole ollenkaan varma
 
niin paljon on vielä sellaista
mitä en ihan yksinkertaisesti tiedä

Vain kaksi kolmesta

Vain kaksi kolmesta
voi ihminen hoitaa itse:

voi opetella uutta ja nähdä vaivaa
tehdä parhaansa ja paljon senkin jälkeen
voi ylittää itsensä uudelleen ja uudelleen
venyä melkein mihin tahansa mittaan

voi hymyillä ja olla murehtimatta
pistää sormet ja varpaat ristiin
ja ajatella oikein myönteisiä
toivoa parempia aikoja

mutta siltikin
vain kaksi kolmesta
voi ihminen hoitaa itse

sillä rajalliseksi on hänet rakennettu
laitettu tarkoituksella
liian vaikeiden asioiden haltijaksi
ja äärettömyyden kysymykset sisällään
hänet on laskettu kylmään ja pimeään maahan   

vain kaksi kolmesta -

jotta hän lopultakin
tunnustaisi pienuutensa
myöntäisi osaamattomuutensa
ja sen ettei sittenkään omillaan pärjää
ettei koskaan kokonaan tiedä

ja että tuon yhden kolmesta tähden
hän tahtoisi luottaa kaiken muunkin
itseään isompiin käsiin

Maailmani on hiljainen

Harvoin maailma on
yhtä hiljainen kuin tänään
harvoin minun maailmani
on yhtä hiljainen

sillä murheet siellä metelöivät
huolet hyppivät seinille
kiipeilevät kirjahyllyillä  
ja roikkuvat lamppujen jaloissa
pitävät parkouria
minun elämäni olohuoneissa

sitten ne ottavat kiinni korvista
ja osoittavat likaisen lavuaarin
tarttuvat sievin sormin
lattialle kasattuun garderoobiini
ja käskevät hävetä

kun en vieläkään!
kun en tässä iässäkään!
kun en ollenkaan osaa pitää huolta
enkä löydä elämäni paloille paikkaa

aika harvoin maailmassani
on tällainen tauko
tällainen ihmisen mentävä aukko

mutta siinä minä nyt istun
ja ihmettelen hetken 
tätä kummallista rauhaa