Välillä ikävöin niin paljon
sitä mitä meillä oli joskus ennen
etten millään jalalla astuisi tänne
tähän tuntemattomaan huomiseen
mieleni viipyilisi menneessä
se jäisi pyyhkimään pölyjä
noilta seisahtuneilta kahvipöydiltä
kuuntelisi ontuvaa puhetta
ojennellen tueksi kauniimpia sanoja
tarjoilisi parempia oivalluksia matkasta
siellä se olisi kuin kotonaan
saisi hetken puristaa eilisen onnea
kunnes ihan liian pian lukisi
tarinan ummehtuneen lopun
Pitkän illan minä taas ikävöin
sitä mitä meillä oli joskus ennen
ja hengitin aivan varoen
ettei aavistus rinnassa kävisi kivuksi
sitten siirsin jalkaa
yhden askeleen verran vain
mutta kuitenkin niin että
annoin menneen mennä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti